Tuntuu et mun elämä on yhtä vastoinkäymistä ja en ansaitse elää. On mulla tietysti perhe olemassa. Mut sairaalassa oon tällä hetkellä..

Elämä taitaa olla meille jokaiselle lahjaa. Ei sitä kukaan voi ansaita, se saadaan, on saatu se lahja. Jos jaksat niin kirjoita. Jos oloa voi jotenkin pukea sanoihin, se voi olla alku toisenlaiseen oloon.

On varmasti lahja, mutta tarvisin enemmän paineiden sieto kykyä. Se on mun olennainen ongelma ollut koko ikäni. Päässäni asiat yleensä kasvavat valtaviin mittoihin ja kestän huonosti sitä jos minut nostetaan jalustalle.

En oikein tiedä mikä tähän pulmaan auttaisi. Aina kun tulen kotiin ja minua on esim. kehuttu jossain asiassa esim. urheilussa niin en kestä niitä paineita mitä se minulle tuo. Tai toki kestän jotenkin, mutta se on hirveän vaikeaa.

Minun on myös vaikea nostaa itseäni muita paremmaksi jossain asiassa, vaikka olisinkin. Se on minulla aina mielessä, että en haluaisi missään asiassa olla ylimielinen.

Mutta silti maailmassa tarvitaan itseluottamusta, jos ylipäätään haluaa onnistua täällä jossain asiassa. Täällä vain täytyy nostaa itsensä jotenkin korokkeelle. Se on vain silkka fakta. Mutta vaikeaa se on. Minulla on aina ollut tämä ongelma ja siitä on ollut todella paljon haittaa monessa asiassa.

Onko muilla ollut tällaista ja miten olette päässeet tästä ongelmasta eroon?

En oikein tiedä miten selviän enää tässä elämässä. On niin vaikeeta ahdistusta koko ajan. Joudun käyttämään lääkitystä siihen, että edes jotenkin pystyisin elämään.

Olen välillä ajatellut että minkä takia jatkan tätä kärsimystä? Toisaalta elämän halu on kuitenkin vienyt voiton.

Tuntuu siltä välillä että kroppa sanoo sopimuksen irti.

On tämä elämä vain niin älyttömän vaikeaa...

Sisällön vuoksi? ja sen että olet sisällä tässä? elämässä sykit? vuodet avaa lahjaa, joka olet?

Se voi ollakin niin, sitten että uusien kokemuksien takia eletään.

Kompastus kivenä on minulla ollut Jumala-asia. Siis että jos Jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua. Ja näin näyttää olevan.

Mutta toisaalta minäkin varmasti kuolinvuoteellani rukoilen Jumalaa. Ja ihan syystäkin.

En vain ymmärrä tätä elämää. Se on minun ongelmani. Että kun joka puolella tyrkytetään Jumalaa ja kuolema on se pahin asia mitä ihmiselle tapahtuu.

Ja silti me vain norkoilemme täällä. Elämme, kärsimme. Ja kaikki on niin tyhjää, jos Jumalaa ei ole. Koko maailma ja elämä tässä hetkessä, mutta kuitenkin jokainen hetki katoaa uuden tieltä. Ja täytyy vain jotenkin pysyä matkassa mukana ettei kuolisi...

Muut haaveilee naimisiinmenosta ja sun muista asioista,

mä haaveilen kuolemasta....

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: kirjasin virheen

Osastolla olo jatkuu, lääkkeitä ei oo vielä pystytty alottaa maksa-arvojen takia..

Minä haaveilen paremmasta elämästä.

Olen vaan miettinyt että minkä takia esim. mitkään lievät huumeet ole sallittuja. Ja tarkoitan nyt sitä että jos ihmisen elämä on pelkkää kärsimystä koko ajan, niin minkä takia yhteiskunta ei voi lievittää heidän tuskaansa?

Ajattelen myös itseäni: Jos kerran elämäni tulee olemaan tällaista hamaan loppuun saakka, niin minkä takia en sitten polttaisi pilveä tai muuta vastaavaa? Ja minkä takia yhteiskunta ei salli sitä?

Tiedän että alkoholi ei ainakaan lievitä tätä tuskaa. Päin vastoin.

Musta tuntuu vain siltä että kaikki päivät on vain tätä samaa taaperrusta. Kävelen vain katuja pitkin ja juoksen karkuun kuolemaa tai jotain vastaavaa. Tuntuu vaan niin pirun toivottomalta ja tylsältä tämä elämä. Kun kaikki päivät on samanlaisia. Tässä varmaan sitten mitataan joku kestävyys, että kuinka paljon ihminen kestää tätä. Toistaiseksi kestän.

Toistaiseksi olen kestänyt tätä maailman kovaa koulua. Täällä täytyy elää kurinalaisesti kuin sotilas. Ja ei saa tehdä yhtään virheitä, sillä maailma ja elämä ei salli yhtäkään harha-askelta. Ja sen takia tämä maailma on niin julmetun kova paikka. Kaikki virheet kostautuu. Tämän karun totuuden olen oppinut elämässä kantapään kautta....

