Hei. Nuo ajatukset sinussa kuulostaa tuntemuksilta. Tai mielikuvitukselta, joka nousee peloista. Varmaan turha sanoa.mitään kun ovat voimakkaita oman mielikuvituksen kääntymisiä itseä vastaan. Sanon kuitenkin jotain, vaikka läheisemmin en tunne ketään skitsofreniasta kärsivää. Järjellä noihin ei taida voida vaikuttaa? Ovat ilmiöitä, joita kaikki eivät saa kokea/joudu kokemaan. Onko mitään apua sillä, että ottaa ne vaan ilmiönä, tavallaan faktana, hyväksyen ne vaikkei niitä käsitä mistä nousevat. Kun havaitsee jnkn tuommoisen, ottaa sen kohdaten siihen liittyvän pelon. Ajattelee vaan niiden olevan oman pään tuotoksia. Niitä ei kukaan ympärillä oleva maailma kuule.

"Okei, nää on taas näitä mun juttuja. Ne katoaa kun en anna niiden viedä mun huomiota. Ne ei tee minulle mitään. Minun pitää vaan hyväksyä että niitä välillä tulee, vaikka ne saa minut pelkäämään. Minä olen enrmmän. Voitan ne. Haluan voittaa ne. "  -  En tiedä voiko saada näin enemmän otetta tilanteesta.

Itsellä on ollut pahimman vaiheen aikana jotain samansuuntaista koettuna pitkän psykoterapian aikana kun alkoi tunnekokemuksia vapautua liittyen menneisiin. Mielikuvitus tuotti kaikenlaista ylimääräistä pelkoa, osin liittyen tuohon terapiaan liittyvään syvimpään syyhyn. Kun pelko valtaa mielen, tarvii turvaa. Omaa tilannetta laukaisi loppuneen lääkkeen uudelleen saaminen ja kunnollinen nukkuminen unilääkkeellä kunnes alkoi voimat palautua.

Mä saan tommosia kohtauksia päivittäin, eilen viimeks ulkona et mua vainottiin ja sit näin jtn tummaa, mut en erottanu sitä et minkämuotonen tai näkönen se oli.. huoneesta en uskalla oikein liikkua, ku vainoojat oottaa tossa ovella ja tappaa mut. Sit mun sisäelimiä on viety ja muhun on asennettu seurantalaitteita, tiiän et on viety elimiä, koska tunnen kipua. En tiiä kehen voin ees luottaa enää, ku mut yritetään aivopestä..

Psyyken kipukin voi alkaa tuntua fyysiseltä jos se saa liikaa valtaa mieleltä. Ole turvassa ja eti sun oma paikka jossa saat rauhoittumaan olos. Sinä olet avainhenkilö siinä, että alat voida paremmin. Vaikka noita harha-aistimuksia on, kun saat levätyksi, voimaantua jollain lailla, sulla on mahdollista käsittää niiden tulevan sun menneisyydestä. Eli ne kuitenkin voi kutistua murto-osaksi sun elämää, jos/kun eivät kokonaan häviäkään. Nyt kuulostaa siltä, että ne horjuuttaa sun omaa olemista. Olet enemmän kuin ne. Pääset voitolle niistä. Toivon sulle hyvää huhtikuuta.

Mä en oikein nii ku käsitä kehen voin luottaa ja keneen en, mä puhunkin välillä ihan sekavia ja kukaan ei tajua mitä selitän.. perjantaina on psykiatrin aika, jos sinne selviäis.. mä oon jotenkin vaisumpi ku ennen..

Onneksi on jo ke, kohta pe.

