Rina kirjoitti 25.2.2019 17:15

Proserpina, kiitokset vastauksesta. Essitalopraamia on mulle kirjoitettu loppuelämäksi, olen kuitenkin pärjäillyt pitkiä jaksoja ilman sitä. Ainoastaan Mirtazapinia tarvitsen murun yöksi, että saan nukuttua. En oikein tykkäisi SSRI-lääkkeistä, kun niiden tiedetään aiheuttavan osteoporoosia, jota nyt muutenkin suvussani ilmenee. Enkä muista essitalopraamista kauheasti hyötyneeni muutenkaan. En jaksa nyt availla asioita sen kummemmin, olen voinut viime aikoihin asti suht hyvin, mutta nyt on vähän jaksaminen taas kortilla. Uskon kyllä, että lääkehoidolla voi aivoja buustata näkemään asiat hieman valoisammin. Oikean lääkkeen löytäminen voi vain olla kiven takana. Katselen nyt lähiajat, mihin suuntaan olosuhteet, mutta myös tunnetilat kääntyvät. Käyn vilkuilemassa jatkossa, jos vaikka toteatkin Lyrican auttaneen. Oikeastaan minun kannattaisi myös perehtyä paremmin kaikkiin vaihtoehtoihin noiden lääkkeiden (+ niiden sivuvaikutusten) osalta. Ei ne lääkäritkään juuri tiedä, mikä auttaa kehenkin, kunhan kokeilevat. Toivottavasti sinä saat Lyricasta apua.

Mullekin on aikoinaan kokeiltu essitalopraamia, en tosin muista itsekään oliko siitä sen kummempia hyötyvaikutuksia, tuskinpa oli? Hyvin henkilökohtaistahan tuo on kuinka lääkkeet vaikuttavat ja millä annoksella. On ihan totta, että koko homma on pitkälti arpapeliä. Lääkäritkään eivät ole kaikkitietäviä eikä sivuvaikutuksista voi olla varma etukäteen. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että omasta hoidostaan kannattaa pysyä kartalla, jotta ymmärtää mitä lääkkeitä ja muita hoitomuotoja lääkärit ehdottelevat. Sivuvaikutukset ovat ihan todellinen ongelma ja joskus voivat olla hyvin vaikeitakin. Toivottavasti saat vointisi kohentumaan tavalla tai toisella, lääkkeillä tai ilman. 🙂

Lyricaa en uskaltanut ottaa enää toista kertaa, veti sen verran ihmeelliseksi olon. Näin vielä yölläkin nukkumaan mennessä jotain hämäriä kuvia päässäni mitä en normaalisti näe. Että taitaa jäädä tämä kokeilu tällä kertaa tähän. En viitsi kuitenkaan heittää pakkausta menemään, joten säästän sen pahimpia hetkiä varten, jos tulee vaikka vaativia menoja tai jotain pitempiä reissuja jolloin täytyy olla skarppina. Silloin siitä voisi olla enemmän hyötyä kuin haittaa. Oli muuten varmaan aivan liian paljon se 225 mg mikä oli kirjoitettu reseptiin aloitusannostukseksi. Jatkossa korkeintaan 75 mg ja katsoo sitten miten sujuu. 😐

Nukkumattomuus- ja syömättömyyskierteen olen onneksi saanut katkeamaan, eli asiat ovat siltä osin taas vähän paremmalla tolalla.

Proserpina, en ollut sitten viime kirjoittelun jälkeen katsastanut Tukinettiä, nyt kun avasin, olitkin tänään kirjoittanut, hupaisa sattuma siis. Olin tuossa jo surkeassa jamassa, sitten tein pari konkreettista muutosta, ja oloni koheni. En siis naukkailut lääkkeitä. Tiedän aika tarkkaan masennukseni/ahdistukseni syyt, tosin löytyy sitä geneettistä alttiuttakin.
Viime yön nukuin kuitenkin todella huonosti. Tässä ei oikeastaan voi tehdä kuin odottaa, että aika ratkaisee nykyiset hankalat asiat.
Minä jossakin vaiheessa kokeilin myös tuota Lyricaa. Aika pian se vaihdettiin toiseen. Sain yhdestä sun toisesta lääkkeestä ikäviä sivuvaikutuksia. Jälkeenpäin olen miettinyt, että koin oireet niin voimakkaasti juurikin itse masennuksen vuoksi. Oli tosi vaikeaa erottaa, mikä oire johtui itse lääkkeestä .
Katsellaan nyt, miten ämmän (,siis minun,) tällä kertaa käy. Vakava masennus on pysynyt poissa jo 9 vuotta. Keskivaikeiden jaksojen kanssa pärjäilen kyllä. En tosiaan halua syödä lääkkeitä vain "varmuuden vuoksi". Joskus vain on pakko. Jotain vikaa on päähän jäänyt, koska ilman Mirtazapinia en kykene nukkumaan. Yritin joskus vaihtaa melatoniiniin, mutta silloin varsinainen mielen surkeus iski. Oletko ilta virkku, Proserpina? Joskus olen miettinyt, että masennukselle on jotakin tekemistä sisäisen kellon kanssa. Esim. Toisten vuorokausirytmi ei ole niin valotahdisteista. Arvelen, että päiväntasaajan seudulla en masentuisi. Tosin elämä voisi olla muuten hankalaa.

