Tyttönen vaan, hyvä kun olet tallessa. Lääkkeistä saa avun, kun muistaa ottaa ajallaan. Joskus voi joutua kokeilemaan, ennenkuin löytyy täsmälääkitys itselle. Toivotaan, että lääkärin valinta osuu sulle sopivaan jos ei heti niin kohta. Hyvää lauantaita 👍

minäitse89 kirjoitti:
Rakkaus voi olla ikuista muttei elämä.

Olen miettinyt että mikä on se raja, joka täytyy ylittää, että olisin valmis lähtemään tästä maailmankaikkeudesta?

En tiedä onko sellaista rajaa. Pusken vain aamusta iltaan, vyörytän elämääni vaikka on kipuja: henkisiä ja fyysisiä. Koneisto jauhaa. Kävelen ja kävelen pakoon kaikkea pahaa ja luulen että teen niin ikuisesti. Ainut vaan että välillä tuntuu voimat loppuvan kesken. Yritän vain taistella eteenpäin vaikka olo on huono.

En sano että kuolema olisi hyvä asia, mietin vain että miten jaksan tätä kaikkea? Miten jaksan raivata kokoajan uusia latuja ja jatkaa tätä näytelmää, joka ei anna tuumaakaan periksi? Maailma ei välitä ihmisestä, ihmisen täytyy itse välittää itsestään tai muuten on asiat huonosti.

Maailma on me. Mekin osa tätä. Osuit kyllä kymppiin tuolla viimeisellä päätelmällä. Jos ei ite ymmärretä arvoamme, se polkeutuu maailmanmenon jalkoihin. Kun puhelimen akku tilttaa, se laitetaan lataukseen. Kun tuota jaksamista mietit, miten lataat omaa jaksamistas? Voivotus maailman murheen takia ei taida auttaa siihen? Mistä sinä saat virtaa, että jaksat? Oisko vielä jotain muuta, mitä et ehkä nyt huomaa huomata? Jos se mitä tulee mieleen, on negatiivista, voitko miettiä sitä asiaa toisesta suunnasta?

Positiivisia asioita on niin kamalan vaikea löytää. Mutta ehkä tämä elämä sitten on tälläista epätäydellistä ja meidän on luotettava toisiimme ja pelattava tätä peliä yhdessä.

Ehkä siinä se toivon pilkahdus elämään, että joskus vielä löydän elämänkumppanin. Ehkä siinä pidän toivoni ja kuljen eteenpäin tätä polkua mikä minulle on annettu.

Lataan akun katsomalla elokuvaa ja syömällä epäterveellisesti.

Mitä katsot?

Oletko nähnyt Kaikki valaistuu -filmin? Elijah Woood pääosissa, en tiedä onko hyvä. Eilen katsoin Hurmaavan joukkoitsemurhan, vaikka en oikein osaa nauraa nuin vakavalle aiheelle. Komiikka ei oikein ole mun laji. Tahaton komiikka naurattaa. Tarkoituksella nauratettu ei.

Äänet haluaa et tappasin itteni..

Katson Netflixistä draama-elokuvia.

En ole nähnyt.

Tänään ollut taas aika huono päivä itsellä. Ei tässä sitten enää muuta voi kuin yrittää vain selviytyä hengissä jokaisesta päivästä. Siinä se elämä on sitten. Ei tämä ole kummallisempaa.

hei

Melkein kaikki ottaa päähän. En jaksa edes luetella asioita

Mulla vähän sama.

Mietin tänään jo im-ajatuksia, mutta onneksi en toteuta niitä. Minua vain ottaa päähän kun äitini pakottaa minua koko ajan opiskelemaan, vaikkei en tiedä kykenenkö siihen tällä hetkellä.

Hän ei tunnu tajuavan tilannettani. Hän ei tiedä siitä kuinka paljon minua ahdistaa joka päivä. Kun tuntuu siltä että muka täytyisi olla jokin ammatti. Minkä takia?

Olen nyt kuntoutustuella ja hyvä niin. En ymmärrä sitä, minkä takia aina kasataan niin paljon paineita ihmiselle? Aivan kuin me olisimme jotain robotteja jotka ei tunne sitä painetta ja ahdistusta minkä opinnot tuottavat ja varmaan työkin.