Tuo luottamus on vaikea asia, varsinkin jos itse vähän hukassa itseltä. Toivon, ettet kuitenkaan menettäis luottamusta kaikkiin ihmisiin. Keskitä luottamus lääkäriin. Kirjoita itelle paperille tuntemuksia. Niistä voi olla apua lääkärille tilaa selvittäessä. Unohda nyt ne, joihin koet epäluottamusta. Koeta koota ittiä sen sijaan että hajottaisit. Kirjoita itelle miltä tuntuu, ja mitä koet. Mieti sitten niitäkin asioita jotka sinua on auttaneet aiemmissa samanlaisissa vaiheissa. Kirjaa ylös niitäkin. Osaat olla hyvä itteä kohtaan. Voimia, enää huominen perjantain ja tämän illan välissä.

Olen samaa mieltä keskustelun kanssa. Harhat täytyy yrittää vain pitää loitolla ja yrittää keskittyä johonkin muuhun. Ne täytyy tunnistaa, että tämä on nyt harhaa ja tämä totta. Se on avain kaikkeen.

Kyllä elämä on elämisen arvoista, vaikka välillä tuntuu että mieli tekee temppuja.

Joudun sille paholaislääkärille ja se aivopesee mut, lisäks se tunkee kaikki maailman myrkyt muhun mitä löytyy semmosella isolla piikillä. Oon pikkusen nii ku peloissani..

Nyt on käyty, se määräs abilify injektion uuelleen alotettavaks ja sit olanzapinia parin viikon ajan et ahistus ja pelot lievenis. Jos tää ei auta, nii se ei kato kauaa sivusta mun voinnin huonontumista.

Kuulostaa hyvältä lääkäriltä. Tuo Abilify on hyvä, itsekin siitä balanssia saanut, tosin ei injektiona ja taisi olla lievin mahdollinen annos. Mutta kuitenkin. Kallis, sille on vaihtoehtoinen lääke, sama vaikuttava aine apripraptsol (tai jotain sinnepäin). KELA ei vuos (vai pari vuotta?)sitten enää hyväksynyt mulle tuota vaan korvasi vaan tuon halvemman version eli rinnakkaisläkkeen. Jos sinulla ei ole täyttä korvauksen saamismahdollisuutta, jos Kela-kortin takapuolella ei ole merkintää erityiskorvattaviin lääkkeisiin liittyen, kannattaa kysyä tuota edullisempaa lääkettä. Kun sulla injektiona, siitä en osaa sanoa sen kustannuksista. Mutta hyvä! Sinusta pidetään huolta. Monella taholla 🌷

Hyvä Tyttönen.👍

Itse välillä menen ihan pohja mudissa. Kun keskustelen terapeuttini kanssa, niin keskustelu suuntautuu usein lapsuuteeni, jolloin koin kovia. Ja mietin että nytkö minun täytyy taas elää kaikki paska uudestaan?

Eikö sitä vain voisi kuunnella musiikkia ja syödä rauhoittavia? Minulla on tuo ongelma, että joudun syömään rauhoittavia. Ahdistusta ja sitten kun niihin rauhoittaviin jää koukkuun... Ei hyvä.

Mutta toisaalta, ne rauhoittavat ovat olleet syy miksi vieläkin jatkan taistelua.

Minä toisaalta niin haluaisin niistä eroon ja elää jotenkin täydellistä elämää. Se on juuri se ongelma, että haluaisin olla täydellinen ja elää täydellistä elämää. Haluaisin löytää puolison ja mennä töihin. Minulla on ollut kyllä haasteita tässä elämässä. Ja sitten vielä kun terapeutin kanssa joutuu noin syviin vesiin.

Se minua on askarruttanut, että onko täydellistä elämää olemassa? Hyvinvointi on tärkeä asia, mutta miten sitä voi mitata?

Niin paljon voi haluta kaikkea tässä maailmassa, mutta monesta asiasta jää paitsi. Ja sitten vielä on nämä virukset sun muut jotka sotkee jo valmiiksi sotkuisen elämän.

Olen aina kulkenut tuppisuuna asioiden ohi ja en ole kehdannut sanoa tytölle, silloin kun olisi pitänyt sanoa, että tykkään hänestä. Minkä takia sitä aina välttelee puhumista vieraille henkilöille?

