Täytyy pitää vaan positiivista elämän asennetta, niin ehkä tää tästä. 🙂 Positiivisen musiikin kuuntelu auttaa aika hyvin.

Olen huomannut että ei auta koko ajan vain olla alla päin vaikka tuntuu väsyttävältä. Klassinen musiikki on auttanut minua paljon ja kuorolaulut. Kavereitten tapaaminen ja kirjojen lukeminen. En suostu antautumaan sille tunteelle ettei millään muka olisi mitään väliä....

Tuli satutettua itteänsä vähän pahemmin viikonloppuna, jonka johosta olin sairaalassa 3 pv.

Pärjään nyt vähän paremmin, kun annan masennuksen vaan tulla ja vetäydyn sohvalle odottamaan, että se menee ohi. Se ei ole nyt jatkuvaa, vaan tulee aaltoina, joista pisimmät kestää melkein päivän ja lyhyimmät tunnin verran.

Sitten on vaikeaa, jos muiden ihmisten takia on pakko jaksaa, vaikka on lannistuneen masentunut olo, esim. lapsen kanssa.

Mulla on edelleen todella paha olo, oon myös vahingoittanu itteäni. 🙁

Yksinäinen olo. Tuntuu että kaikki vaan hylkää ja jättää mut huomioimatta. Tyhmää, kun tulee netissäkin sama tunnelma. Kukaan ei pyydä mua minnekään koskaan, eikä vastaa, jos oon itse aktiivinen. Miks mun ainoat ihmissuhteet on mun lapsiin, lasten kasvattajiin ja mun terapeuttiin?

Moi!

Minulla taas on paljon ihmissuhteita, mutta mulla on jatkuvalla syötöllä im-ajatuksia päässä. Välillä koen, että vapauttaisin itseni tästä kärsimyksestä. Mutta ei se kuitenkaan niin mene. Haluaisin vain sulkeutua kämppään ja maata. En vain jaksais enää tämmöstä, kun melkein kymmenen vuotta jo ollut tätä samaa. Usein olen suunnitellut im:ää. Jotenkin vain räpiköin ja räpiköin vaikka tuntuu että tää vene uppoaa. Sellasta helvetinmoista taistelua täällä elämä varmaan monellakin..?

Perseestä vanheta olis kiva kun vois palata kaksvitoseksi ja elää siinä iässä ikuisesti. Se olis suurin unelmani...

Mulle on nyt suunnitteilla pitempi psykiatrinen hoitojakso kuntoutusosastolla.

Kuukkels, mullakin on välillä sellainen huomio, että eräät läheiset eivät vastaile viesteihini. Olenkin pohtinut, että saisinkohan helpommalla kaverin esimerkiksi naapurista tai työpaikalta, jos pyrkisin yhtä suurella innolla heidän kanssaan vuorovaikutukseen, mitä teen läheisteni osalta. Lisäksi eräs läheiseni on vielä sellainen, että jos hän sattuu vastaamaan, on vastaus vähän ylimielinen, syyllistävä tai muutoin vain pahaa mieltä tuottava. Pohdin viimeksi eilen, että miksi edes viestittelen hänelle, kun tiedän, että siitä tulee paha mieli. Joko paha mieli tulee siitä, että hän ei vastaa tai sitten siitä, että hän vastaa ikävästi.

Mulla taas vaikeuksia olotilojen kanssa. Mulla on jo 5 vuotta ollut huono vointi. Kun olis vaan jokin lääke joka auttaisi niin kaikki olis varmasti ihan jees.

Mun täytyy todellakin punnita se että kannattaako mun enää kauan jatkaa tätä elämää... Tiedän että itsemurha on luovuttamista, mutta mulla on välillä niin hankalaa, että en tiedä mitä tässä nyt pitäisi tehdä?

Olisiko minäitse sinulla mitään sellaista hankaluutta aiheuttavaa mielessä, mitä voisi yrittää ratkaista täällä foorumilla vaikka porukalla?