Minusta tämä elämä menee aivan liiiian nopeaan. Koitan tarttua hetkiin, opetella nauttimaan jostain hetkestä minkä huomaan jotenkin sisältäpäin hyväksi. Miksi Eksynyt Varpunen? Miksi haaveilet kuolemasta? Kuolema on jotain * aina-huomenna * asioita, nyt on tänään, vielä tämä päivä. Meidän tarvii elää vain tämä päivä tänään. Ja tässä päivässä olennaisinta, huomata hengittääkö ja varsinkin jos ei huomaa että hengittääkö, alkaa hengittää syvään sisään puhaltaa hetken päästä ulos, toistaa näitä - antautuu vaan hengittämään. Aivot saa happea enemmän kuin ilman erityistä hengitystä; veri alkaa virrata harmaista harmaimpaankin aivosoluun ja ...mitähän siitä seuraa 😲

Hei Tyttönen vaan .... jos haluat niin kirjoita millä mielellä tänään ilta siellä menee? tai milloin luetkaan? Voit olla turvallisella mielellä, moni on ollut samassa tilanteessa ja saanut voimia jatkaa matkaa.

Se on totta että pitää muistaa hengittää.

Mua vaivaa tuo kuoleman ajatus, että mitä silloin tapahtuu ja minkä takia ihminen kuolee?

Ei sitä haluaisi kokea. Hirvittää jos kaikki loppuu siihen.

Mun ongelma on myös, että on vaikea kestää sitä kontrastia, että ensin on päivän ihmisten parissa ja sitten taas on pitkään yksin. Se on minusta kaikkein haastavinta tällä hetkellä.

Tykkään olla ihmisten parissa, mutta en vain tahdo kestää sitä yksinäisyyttä mikä tulee iltaisin. Se on niin vietävän suuri se ero siinä.

On mulla monia unelmia vielä, kuinka menisin joskus naimisiin jne. Mutta en tiedä onko ne sitten vain unelmia? Voi hyvin ollakin. Olisi vain jotenkin niin hienoa että olisi koko ajan joku seurana, mutta eipä tämä elämä useinkaan mene niin kuin on toivonut. Täytyy vain olla silti avoin asioille ja yrittää elää kuitenkin hyvää elämää ja osallistuvaa. Kaikesta huolimatta on tärkeä olla läsnä ihmis-yhteisöissä. Sen olen huomannut toistuvasti elämässä, että yksin ei voi koko ajan olla. Tai jos on niin voi alkaa masentaa enemmän ja enemmän.

Sarjassa vaikeita kysymyksiä. Kaikella vaikutta vaan olevan määräaika.

Sitä kaiketi kypsyy kuolemaan, jos käy niin, että tiedossa ettei sairaudesta joka itsessä on, selviä kauaa. Jostain jäänyt jonkun ajatus mieleen "kohtaa kuolema ennen kuin kuolema kohtaa sinut".Woody Allenin ajatus taisi olla "En minä kuolemaa pelkää, mutta sen aukioloajat ei sovi minulle".

Minusta tässä elämässä on niin paljon muuta miettimistä, etten ole kuolemista ajatellut sen jälkeen kun pääsin irti im-ajatuksista. Minua alko kantaa Kristus. Luottamus uskon kautta Elämään.

Minkä takia? ihminen kuolee? Kuoleminen on vaan fakta. Kai sekin on vaan osa tätä ihmisyyttä. Ei meistä enkeleiksi ole eikä jumalia meistä tule, vaikka joissain hallusinaatioissa voi joku sellaiseksi itsensä kokeakin.

Rakkaus on ikuista. Miettisin ennemmin sitä. Pyytäisin. Että ois, enemmän.

Osastolla olo jatkuu, ens viikolla alotellaan lääkkeitä.

Rakkaus voi olla ikuista muttei elämä.

Olen miettinyt että mikä on se raja, joka täytyy ylittää, että olisin valmis lähtemään tästä maailmankaikkeudesta?

En tiedä onko sellaista rajaa. Pusken vain aamusta iltaan, vyörytän elämääni vaikka on kipuja: henkisiä ja fyysisiä. Koneisto jauhaa. Kävelen ja kävelen pakoon kaikkea pahaa ja luulen että teen niin ikuisesti. Ainut vaan että välillä tuntuu voimat loppuvan kesken. Yritän vain taistella eteenpäin vaikka olo on huono.

En sano että kuolema olisi hyvä asia, mietin vain että miten jaksan tätä kaikkea? Miten jaksan raivata kokoajan uusia latuja ja jatkaa tätä näytelmää, joka ei anna tuumaakaan periksi? Maailma ei välitä ihmisestä, ihmisen täytyy itse välittää itsestään tai muuten on asiat huonosti.