Yhtäkkiä nyt taas iski halu kuolla. Minkä takia mun täytyy kärsiä näin paljon? Kun on fyysisiä ja henkisiä kipuja. Sitten koko ajan vaan vanhenee. Jotenkin niin hemmetin epätoivoinen olo, että miten tässä käy...

Kun kokee maailman liian voimakkaasti. Se on yksi haitta puoli mun elämässä. Koen kaiken liian voimakkaana. Ja sitten olen levoton ihmisten seurassa, mutta kun kuitenkin pitää nähdä ihmisiä.

Tuntuu että tämä elämä on vain sattuman kauppaa, että toiset pärjää vähän paremmin kuin toiset.

Toisaalta en pelkää hirveästi kuolemaa, vaikka se olisi kaiken loppu. Sillä tämä elämä on antanut niin hirveästi tuskaa, etten tahdo kestää. Jotenkin vaan olen taistellut vuosia. Ja silloin joskus kun joi alkoholia niin teki typeriä tekoja, jotka vieläkin vaivaa mua vaikka niistä on jo monta vuotta.

On se vaan kurjaa, kun joka päivä ajattelee im:ää. Haluaisin nähdä maailman ja tulevaisuuden valoisana. Ja voivat ne sitäkin olla. Itse vaan olen tällainen, joka haluaisi eristäytyä.

Olemme siinä mielessä kaikki ihmiset samanlaisia että meillä on kyky tuntea tuskaa. Ja olen pahoillani jos olen jollain kirjoituksilla tuottanut jollekin lisää tuskaa. Näen vain maailman tällä hetkellä sellaisena, että olen yksin siinä ja kärsin todella paljon.

Tiedän että on itsekästä tehdä itsetuhoisia tekoja. Tiedän että se on moraalisesti väärin. Mutta mitä minä voin enää tehdä, kun joudun kärsimään tällaisista sisäisistä ristiriidoista ja tuskasta?

Emmekö me kaikki loppujen lopuksi ole yksin? Minulla on hirveitä kipuja ja en jaksa aina soittaa terkkuun. Sitä vaan kysyn tässä että mitä enää tehdä, kun mieli on tällainen?

Nyt on niin monta hyvää kommenttia tullut ettei tiedä mistä aloittaisi vastakpmmentoimisen..

Ensinnäkin kiva olla osana jotain kivaa. Ja samat sanat, tykkään lukea teidän aivoituksia. Joskus kaipaisin selkeämpiä analyysejä asioista tosin.. Mutta onpa se omakin pää puuroa joskus.

Just runoja kaipasin joo ja sain. Mulle tuli Itelle mieleen vain Eino Leino ruislinnun laulu korvissani...

Minäitse89 mainitsema eeva-liisa mantereen lausahdus sai liikuttamaan.

Ja tosta että kestääkö ihminen..? Noh, siihen tuli mieleeni vanhasta suomalaisesta sarjasta nimeltä Rintamäkeläiset (oli ensin mustavalko ja sai 60-luvulla värit tai jotenkin noin se meni) erään henkilöhahmon lausahdus että ei kaikki kestä tätä maailmaa sellaisena kun se on ilman että on jotain toivoo paremmasta jotain mihin uskoa. Sen lausahti talon rouva herralle jonk oli aika kova suustaan. Lohtua tuova lause.

Elämä on muutenkin hirveän ristiriitaista. Ensin sitä haluaa olla kotona, mutta sitten kun on kotona niin haluaa ulos. Ja kun on ulkona niin haluaa kotiin. Ja kun on yksin niin haluaa olla porukassa ja kun on porukassa niin haluaa olla yksin. Missään ei ole hyvä olla. Sitten varoitellaan koronasta vaikka elämä on jo muutenkin sellaista että riippuu löysässä hirressä. Tai on kaltevalla pinnalla.

Sitten sitä yrittää urheilla ja parantaa siten oloa, mutta sitten tuleekin vain lisää kipuja. Ja koko elämä on vain sinkoilemista paikasta toiseen ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Ja tuntuu siltä että kuolema poistaa meidät lopulta, mutta mitä tällä elämälläkään tekee?

Kaikki sanoo että täytyisi saada elämänkumppani, mutta olen huono etsimään sellaista. Ja pitäisi koko ajan vain urheilla ja syödä salaattia, mutta enpä nyt sitten tiedä. Elämä on välillä hirvittävän yksitoikkoista. Että lähinnä vain käy kaupassa ostamassa ruokaa ja sitten syö.