Minun on nyt vain todettava että minun voimavarani eivät välttämättä riitä opiskeluun. Näin se vain on. Mutta kun kukaan ei tunnu sitä tajuavan ympärilläni. Kukaan läheisistäni ei varmaankaan tajua kuinka rankasta sairaudesta tässä on kyse. En minä huvikseni sillä kuntoutustuella ole, siihen on ihan painava syy. Mutta kun tuntuu että minä en ole arvokas jos en tee jotain työtä, mutta sitten taas minulla puskee ahdistus niin kovana että en pysty tekemään työtä. Tällaisena minä vain olen syntynyt. Sori nyt vanhemmat ja muu maailma, mutta en minä tätä sairautta valinnut...

Hei TT3, huomenta..

Ehkä kannattaiski suunnata ajatukset niihin juttuihin mitkä ei ota päähän?

Pääsin tänään kotia, tulhan sitä oltua sairaalassa 3 viikkoo..

Hei Tyttönen Vaan , hyvä sinä! Hiukan toisenlaisin askelin tästä eteenpäin? niinkö? Toivon Sulle semmosta joulua, jota toivot 💓👍⭐

minäitse89 kirjoitti:
Mulla vähän sama.

Mietin tänään jo im-ajatuksia, mutta onneksi en toteuta niitä. Minua vain ottaa päähän kun äitini pakottaa minua koko ajan opiskelemaan, vaikkei en tiedä kykenenkö siihen tällä hetkellä.

Hän ei tunnu tajuavan tilannettani. Hän ei tiedä siitä kuinka paljon minua ahdistaa joka päivä. Kun tuntuu siltä että muka täytyisi olla jokin ammatti. Minkä takia?

Olen nyt kuntoutustuella ja hyvä niin. En ymmärrä sitä, minkä takia aina kasataan niin paljon paineita ihmiselle? Aivan kuin me olisimme jotain robotteja jotka ei tunne sitä painetta ja ahdistusta minkä opinnot tuottavat ja varmaan työkin.

Minun on nyt vain todettava että minun voimavarani eivät välttämättä riitä opiskeluun. Näin se vain on. Mutta kun kukaan ei tunnu sitä tajuavan ympärilläni. Kukaan läheisistäni ei varmaankaan tajua kuinka rankasta sairaudesta tässä on kyse. En minä huvikseni sillä kuntoutustuella ole, siihen on ihan painava syy. Mutta kun tuntuu että minä en ole arvokas jos en tee jotain työtä, mutta sitten taas minulla puskee ahdistus niin kovana että en pysty tekemään työtä. Tällaisena minä vain olen syntynyt. Sori nyt vanhemmat ja muu maailma, mutta en minä tätä sairautta valinnut...

Mulla on vähän samankaltaisia kokemuksia/tuntemuksia tosta painostamisesta opiskeluun ja työelämään..joten voisinpa sanoa että tiedän miten pahalle susta tuntuu. Sairastuin jo lapsena/nuorena..ja olen itsekin kuntoutustuella.
En saa kokoajan ehkä painostamista asiaan, mutta aina siitä mainitaan rivien välistä, joskus suoraankin jos keskustelu siihen pisteeseen päätyy. Välttelen myös sukulaisia siksi, että aina kysytään että olenkos jo töissä tai opiskelenko.
Vanhemmillani (ja varmasti monilla +50v ikäisillä) on tosi vanhanaikaiset mielipiteet ja ne tuntuu olevan tosi tiukassa siellä pääkopassa. Tuntuu et ainut arvo millä ihmistä mitataan on se, miten kouluttautuu ja etenkin, onko töissä. Ihminen joka on työtön, on laiska tai saamaton.
Olen itse päättänyt olla kertomatta perheelleni sen enempää terveydentilastani ja jaksamisestani, ja suurin syy on toi että ymmärrystä vaan ei ole vähempäänkään. Se on juurtunut niin syvälle heillä että mikään määrä kertomista ei vaan auta.
Toki on myös raskasta salailla asioita läheisiltään.

