Mulla oli eilen huonompi päivä.. Ahdistus alkoi ottaa vallan. Yritin itkeä ja olisin halunnut itkeä sen pahan olon pois, mutta nuo lääkkeet estää sen. Oon kyllä muuten tyytyväinen mun lääkitykseen, mutta se tekee musta välillä tosi tunteettoman persoonan. Tarkoitus olisi myöhemmässä vaiheessa purkaa toi lääkitys, mutta annan nyt itselleni aikaa toipua.

Lisäksi tunnen itseni tosi yksinäiseksi. Onko muilla tätä samaa tunnetta? Miehen kaverit käy kyllä meillä lähes päivittäin, mutta mulla ei juurikaan ole omia ystäviä. Lapsuuden kaverille en oo uskaltanu kertoa mun masennuksesta, koska hän osaa olla aika kärkäs mielipiteissään enkä pidä hänen "hyökkäävästä" tyylistä puhua (tuosta syystä hän ei oo mulle kovin läheinen). Sisaret asuu toisella paikkakunnalla ja entiseen ystävään meni välit eikä sitä luottamusta saa enää takas. Olisi kiva löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä ympärille ja saada vertaistukea. Onneksi löysin tämän sivun, niin voi purkautua.

Hei Nepy.

Tämä on kyllä hyvä sivusto minunkin mielestä. Onneksi ahdistus menee yleensä nopeasti ohi.

Itse tykkään aika paljon olla yksin. Tykkään lukea ja kuunnella musiikkia. Välillä oikein mietin jossain kaupassa yms. että pääsisipä kotiin lukemaan.

Jotenkin oon vaan sen tyyppinen ihminen.

Toivottavasti löydät lisää ystäviä. 🙂

Minua masentaa aina välillä yksinäisyys, elämäntilanteeni sekä alkoholin kanssa läträäminen. Masentaa välillä myös oma ajatusmaailma, joka tuntuu mustavalkoiselta ja negatiiviselta.

Vaikea ponnistaa syrjäytyneestä takaisin kohti työmarkkinoita, se on ehkä suurin dilemma itselläni tällä hetkellä ja välillä tekisi mieli vain päästä eläkkeelle että ei tarvitse sitä byrokratiaa ja saan vain olla kun elämä on tuntunut kärsimykseltä tähän asti.

Mulla on taas vaikeita ajatuksia. En tiedä oikein mistä ne kumpuaa. Välillä ne on poissa ja välillä ne taas tulee...

Istun enkä tiedä mitä sanoa. Ehkä on parempi olla hiljaa. Katsoa lehtivihreää. En halua kertoa kuulumisiani, vaikka anonyymin foorumin selailun sijaan sisään kirjauduinkin. Kummaa miten sitä kuvittelee haluavansa kertoa jotain, mutta sitten ei uskalla. Pelkää että joku pahoittaa mielensä tai sanoo jotain ilkeää. Pelkää että puhuminen on pahempi kuin puhumatta jättäminen. Tuntuu ettei ole oikeutta, että puhuminen olisi turhaa itsensä esilletuomista.

En uskalla pitää läksiäisiä koska pelkään ettei kukaan tule. En uskalla ottaa yhteyttä ihmisiin somen ulkopuolella kysyäkseni nähtäisiinkö, koska en koe että olisin valmis näkemään riittävästi vaivaa asian järjestämiseksi. Aika typerää, koska eiväthän kaikki välttämättä edes käy siellä, eivätkä siis nähneet viestiä jossa kerroin aikeistani. Mutta koska en tiedä ketkä eivät tiedä, en myöskään tiedä ketkä jättivät siihen reagoimatta tarkoituksella, ketkä kokisivat suoran kysymyksen painostavaksi.

Kuvittelen mielessäni kaikenlaisia reaktioita jotka voivat huonontaa oloani. Ihmisten kanssa asioiminen on pirun pelottavaa, kun kaikki voi mennä suoraan ihon alle. Kun ei osaa olla olemassa ilmankaan.

Nuo ovat tärkeitä asioita, joita pohdiskelet ja on ilmiselvää, että ihmiset ovat sinulle tärkeitä. Olet tehnyt ison päätöksen ja on ihan selvää, että osa porukasta lopettaa kanssakäymisen kokonaan. Kun on poissa silmistä on myös mielestä. Kyllä tosiystävät jäävät kuitenkin niin uskon ja nehän juuri ne tärkeimpiä ovatkin. En edes arvaile syitä noin isoon elämän muutokseen, mutta rohkea kyllä olet. Toivon, että uusi maa mihin muutat on sellainen, missä viihdyt ja saat uusia ystäviä. Muutenhan muutto olisi turha.