Täällä netissä on helppo keskustella, mutta sitten kun live elämässä tulee joku vähänkin vieraampi ihminen vastaan, niin haluaa nopeasti päästä keskustelu tilanteesta.

Toki tiedän, että olen tehnyt elämän aikana aivan järkyttäviä mokia ja elämä eletään vain kerran ja nuo mokat painavat minua päivästä toiseen. On ollut kännäilyä, ja olen tehnyt tyhmiä asioita. Kun jotenkin vain saisin sielun rauhan. Ettei nuo asiat joka päivä pyörisi vain päässä lakkaamattomalla kasetilla.

Mutta mitä sitten se normaali elämä oikein on? Elääkö täällä kukaan täysin normaalia elämää? Varsinkaan tässä maailman tilanteessa?

Niin paljon on menneisyydessä haamuja, täytyisi vaan unohtaa kaikki menneet ja elää vielä tätä elämää niin kauan kuin Luoja suo...

Sitten sitä on niin yksin maailmassa. Olen rakentanut päähäni mielikuvia, omasta identiteetistäni. Että minä olen sitä ja sitä. Ja ne rakennelmat täytyy pitää pystyssä, sillä ilman niitä: mitä minulle jää?

Nuoruus meni jo ohi. Mutta ei sitä mikään ikäloppu vielä ole. Mietin vain, että mikä tässä nyt on tärkeintä: Yrittää lopettaa Temestan syönti? Löytää elämänkumppani? Urheilla? Vai mikä?

Maailma on niin seisahtunut ja minulla on vieläkin tuota iän ikuista rintakipua jota on ollut jo viisi vuotta. Ei silti viitsisi täysin masentua. Täytyy vain löytää positiivisuus jostain.

Kyllä ovatkin raskaita nuo terapeutilla käynnit. Saa pakan ihan sekaisin. Olen muuten elänyt niin hiljais eloa ja sitten kun menen terapeutin luo niin kaikki lävähtää päin naamaa. Kaikki ongelmat mitä minulla on ikinä ollut niin ruoditaan terapeutin luona. En tiedä sitten onko siitä nyt hyötyä..? Ja sitten joutuu taas syömään Temestaa että kestäisin jotenkin tämän ahdistuksen.

Toisaalta, se on hyvä lääke, mutta ei olisi ikinä pitänyt  alkaa käyttämään sitä. Tässä sitä taas näkee kuinka ihminen voi tehdä virheitä elämässä yllin kyllin...

On semmoinen tunne ettei jaksaisi enää. Kun on kipuja ja hirveä masennus. Kun haluaisi vain syödä rauhoittavia paljon. Olen nyt mennyt pienellä annoksella. Mutta en ymmärrä kun mieliala on välillä pohja mudissa. Ja sitten kun käyn eri paikoissa vierailuilla, niin mua alkaa ahdistamaan ja on aina pakko päästä pois. Mutta sitten kun tulen kotiin, niin alkaa välillä masentamaan, kun tajuaa että mikään ei riitä. Pystyn kyllä tekemään asioita, mutta en tiedä saanko niistä tarpeeksi mielihyvää.

Sitten tää prkl poikkeustila, että ei voi mennä mihinkään.

Jos olisi perhe, niin varmaan olisi parempi olo. Käyn toki vanhempien luona välillä. Mutta jos olisi omia lapsia ja vaimo niin varmasti olo olisi parempi.

Sitä pyörii vaan niin oman pään sisällä jatkuvasti.

Rakastan toki hyvää elämää, mutta mitäs sitten jos elämä ei ole tarpeeksi hyvää?

Oli aikoja, kun saatoin vetää 3 temestaa kerralla ja sitten ajelin autolla ties minne ja kuuntelin vain musiikkia. Elin liian fiilis pohjalta.

Mutta oliko sellainen eläminen loppujen lopuksi väärää?

Olen aina ollut ehkä liikaa nautinnon perässä, mutta kun en ole keksinyt mitään muutakaan näihin olotiloihin.

Onneksi sentään aurinko paistaa.