On jotenkin vaikeaa löytää mitään punaista lankaa elämään. Mitä täällä tulisi loppujen lopuksi tehdä? Tappaa aikaa vaan kai... Minkä takia me synnymme? Kyllähän siihen täytyy löytää joku syy.

Koko ajan vain aika kuluu ja ihmiset ihmettelevät että mitä tehdä elämällä. Jotkut sanoo että pitää noudattaa sitä periaatetta että perustaa perheen ja ostaa omakotitalon. Mutta kun elämässä on niin paljon muuttuvia tekijöitä. On sairauksia ja muuta epäonnea. Ja silti pitäisi vain yrittää jatkaa olemassaoloa. Pitäisi koko ajan vain pyrkiä jotain kohti. Koko ajan täytyy siis tehdä jotain, vaikka kaikki tuntuu niin turhalta. Siinä ehkä ihmisyyden suurin haaste, että jotain täytyy saada aikaan vaikka jokainen teko tuntuu täysin turhalta kuoleman rinnalla. Tämä on niin valtava ongelma että huh huh.

Miten päästä siitä ajatuksesta, että kaikki on turhaa?

Keskustelua luin uudestaan ton tekstisi tavoiteajattelusta. Se on niin hyvä. Tänään töissä kokeilin sitä. Tein niin että sen sijaan että olisin ajatellut että onpa tätä työtä paljon niin menin vaan tehtävästä toiseen ja yritin ajatella niin että teen vaan. Innostuin laulelemaankin  työpaikalla, olin ainoa siellä. Rallattelin juuri kovaan ääneen " minä olen pikkupoika posteljooni..." kun kuului ääni että ihanaa laulua. Sieltä oliki sit tullu yks työntekijä enkö tietenkään huomannut. No naurukshan se meni onneks. Mutta olipas työtä et ei sit ihan kauheesti enää ehtiny laulaa. Ja töistä jää sit se "taakka" että työn teinkö oikein. Mut kukaan ei oo seppä syntyessään ja ajattelin nyt näin että jos on jotain läpiköymistö niin käydään se sitten ku on muut on paikalla. Sillä sitten kavensin taakkaa. Ja kiitän luojaani nykyisestä pomosta. Se on reilu sit kumminki. Se ei osaa oikein opettaa ja ehkä sen takia en ole paljoa edistynyt vuoden aikana jona olen ollut työssä siellä. Mut mul on yks työkaveri jonka kanssa tulen toimeen ja hänen tapaamistaan odotan. Me ollaa  Yhdes opittu uuttakin. Ja työmotivaatio kääntynyt hetkellisesti noususuhdanteeseen, mulla ainaki, toivottavasti hänelläkin. Mut työ on kaks piippunen juttu. Kun olet kotona niin sulla on vaan ne kotijutut jotka mietityttää. Töiden mukana tulee vastuu työasioista. Usein sieltä töistä on kyllä lähtenyt väsyneenä ja kärttyisenä, stressaantuneena kun ei tiedä tekeekö oikein vain miten. Ja sit sitä hakee lohtua, yleensä tulen lopulta tänne koska täällä on sellainen meninki vähiten että oltaisiin villissä viidakossa. Chatissa tykkään siitä että niillä on oikeasti joku vetäjä/vetäjät. Mutta sitten täältäkään ei saa aina sitä lohtua kun muillakin on paha olo ja on kipeä ja sattuu...

Mutta ehkä olen etsinyt väärästä paikasta. Tämähän oli "valitusosasto".

Mutta.nyt viime aikoina oikein sydäntä lämmittää nämä useimmat tekstit. Sillä onhan niin että me täällä kaoottisen maailman keskellä emme oikeastaan voi muuta kun tukea ja ymmärtää toisiamme. Positiivisintakaan keinoista ei ole haittaa,

🌷🌱🌷🌱🌷🌱🌷🌱🌷🌱🌷🌱

Mä en oo tänää syöny enkä juonu mitään. Äänet on muuttunu semmosiks, et ne antaa tehtäviä ja niitä pitää totella.

Hei jospa sillä, että pidät huolta voinnistasi,syöt juot ulkoilet ja lepäät, olisi osuutta äänien vähemmän häiritsevyyteen? Olet arvokas ihminen. Pidä itsekin itseäsi hyvänä. Jokaisella meillä on omat heikot kohdat, vaikka sisältäpäin häiritseviä ääniä ei kuultaisikaan. Voimia.

Tänäänkään en oo syöny mitään ja lääkkeitä en ota, tosta lääke hommasta pitää kuulemma neuvotella lääkärin kaa.

Kannattaa syödä määrätyt lääkkeet. Itse huomasin tänään kun otin buranan, että se auttoi minua jopa henkisesti.

