Ei vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää tätä elämää. Kaikki tuntuu niin turhalta. Kaikki räpistely. Kun olis vaan hyvä olo...:(

Tyttönen vaan kirjoitti:
Kysynpähän vaan, et miks ihmisen pitää olla psyykkisesti sairas..

Hei, kuka meistä ei olisi jostain kohtaan kipeä? Psyykkisesti täysin tervettä ei meidän ihmisten joukossa olekaan. Vähintään alavire vaivaa ajoittain silläkin joka ajattelee olevansa enemmän kuin jotenkin näkyvästi sairaat. Pumppu tilttailee tai keuhkoissa prakailua, menstruaatio ankarana hermoja kysyy tai jotain muuta. Sitä on olla ihminen. Mutta vain Jeesus itki verta.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: -

minäitse89 kirjoitti:
Ei vaan yksinkertaisesti jaksaisi enää tätä elämää. Kaikki tuntuu niin turhalta. Kaikki räpistely. Kun olis vaan hyvä olo...:(

Oiskohan se sitten elämältä tuntuvaa kauan? Jos aina paistais aurinko, jos aina ois ylen onnellinen? Jos kaikki olis helppoa, jos haasteet kaikki ohittais, antais kaiken lipua vaan ohi? Oikeastaan en taida tietää mitä on hyvä olo. Mieli aina askartelee asioissa joihin liittyy joku huoli jollain lailla. Ne puikahtelee pintaan, jos hetken kokenut helpotusta. Kai se on jotain symmetriaa elämässä? Valo ja varjo? Ei toista ilman toista. Onnea on, etten ole ainoa, joka räpistelee. Inhimillisyys voi tuodakin onnellisuutta, saa olla mikä on, ihmiseksi luotu ja syntynyt kivulla. Kivut meitä kai kasvattaa?

Voihan se vaikuttaa se mielialaan ne säätkin

Minä en tiedä... Kun puhutaan yltiöpositiiviseedesta. Tiedän mitä meinaat. Minulla on siitä loistava esimerkki eiliseltä. Kehotettiin syömään vain vitamiineja jos masentaa niin masennus häipyy puf kuin tuhka tuuleen.

Nojoo.. joillain ihmisillä on taipumus synkistelyyn, joillain taipumus nauraa kipsissäkin. Meillä töissä taitaa toi pomo taipuu synkistelyyn ja työkaveri näkee positiivisen asian oienessäkin asiassa, tai jos ei näe niin hän porskuttaa siinä Enivei. Häntä tarvitaan siellä, kyllä mä sen käsitän.. mitä siitä tulisi jos kaikki olisivat masentuneita tai paniikissa 😛 molempia puolia tarvitaan.. Tai siis tarkoitan että sellaisia erilaisia ihmisiä nyt vaan on.

Ei ole väärin olla masenuksissa eikä ole väärin olla yltiöpositiivinen. Tietysti välimuoto näistä kahdesta tunnetilasta olis poikaa

Se että kiehtoo synkistellä ei tarkoita sitä että siihen tsrvitsisi liittyä kuolema. Olen minäkin ruvennut "rypemään" huonossa olossa tai alakulossa kun olen tajunnut että ei tästä nyt ole voimia nousta.

mikä siitä voi tulla aina ei tule kun juon joskus iltakahvejakin. Olen sanonut muuallakin että minusta on tullut kahvin kittaaja tän koronan myötä.. Se on ehkä vähä huono mut et.. kukanenkin tyylillään reagoi tähän.

Mä en silleen muista että olisinko nauttinut elämästä paljon enempi 20 vuotiaana............... Silloin minulla oli kiire töihin mennä ja töissä olla. Ihan hassu ajatus pälkähti päähäni, haluaisinko olla 20 vuotiaan kopassani, heh. Nii-i....

Mutta sitten kaikki muuttui... Ja läheisen itsemurha itsellänikin on kokemusta. Se oli sellainen trauma että siitä päivästä lähtien on varmaankin porskuttanut eteenpäin. Porskuttaa, hassu sana. "Eteenpäin! Sano mummo lumessa"

Mullahan ei nyt ole terapeuttia joten välttelen aiheita kautta en välettele riippuen turvattomuuden/turvallisuuden tunteesta.

Mä mietin sitäkin minäitse89 että onko hyvä terapiassa käydä läpi koko ajan lapsuuden asoita?

Et jos sullakin on vaikka traumaattinen kokemus jostain muusta asiadta jota et ole käditellyt..

Kyl mä niinku tavallaan ymmärrän et Miks ne haluu lapsuudesta. Miten on muuten mahdollista että käyt terapiassa koronasta huolimatta? Tuli vain mieleeni

Aurinko paistaa taivaalla 🌞 pakko avata ikkuna jos tulis linnun laulua.. Ihanaa linnunlaulua 🎶

Mä kirjottelin ensin pitkät litaniat jotain muuta mutta sitten rupesin itse moderoimaan itseäni.