Perkele, kun haluaisin vain elää normaalia elämää. Mutta kun masentaa niin hemmetisti. Koko ajan mielessä pyörii vain elämän tarkoitus. Että miksi me ollaan täällä.

Haluaisin vain täysin normaalin elämän, mutta en tiedä onko se mahdollista?

Tavallaan ihmettelen maailmassa joidenkin ihmisten iloisuutta. Toisaalta kadehdin sitä. Mutta miten tässä lihamyllyssä voisi olla iloinen?

Tietenkin on aineita jotka tekevät iloiseksi, mutta niihin en koske.

Kun elämän näkee ilman mitään laseja, niin tuntuu jotenkin niin tyhjältä olo...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Istun yksin isäni keittiössä hänen isossa omakotitalossaan, koska isä & ystävä menivät lavatansseihin. Piti laittaa taustahälyksi telkkari päälle poistamaan yksinäistä hiljaisuutta. Tunnen oloni välittömästi turhaksi ja pelokkaaksi, kun olen yksin. Minulla ei ole juurikaan itsetuhoisia ajatuksia, mutta pahimmat olo kumpuavat ajatuksesta, että olen täysin turha ihminen. Elämäni ajavana voimana on ollut turhuuden kokemus, jota olen lapsesta asti paikannut olemalla hyödyllinen.

Fyysinen yksinäisyys ahdistaa samalla tavalla kuin henkinen yksinäisyys.

Olen suorittamassa kesäistä turhuuden paikkausta sukulaisvierailuviikolla. Isän luona oloni on kuitenkin turvallinen, ja juuri tuo turvallisuuden kokemus sai minut tänään ahdistumaan. Ahdistus nousi maanantaista, jolloin siirryn sukuloimaan äidin luo. Siellä nimittäin pelkään. En mitään todellista, minua kohdellaan asiallisesti, saan ruokaa ja yösijan. Mutta pelkään äitini & kumppanin juomista ja erillisyyden kokemusta, joka voimistuu kun olen heidän lähellään. En pysty tekemään itsestäni kovin höydyllistä, sillä en pysty yhtymään heidän elintapoihinsa enkä jäämään asumaan heidän lähelleen. Koen heitä lähempänä ollessani olevani entistä turhempi, ja samalla nousevat pintaan lapsuudesta kumpuavat pelot. Pelkään olevani ensi viikon jäljiltä pahasti masentunut ja ahdistunut.

Tiedän järjellä, ettei minun olisi pakko vierailla äitini luona. Voisin kai teoriassa asua hotellissa, mutta rahavarani eivät riitä siihen. En uskalla myöskään loukata äitiäni ehdottamalla yöpymistä jonkun muun sukulaisen luona. Voin pahoin, jotta turhuuden kokemus sisälläni mahdollisesti helpottaisi äidin lähellä, kun vain osaisin toimia oikein.

Tuntuu välillä että romahtaa ihan täysin, sitten saan taas jotenkin kasattua itseni ja lähdettyä kotoa.

Kiitos kannustavista sanoista, M.

Ovestaulos, kuulostaapa kurjalta että menet jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta (?) äitisi luo vaikka arvelet että hänen elämäntyylinsä huonontaa vointiasi. Tietääkö äitisi että hänen juomisensa ahdistaa sinua? Ymmärrän ettei se ole helppoa, mutta mielestäni sinulla on kyllä täysi oikeus majoittua muualle tai vaikka jättää kokonaan vierailematta äitisi luona ellei hän pysty lopettamaan tai edes vähentämään juomistaan siksi aikaa kun olet kylässä. En usko että olet niin turha kuin kuvittelet, ja sinulla on täysi oikeus tehdä valintoja joilla pidät huolta itsestäsi ja hyvinvoinnistasi, vaikka äitisi siitä saattaisi loukkaantuakin.

Mulla on ollu im-ajatukset todella paljon mielessä viime aikoina. Osastolle yritettiin saaha paikkaa, mut ei ollu kuulemma tilaa.

Karsea olo, pitkästä aikaa haluan vain kuolla mutta oikeasti en halua. En vain osaa lopettaa ajatuksia päässäni. Pitkän aikaa meni todella hyvin. Nyt vain masentaa ja ahdistaa ja kuolemantoiveet mielessä. Tiistaina on lääkärille aika mutta  ei ole psyk lääkäri vaan endokrinologi. Olin leikkauksessa viime vuonna ja on ollut komplikaatioita ja nyt taas tarkastus käynti. Olen ollut pari kertaa leikkausongelmien takia psykologilla puhumassa mutta muuten ei ole hoitokontaktia. Terveyskeskus uusii lääkkeet ei muuta. Lääkäri lopetti viimeksi toisen lääkkeen kun on ollut huimausta.

Mullakin on kyllä karsea olo.

Oon täysin lopussa. 🙁