On hienoa katsella kirkasta taivasta ja vain olla.

Kyllä elämä on arvokas, en vain tiedä että mitä tehdä välillä näitten kipujen ja tämän psyykkeen kanssa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Näihän siinä kävi, et päädyin osastolle ja tiputukseen, koska en syöny tänää ollenkaan.

Voi voi. Kannattaa syödä.

Itse en jaksaisi nähdä enää ketään ihmistä. Silti tapaan ihmisiä, vaikka tunnen että se  kuluttaa minun voimavarojani.

On tämä vaan niin vaikeaa, kun päässä koko ajan im-ajatuksia. Yritän taistella jatkuvasti oman elämäni puolesta.

Kun tapaan tuttuja, niin heti kun he ovat lähteneet niin minut valtaa hirveä itsemurhavietti. Tiedän että se on vain masennusta, mutta en tiedä mitä tekisin sen asian kanssa että tapaanko enää ihmisiä.

Jos vain alkaisin erakoitumaan? Olisiko se elämää enää?

Minun on pakko käyttää Temestaa, että jaksan elää. Pakko vain sinnitellä päivästä toiseen. Pakko elää, vaikka ajatukset pyörivät itsemurhassa.

Minulla on kyllä injektio lääkityskin joka tasoittaa mieltä, mutta minkä takia koko ajan mietin itsemurhaa. Eikö maailmassa ole muutenkin jo tarpeeksi kuolemaa ja sitten vielä aivot jankuttavat että tapa itsesi. Mikä ihmeen maailma tämä on? Mikä kumma siinä on että aivot haluaisivat tuhota itsensä? Johtuuko se sitten menneisyydestäni vai masennuksesta vai mistä.

Kun kuitenkin elämä on sitä että yritetään vältellä itsemurhaa. Mutta minkä takia tänne synnytään, jos elämä on tällaista? Ja jos maailma on tällainen? Minkä ihmeen takia täytyy kärsiä niin suunnattomasti? Sitten vielä on ihmisiä jotka hylkäävät ja on ihmisiä jotka eivät ymmärrä masennusta.

Tajuan että maailmassa on nyt tuo korona ja varmaan ihmettelette että minkä takia jauhan masennuksesta. Mutta voin sanoa, että masennus voi olla vaarallisempi ihmiselle kuin korona. Siis tällainen masennus, että koko ajan hautoo itsemurhaa. Kun luulen että minun aivojen kemiassa on jokin sellainen elementti joka näitä ajatuksia aiheuttaa.

En vain ymmärrä että minkä takia sitten elämää pitäisi elää kuin munkki? Jos kerran elämä on pelkkää kärsimystä, niin miksei sitä voisi yrittää alkoholilla tai huumeilla, edes vähäksi aikaa saada helpommaksi?

Minkä takia alkoholiakin pidetään niin pahana asiana? Tai ymmärrän sen kyllä että alkoholi voi pistää pään niin sekaisin että sen vaikutuksesta tekee itsemurhan, mutta mitä jos ilman alkoholiakin koko ajan pohtii sitä? Tiedän omalta kohdaltani sen että jos joisin alkoholia, niin luultavasti tekisin sen vaikutuksen alaisena itsemurhan. Sen takia en juo, mutta toisaalta elämä tuntuu silti välillä täydeltä helvetiltä. Toki välillä voi olla hetkiä että on vähän helpompaa, mutta en kohta enää itsekään ymmärrä että miten jaksan tätä kaikkea.

Miten jaksan elää tällaisessa maailmassa? Tällaista elämää, jossa on henkisiä ja fyysisiä kipuja. Ja kun ei haluaisi tavata enää ikinä ketään. Kun ei vain jaksaisi, enää tavata kavereita tai perheen jäseniä. Kun haluaisi eristäytyä koko maailmasta ja elää vain oman pään sisällä.

Helvetti kun pitääkin olla vaikeaa. Ei tässä muu auta kuin käyttää Temestaa...