Keskustelua tykkäsin ton viimeisimmän testin alkupuolesta. Menin sellaiseen haaveelliseen tilaan ja mietin onnellisena hymy huulillaan että mitä jos asiat vaan hoitus kaikki olis helppoa haasteiden ohi vain lipuisi vai miten se meni..

Toisipa joku vähän runoa tähän karuun elämään. Se oli vapaa lainaus suomalaisesta vanhasta filmistä nimeltä Lampaandyöjät.

Eikä ole pahitteeksi vähä vaan vaikka haaveillaki vai mitä?

Hantzki: Kyllä me muustakin siellä terapiassa jutellaan kun lapsuudestani. Nyt on ollut lähinnä puhelin aikoja terapeutille.

Onhan se niinkin että meitä ihmisiä on monenlaisia.

Itsekin olen vain jyrännyt eteenpäin.

Kai me kaikki sitten ollaan erilaisia. Jotkut on koukussa viinaan toiset kokikseen. Tällainen tuli vain mieleen, että kaikilla on omat heikkoutensa. Se on inhimillistä. Ja mitä vanhemmaksi tulee niin sitä tajuaa kuinka hirveän haurasta tämä koko eläminen on. Koko maailmahan muutenkin on vain sairaala, ilman koronaakin. Koska lähes kaikilla meillä on jokin sairaus tai ainakin sitten kun vanhaksi tulee.

Minäkin haluisin vain 20-vuotiaan kehon, mutten välttämättä mieltä. 😀

Mun on pakko myöntää että ajattelen välillä ihmisistä jotka tulee ulkona vastaan, että he eivät ole tarpeeksi moraalisia jne.

Mutta toisaalta ihmisyys täytyisi olla yhteis peliä, mutta kun maailmasta ei saa oikein Paratiisia millään. Varmaan sen takia on kaikki tulevan elämän paratiisitkin keksitty, kun maailmasta ei ole saatu paratiisia...

Eihän se synkistely loppujen lopuksi mihinkään johdakaan. Elämä tuntuu olevan vain virheiden välttelyä, että saisi vielä kuitenkin elää sairauksista huolimatta. Koska kyllä minulla sitä elämisen tahtoa en, minun täytyisi jotenkin päästä masennuksesta irti. Ja kun päässä pyörii aina samat asiat, kun saisi vain välillä olla paikallaan. Mutta sitähän elämä ei ole. Onhan sitä sanottu että elämä on matka ja olen aikalailla samaa mieltä. Kun pystyisi vain välttämään virheet. Se painaa minua eniten. Kun sitä tekee välillä niin paljon virheitä vaikka toki niistä on oppinutkin.

Keskustelua: En tiedä tuosta onnellisuudesta. Onko sitä edes olemassa loppujen lopuksi? On vaan niin paha olla välillä. Elämähän on aika karu asia. Kaikkihan tätä on loppujen lopuksi vain toistoa. Arkisia rutiineja. Mutta ne tuntuvat jotenkin vaikealta välillä, kun ajattelee että on jotenkin niitten arkisten asioiden yläpuolella, vaikkei loppujen lopuksi olekaan. Ihminenhän sitä on. Kaikkine vikoineen. Täytyy vain yrittää tehdä omasta itsestään kestävä. Kai tämä elämä sitten vain on itsensä kehittämistä. Olen vain jotenkin niin katkeroitunut elämälle tai itselleni. Että kun sitä on tehnyt asioita, joista ei halua puhua. Ja kuitenkin on nähtävä ihmisiä ja elettävä elämää. Sillä sitähän tämä elämä on, että täytyy nähdä toisia ihmisiä, jotta edes jotenkin säilyttää terveytensä.

Yhden kysymyksen haluaisin esittää: Minkä takia täällä maailmassa, jotkut ihmiset tekevät toisten ihmisten elämästä niin vaikeaa?

Kun niin kuin Bob Dylankin muistelmissaan totesi: " Täytyy olla ystävällinen ihmisille, sillä jokaisella on valtava taakka kannettavanaan."

Se on minusta hyvin sanottu, jokaisella ihmisellä on taakka ja vastuu koko olemassaolostaan...

Oletteko tätä mieltä? Että loppujen lopuksi suurin tehtävä ihmisellä on kantaa elon taakka?

Mitä tarkoitat sillä että ihmiset jonkun eivät ole mielestäsi tarpeeksi moraalisia?

Tuosta virheiden välttelystä muistui mieleen eräs runonlausunnassa ansioitunu yhä elävä nainen. Hän sattui pitämään painonhallintakurssia joskus muinoin.

Virheiden välttelystä tavoiteajatteluun.

Voikos sen selkeemmin sanoa?

Veikkaanpa että voi soveltaa muuhunkin kuin painonhallintaan....