Olen ehkä elänyt liian varoen, sillä loppujen lopuksi: eihän tässä elämässä tule vastaan kun korkeintaan kuolema. Ja eikö tätä elämää pitäisi vain elää vähän railakkaammin, koska kuitenkin se kuolema tulee jossain vaiheessa. En nyt halua synkistellä, mutta mitä menetettävää tässä enään on?

30 v. asun yksin. Ei tyttöystävää, ei työtä. Opiskelu paikka hakusessa.

Miksei sitä vain rohkeasti menisi puhumaan jollekin naiselle? Tarvitsisin meinaa varmaankin elämänkumppanin. Olen ollut jo niin kauan yksin.

Mutta toisaalta: minä en uskalla ilman mitään lääkettä tai alkoholia puhua kenelläkään tuntemattomalle tytölle tai naiselle. Vai onko sitten parempi vain olla yksin? Vielä olisi kuitenkin elämää jäljellä, mutta kun nämä kaikki suhde asiat ovat niin raskaita minulle. Aikanaan uskalsin paremmin. Nyt tarvitsen siihen jotain esim. lääkettä.

Mutta kun sitten on edessä vielä tuo kuolema. Haluaisin loppujen lopuksi vain perheen, mutta se asia on minulle niin kova pala... 🙁

Olo on aika kehno, et voi joutua huomenna soittaa mtt lääkärille tai terapeutille.

Tyttönen vaan kirjoitti:
Tänäänkään en oo syöny mitään ja lääkkeitä en ota, tosta lääke hommasta pitää kuulemma neuvotella lääkärin kaa.

Auttais varmaan oloa jos saisit syötyä, lähinnä ruokaa ja jos lääkkeisiin liittyen ohjeita, niiden mukaan niitä. Ei ne mitään karkkeja ole, mutta ne hillitsee mielen ylilyöntejä. Et kai tahallasi halua että äänet laittaa olon sekaisin?

minäitse89 kirjoitti:
Olen ehkä elänyt liian varoen, sillä loppujen lopuksi: eihän tässä elämässä tule vastaan kun korkeintaan kuolema. Ja eikö tätä elämää pitäisi vain elää vähän railakkaammin, koska kuitenkin se kuolema tulee jossain vaiheessa. En nyt halua synkistellä, mutta mitä menetettävää tässä enään on?

30 v. asun yksin. Ei tyttöystävää, ei työtä. Opiskelu paikka hakusessa.

Miksei sitä vain rohkeasti menisi puhumaan jollekin naiselle? Tarvitsisin meinaa varmaankin elämänkumppanin. Olen ollut jo niin kauan yksin.

Mutta toisaalta: minä en uskalla ilman mitään lääkettä tai alkoholia puhua kenelläkään tuntemattomalle tytölle tai naiselle. Vai onko sitten parempi vain olla yksin? Vielä olisi kuitenkin elämää jäljellä, mutta kun nämä kaikki suhde asiat ovat niin raskaita minulle. Aikanaan uskalsin paremmin. Nyt tarvitsen siihen jotain esim. lääkettä.

Mutta kun sitten on edessä vielä tuo kuolema. Haluaisin loppujen lopuksi vain perheen, mutta se asia on minulle niin kova pala... 🙁

Tuosta varoen elämisestä.. tuli mieleen Helen Keller, sokea nainen jonka ajatus meni jotenkin näin... "Elämä on joko rohkeaa seikkailua, tai ei mitään..."

Ajatus opiskelusta voi olla vielä haave, mutta jos se olisikin ovi kumppanin löytämiseksi? Jos jotain tiedostaa itsestä, kannattaa tehdäkin jotain asiaan/tilanteeseen liittyen. Mikä sinua kiinnostaa niin, että jaksaisit panostaa sen opiskeluun? - Olen elämän aikana ollut paljon yksin, mutta en ole katunut kun olen hakeutunut ihmisten pariin. Itsekin on enemmän olemassa ( =elossa) kun on ihmisten parissa. Rohkeus voi kasvaa askelten myötä jos kokee että suunta on oikea.

Toivon mukaan kuolema on vielä meistä kaikista kaukana. Tsemppiä tähän päivään... uuden edessä 👍

Sanoisin itsenkö sanasen tosta syömisestä ja juomisesta.

Se on jännä että miten sitä vaikka ei olekaan itsetuhoinen niin ei juo tarpeeksi vettä eikä syö hyvin.