Ei kannata musta välittää kun olen tällainen hylkiö. Aina mua on vaan hyljeksitty ja hakattu henkisesti. Sitten tuli vielä skitsofrenia jo valmiiksi vaikeaan elämään. Ja kymmenen vuotta olen taistellut ahdistuksen kanssa. Raatanut perse ruvella ja käynyt kouluja, enkä saa mistään koulusta kavereita ja ei mulla ole ikinä ollut tyttöystävää vaikka olen jo 29 v.

Sitten olin aikanaan psykoosissa ja näin Jumalan ja ristejä ja kun ajattelin että ne ovat totta niin kaikki tyrmäsivät tuon ajatuksen. Että kun kuolema tulee niin heidän mukaansa se on kaiken loppu.

Miksei se muka olisi voinut ollakkin totta se Jumala kokemus. Miten muka lääketiede voi täysin tyrmätä ne? Lääketiede yrittää viedä viimeisenkin toivon ihmiseltä.

Mulla oli silloin niin fantastinen olo kun näin niitä enkeleitä ja taivaan. Sitä oloa en ole saanut takaisin. Toisaalta aina on se vaara että alkaa itsetuhoiseksi kun luulee siten saavuttavansa taivaan. Se nimittäin ei onnistu tiedän sen.

En tiedä miten saisin sen Jumal-kokemuksen takaisin...

Kirjoitan tänne edelleen, koska ei ole muutakaan paikkaa.

Nyt se sitten päättyi, se hypomania siis. Hetken oli loputtomasti energiaa ja huippufiilis. Rahaa paloi ihan liikaa, mutta kun hypomaniassa/maniassa raha ei ole koskaan ongelma. Nyt kaduttaa.

Tänään heräsin raskaaseen oloon. Edes eilen syntynyt kummipoika ei tänään tuottanut iloa. Kaikki ärsyttää ja itkettää. Se, mikä eilen merkitsi, ei enää tunnu miltään tänään. Tästä se alamäki taas alkaa. Kuinka monta viikkoa tällä kertaa menee ennen kuin olen taas osastolla.

September, millaista se hypomania on; millaisia asioita silloin teet, mitä et muuten tekisi?

Minulla on kaksi toisilleen vastakkaista tilaa, jotka vaihtelevat, mutta kumpikaan niistä ei ole hypomania. Toinen on syvä toivottomuus ja kuolemanhalu, masennus, ja toinen on sellainen tila, jossa ei ole lainkaan ongelmia (muka), vaan elän jonkinlaista epärealistista ylipositiivista kuvitelmaa. Lisäksi on kolmas "normaali" tila, mutta välillä sitä ei ole juuri ollenkaan, vaan nuo kaksi muuta vaihtelevat.

Se on ihan kauheaa, kun ei voi oikein sopia mistään mitään kenenkään kanssa. Tila voi vaihtua parin minuutin päästä, ja sitten tuntuu uuvuttavalta perua kaikki. Mutta peruminenkin on turhaa, koska tila voi taas hetken päästä olla toinen, ja haluaisinkin lähteä. Lopulta on ainoa keino vain pysyä kotona paikallaan, koska valtaosa ajasta on sitä synkkää versiota. Välillä silti väkisin lähden jonnekin.