Täällä myös yksi, joka sairastaa vaikeaa masennusta. Alkuvuodesta asti kärsin ahdistuksesta ja alussa sain lieviä paniikkikohtauksia kotona. Nyt toukokuussa ahdistus kasvoi niin pahaksi, että irtisanouduin mun kesätyöstä (jossa ehdin olla vaan reilun viikon), samana päivänä yritin itsemurhaa lääkkeillä. Muistikuvia ei pahemmin oo sairaalaan joutumisesta, muuta kuin että ensihoitajat juottivat mulle lääkehiiltä ja pillit päällä lähin sairaalaan (avopuoliso löysi mut kotoo lääkehuuruissa, lääkkeet oli ehtiny ehkä noin tunnin vaikuttaa). Vanhemmat olivat käyneet mua katsomassa, mutta en muista siitä mitään. Jos puoliso olisi tullut tunnin myöhemmin, olisin todennäköisesti vaipunut lääkekoomaan.

Sairaalasta pääsin kotiin ja muutama päivä sen jälkeen menin psykiatriselle osastolle viikoksi. Olisivat pitäneet mua siellä pidempään, mutta mua ahdisti se ympäristö niin paljon, että vaadin pääsyä avohoitoon ja kotiin. Tapahtuneista on kohta kuukausi ja vointi on vähän patempi, mutta itsemurha-ajatukset pyörii edelleen mielessä. Tiedän, etten oo kokonaan vielä terve ja toipuminen vie oman aikansa, mutta elämä tuntuu silti merkityksettömältä. 🙁

Ayale kirjoitti:
Olisiko minäitse sinulla mitään sellaista hankaluutta aiheuttavaa mielessä, mitä voisi yrittää ratkaista täällä foorumilla vaikka porukalla?

Sellainen yleinen pessimismi elämää kohtaan. Toki elämässä on hienoja hetkiä joskus, mutta iän myötä on tullut myös se etten odota mitään ihmeitä. Tällaista tämä nyt vaan sattuu olemaan ja hengissä on pysyttävä.

En nyt osaa muuten oikein kuvailla tätä olotilaa. Toisaalta realistinen kuva toisaalta taas harmaa. Kun ei sitä taikasanaa ole joka tämän elämän mullistaisi täysin. On vain tälllaista odottelua. Sitähän tää on, kuin kuivaa leipää söisi.

Se tässä se varsinainen ongelma varmaan on että miten saada elämään jotain räväyttävää, siten että terveys ei mene pilalle..?

minäitse89 kirjoitti:
Moi!

Minulla taas on paljon ihmissuhteita, mutta mulla on jatkuvalla syötöllä im-ajatuksia päässä. Välillä koen, että vapauttaisin itseni tästä kärsimyksestä. Mutta ei se kuitenkaan niin mene. Haluaisin vain sulkeutua kämppään ja maata. En vain jaksais enää tämmöstä, kun melkein kymmenen vuotta jo ollut tätä samaa. Usein olen suunnitellut im:ää. Jotenkin vain räpiköin ja räpiköin vaikka tuntuu että tää vene uppoaa. Sellasta helvetinmoista taistelua täällä elämä varmaan monellakin..?

Oi kyllä. Just tämmöstä on jatkuvasti. Ihan sieltä teiniajoista asti. Googlaan melkeen päivittäin miten voisin end myself. Sanoin sen enkuksi nii ei kuulosta nii pahalta. Mutta tosiasia on se että tää elämä tuntuu jo ihan hirveeltä. Onko teillä muuten ketään kuka kuuntelis ja vois puhua esim näistä im-ajatuksista. Mulla ei todellakaan. En halua aiheuttaa pahalla olollani muillekkin huonoa oloa. Se onki varmaan yks suuri syy mikä tästä tekee vielä vaikeampaa.