Esimerkkinä antoi talvisen maiseman. Sillalla autolla ajaessa jos keskittyy niihin syviin renkaat imeviin uriin, on pian jossain niistä ja ote voi mennä tiestä. MUTTA jos keskittyy pitämään otteen lujana ja katsoo mihin on menossa, luottaa vaan pysyvänsä menosuunnan kaistalla, niin pääsee mihin on menossa.

Pohjoisessa olen kuullut ikääntyneen toivottavan "mene onnessa", tapa toivottaa kaikkea hyvää tuokin.

Onni on haikeasti katoavaa luonnonvaraa. Sitä voi kokea vähän kaikessa, tai sitä ei huomaa missään... vasta menettäessään.

Onnea kuitenkin voi välittyä vaikka chatin rakentavan hengen kautta, viimeksi ollessa jäi hyvä mieli. Kukkasia keskustelijoille =) 🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷

Hantzki, tarkoitan sitä että minulla on sellainen suhde muihin ihmisiin ja maailmaan, että en ole aivan varma että haluavatko ne minulle mitään hyvää. Täten olen yleensä aika varuillani tuolla kun liikun ulkona.

Keskustelua, olipa hyvin kirjoitettu, naulan kantaan ja tuon kun muistaas

Mutta juuri näinä aikoinaan sitä pientä onnea voi juuri löytääkin toisaalta

🌱

Hantzki kirjoitti:
Toisipa joku vähän runoa tähän karuun elämään. Se oli vapaa lainaus suomalaisesta vanhasta filmistä nimeltä Lampaandyöjät.

Ja 🌹 teistä 🌹 tulee hyvä mieli, kun olette täällä ja jaatte olostanne, vaikka olo ei ehkä aina ole kovin hyväkään. Jaetaan muutkin 🌹🌹🌹, mitä mielessä onkaan jaettavaa. Onni ei taida olla ainutkertaista, vaan uusiutuvaa, omalla kohdalla aina pienimuotoista.

Jostain nousi mieleen tällainen mietelmä: "Kasvojesi valossa olen onnellinen, näistä hetkistä (1972)".  Kun tässä vähän tavallasi peräänkuulutat runoilua, kaivoin muistivihkosta tämän Leif Färdingin ajatuksia lisää...   - Oisiko teillä jollain toisella ehkä enemmän iloa välittäviä runomaisia mietelmiä? Runoja jotka koskettaneet, tai joista pidätte? -

"Ja sinä olit mieli, joka meni puunkoloon ja kivenkoloon ja kätkit yksinäisyytesi hetket, riemun, joka ei ole yhteinen, ja poistuit nopeasti kaikkialta eikä kukaan, ei kukaan nähnyt tulivuoren purkautuvan, sydämesi dynamiittia kun räjäyttelit rinteiden kallioita." (1977)

"Etsin maata, olkia ja olkapäätä, etsin katosta, jonka alla voisin syntyä. Vierin kivenä kivien yli, meren rannalla olen veistokseksi kivettynyt puu. Sormeni ovat jääkylmät, ei sulata niitä kevät, minä vain kuljen syntymäpaikkaani etsien." (1977)

"Päivästä päivään puolustin itseäni, niin kuvittelin tekeväni sen minkä jätin tekemättä, mutta minun aamuni auringonnousu ei kätke yön pimeyteen uppoavaa valkoista kuuta, sanatonta surullista venettä." (1977)

"Eikä mikään ole mennyttä paitsi tämä rakkaus runoksi pelkistyvä."(1971)

"Se on mennyt
,mennyt tuulien mennen,
aika joka olin.
En kaipaa tietä takaisin,
tähtien täplittämää polkua
olen mennyt." (1973)

Hyviä runoja. Jäänyt sellainen Eeva-Liisa Mantereen lausahdus mieleen että:"Elää sinun täytyy ja tajuta, että sinä elät." Lukee Tampereella katukivessä. Jäänyt vaan päähän kaikumaan. 🙂

Vähän kipuja taas.Täytyy vain muistaa pitää elämän rytmi. Vaikeetahan elämä on vaikkei olisi tätä epidemiaakaan.

Jotenkin tullut vain sellainen asia mieleen että elämä on uskallusta mennä eri tilanteisiin. Niin minä oikeastaan koen tämän kaiken. Täytyy elää vähän niin kuin Lauri Viitakin sanoi: "Kaksi on miehellä mahdollisuutta: raivata reitti tai haihtua pois."

En nyt ole tuosta täysin varma, mutta ehkä tuollaista reittiä joutuu sitten itse kukin raivaamaan. Turha elämältä on liikoja odotella. Kunhan vaan pitää itsensä liikkeessä...

Hyvää pääsiäispäivää!

Yksi kysymys jota mietin: Että kestääkö ihminen toisaalta totuutta maailmasta? Meidän täytyy aina jotenkin unohtaa elämän raadollisuus ja hämätä aivoja. Eikö se teidänkin mielestä ole näin? Että täytyy elää jossain kuplassa, jo senkin takia ettei maailman paino litistäisi alle.

Eli ettemme täysin kyllästyisi elämään. Onko se asia mielestänne näin?