Mä eilennä havahduin iltapäivällä että nyt muuten tarviin vettä, olen juonut vain kahvia aamulla ja kas kummaa kun olo vähä parani. Siitä sitten rupesin miettimään, mulla söi päässä ton tyttönen vaan kommentti että hän ei ole syönyt eikä juonut mitään tänään ja on kehno olo. Niin mietin etten ole itsekään sen parempi mutta enpä ihmetellyt tyttönen vaan huonoa oloa. Aina ei haluta syödä. Tai juoda sen puoleen. Mutta se vaan on sitä elämän eliksiiriä.

Tänä aamuna mennyt kuviot ihan eri tavalla.

Eilen itseasiassa katsoin telkusta Kiken jotain ohjelmaa vähän puhu mielestäni hyvin ruuasta ym. Hänhän on vanha kehonrakentaja ja hän on kokenutkaikenlaista. Hän on jo iäkäs ja siitä puheesta huokui se että hänellä on kokemusta. Nojoo, se siitä.. Mutta hän mainitsi että "vesi vanhin voitehista" josta minulle tuli ajatus että joo, pitääpä toisaan vettäkin juoda tänään.

Keskustelua aivan niin, juuri niin. Mutta en nyt tiedä, se on nimittäin sen Helen kellerin mielipide että joko täysiä tai ei mitenkään. Minusta pikkasen turhan ääripäät ehkä. Mutta pointti on juu kyllä siinä..

Itse olen miettinyt että parisuhteeseen hyppääminen on seikkailu. Oletteko valmiita lähtemään sellaiselle matkalle?

Minä en tiedä.. koska loppujen lopuksi se on tätä samaa, kanssa käymistä vain. Kunhan jutellaan? Kunhan ollaan? Sä et voi toista omistaa.. sun tarttis osata jutella eikä.arvata sen mielenliikkeitä. Mitähän se ajattelee? Miksei se sano mitään? Miksi se puhuu koko ajan? Onko valmis hyväilyyn ja hyvänä pitämiseen? Onko valmis itse ottamaan sitä vastaan? Pitääkö muuttaa yhteen? Vai seuraanko erillään..

Tutullani juuri tuli masennus jälleen kun suhde ei jatkumatkaan silleen... Se mies häipyi jonnekin eikä siitä kuulunut mitään... ne kaikki tunteet joita liittyy parisuhteeseen. Ne ihanat kamalat perhosia vatsassa ja yököttävää oloa ja peiliin katsomista.

Minä olen ollut kauan yksin. Mutta minulla on ka s ihmisiä. On omia perheenjäseniä ja käy täällä välillä lapsi leikkimässä. Niinkun keskustelua kirjoitti että hän hakeutuu ihmisten keskuuteen. En ehkä itse ole yhtä rohkea, en hakeutunut ennen koronaa ihmisten keskuuteen, oikeastaan pelkäsin niitä kaikkia kontakteja. Perheenjäsenten, työporukan, asiakkaitten.. Nojoo, olen minä niistä täällä kirjoittajatkin. Nyt kun on korona niin olen miettinyt että mitä minulla on. On kuitenkin lapsi joka käy leikkimässä ja perheenjäseniä ja tutun sitä masennuskertomustakin tässä yks viikko sitten kuuntelin. Se oli aitoa kohtaamista. Justiinsa juttelin äidin kanssa taas, meillä voi olla useamman viikon tauko.

Kesää odotellaan kaikki. Sitä kaipuuta minä ainakin tunnen tuntevani. 🌱

Arvatkaa mitä, kun olin töissä tässä pari päivää sitten viimeksi niin sieltä en löytänyt radiosta muutakun klassisen kanavan. Se oli mukavan rauhoittavaa musiikkia, täytyy myöntää. Sieltä alkoikin sitten jumalanpalveluksiin klo 10. Mielestäni miellyttäviä virsiä aurinkomme ylös nousi, ja muita kevääseen liittyviä lauluja. 🌱 kokoon tulkaa taivaan linnut...

Olen tyytyväinen kun ikkunasta on näkynyt nyt oravia ja eilen näin punarinnan ja mustarastaan. Linnut palaavat. Ja kohta varmaan alkaa olla myös oravan poikasia. Se olis kiva

Äänet on laittanu mun olon jo sekasin, en haluu edellenkään syyä ja lääkkeetkin pakkosyötettiin.

Sun tarvii Tyttönen ottaa itseäsi niskasta kiinni.

Itse nukuin viime yönä vain muutaman tunnin kun oli kovia rintakipuja. Sydän hakkasi hillittömästi. Otin Burana 600mg mutten siltikään saanut unta. Nyt vain odottelen iltaa, että pääsen nukkumaan. On tää elämä vaan välillä aika pyörremyrskyä...