Kaikki ei vaan kykene ja pysty. Kaikki ei kestä painetta työstä tai opinnoista, johtui se sairaudesta tai mistä tahansa. Olen käynyt ja käyn pääni sisällä edelleen vääntöä asiasta, ja teen töitä sen eteen että hyväksyisin edes itse sen etten tule ehkä kokonaan olemaan työkykyinen koskaan.

Ihminen on hyvä ja arvokas riippumatta siitä, jaksaako opiskella tai käydä töissä. Kyllä tässä maassa työtä ja tekijöitä riittää.
Riittää että jaksaa pitää huolen jokapäivä itsestään ja kodistaan. Jaksaa elämässään ihan perus arjessa ilman työtäkin.
Mielenterveyden sairautta sairastavalle sellainen perustarpeiden ylläpitäminen on monesti itsessään jo elämänmittainen työ. Pysyä edes elossa täällä, jotakuinkin onnellisena, kun täällä nyt ollaan.
Sellaisen joka ei ole sairastanut tai ei ole kokemusta sairauden monimutkaisuudesta, on varmaan tosi vaikee käsittää miten ihminen voi todella olla jaksamisensa äärirajoilla.. ja jatkuva painostaminen ei ainakaan auta tilannetta.

Me riitetään kyllä. <3

Hei taas tännekin.

Minullakin meinaa välillä ahdistus iskeä päälle. Sairasloma loppui elokuussa, sen jälkeen oon ollu työnhakijana. Syksyllä tein keikkatöitä tuttuun päiväkotiin, mutta ymmärrettävästi näin ennen joulua ei keikkoja ole.

Työkkäri soitti tänään. Yrittävät nyt painostaa mua töihin ja kyllä mä töihin haluankin. Haluaisin vaan tehdä työtä, joka on myös mielekästä, koska mulla on kuitenkin vaikea masennus ja kevään im-yrityksestä ei vielä ole kauan aikaa. Mulla on hoitajan koulutus, mutta koen esim. vanhustyön itselleni liian haastavaksi, koska siinä on kuoleman kohtaaminen läsnä ja se tuo minulle ikävät ajatukset mieleen. Tätä ei tunnu työkkäri ymmärtävän, että haluan tehdä vaan lastenhoitajan töitä, koska vanhustyössä palaisin loppuun. Tuntuu, ettei työkkäriä tämä kiinnosta yhtään. Paikkakunnallani on muutenkin huono työtilanne, joten pitäisi kai ottaa se työ vastaan, mitä tarjotaan, mutta sairastuttuani masennukseen päätin, etten lähe yhteenkään työhön, joka voisi olla riski terveyteni heikkenemiseen. Tämähän ei työkkärille käy tietenkään, vaan olen yhteiskunnan silmissä hyödytön, vaikka aidosti haluan tehdä töitä. En vaan tajua, miksi masennusta ei huomioida työnhaussa yhtään, tyrkätään vaan kaikkiin 'paskahommiin" miettimättä, onko hlö edes soveltuva tehtävään. Tämmösiä ajatuksia tänään, toivottavasti saisi vähän edes joulumieltä. Ahdistaa jo ensi vuosi, kun tutut ja kaikki kysyvät työtilanteesta ja pitäisi esittää olevansa reipas, vaikka oikeesti ahdistaa välistä tosi paljon. Onko täällä muita työttömiä, joilla on masennus ja onko teitä työkkäri ahdistellut?

Moi Netu.

Työ maittaisi minullekin, jos vain voimavarat riittäisivät. Paskaahan tämä elämä loppujen lopuksi on, mutta tuskin kuoleman jälkeenkään mitään on joten täytyy vain tehdä tästä paskasta kaunista tai edes jotenkin siedettävää.

Koko ajan mulla vaan tuo kuolema väijyy mielessä, sillä juuri sen takia tämä elämä tuntuu niin mielettömän turhalta, mutta toisaalta myös tärkeältä, sillä tässä tämä varmaan kaikki sitten on ja täytyy vain tehdä hirveästi asioita ettei koko ajan miettisi kuolemaa. Näin tämä ihmiselämä tuntuu menevän. Ei sille kai sitten muuta voi?