Lähteminen tai lähtemättä jättäminen ei näytä vaikuttavan näiden tilojen vaihteluihin mitenkään. Eikä ylipäätään mikään mitä teen tai jätän tekemättä. Ne elävät ikään kuin omaa elämää sisälläni omassa umpiossaan, johon ulkomaailma ei vaikuta.

Purjevene kirjoitti 7.3.2019 11:58

September, millaista se hypomania on; millaisia asioita silloin teet, mitä et muuten tekisi?

Jokainen kerta on hiukan erilainen. Sanoisin, että tämä oli aika lievää eli hypomaniaa, ei missään tapauksessa maniaa. Yleensä nämä sairausjaksot kestävät joitakin viikkoja. Tämä on nyt kestänyt reilu pari viikkoa.

Hypomanian hyvä olo tuntuu valtavana kontrastina menneeseen masennukseen nähden. Siksi usein hypomanian koittaessa luulen parantuneeni.

Olen fyysisesti todella aktiivinen. Alan aina hypomanian koittaessa urheilemaan, mikä ei normaalisti ole ollenkaan lempipuuhaa. Lisäksi olen siivonnut kuin hullu. Saatan esimerkiksi pestä vessan kolme kertaa päivässä tai imuroida useamman kerran päivässä. Energia ja hyvä olo on loputonta.

Tällä kertaa pahin oireeni on ollut ostosten teko. Olen tilannut tarpeetonta kosmetiikkaa ehkä kuudesta eri verkkokaupasta (en edes muista mistä ja mitä olen tilannut). Pääsääntöisesti kaikki mitä teen, menee yli.

Pahimmillaan en ymmärrä olevani maaninen. Olen mm. ostanut auton, mennyt kihloihin 3kk seurustelun jälkeen, jakanut itsestäni alastonkuvia ympäri nettiä, pettänyt, ajanut toiseen kaupunkiin 170km/h, päättänyt kirjoittaa romaanin, myynyt lastenhuoneen huonekalut (tavarat ovat edelleen laatikoissa lattialla)... Lista on loputon ja seuraukset voivat olla katastrofaalisia. Tuossa nyt joitain ääriesimerkkejä.

Eilinen masennus iski lujaa ja tänäänkin olo on ollut masentunut. Kuitenkin hypomaanisen oireet taas nostaa päätään. Huomenna pitäisi olla lääkäri ja kotiutus. Saa nähdä, miten käy.

Olen miettinyt kaksi vaihtoehtoa: joko alan käyttään alkoholia tai eristäydyn täysin maailmalta. En kestä tätä elämän menoa kun olen näin pirun herkkä... ☹️

Tuntuu myös oudolta täyttää 30 v. Nuoruus on takana...

Kiitos valaisevasta kuvauksesta, September.

Minulla ei ylipositiivinen tila mene noin rajuksi, mutta minullakin on siinä se piirre, että luulen parantuneeni. Vaikka nämä tilat vaihtuvat jatkuvasti edestakaisin, se ikään kuin unohtuu. Tuntuu, että juuri tämä kerta on erilainen ja nyt olen parantunut.

Oletko harkinnut koskaan psykoterapiaa, minäitse89?

Jotkut ihmiset ovat herkempiä kuin toiset. Mutta herkkyydestä ei tarvitse kärsiä niin kauheasti välttämättä.

Kun tutustuu itseen ja omiin reaktioihin lähemmin ja joku (terapeutti) näkee sen, jonkin ajan kuluttua aiemmin pelottavilta tuntuneet asiat eivät ehkä olekaan enää niin pelottavia, eivätkä omat reaktiot tapahtumiin tai muiden ihmisten tekemisiin tunnu enää samalla tavalla ongelmallisilta. (En tiedä, mistä tämä tuli mieleen, mutta kirjoitan nyt kun sattui tulemaan.)

Olen huomannut, että olen aiemmin, ihan lapsesta asti, yrittänyt peitellä itseäni ja tunteitani ja reaktioitani, ja siksi esimerkiksi sosiaaliset tilanteet tuntuivat usein pelottavilta. Tai jopa kauhistuttavilta. Enää jäljellä on pelkkää harmitonta jännittämistä, joka ei häiritse. Aina ei ole sitäkään.

Tietenkin itse terapia on ollut vaikeaa, etenkin aluksi. Mutta nyt harmittaa, kun en jo nuorena tajunnut mennä. Miksi sinnittelin niin kauan niiden vaikeuksien kanssa ja käytin niin paljon energiaa näyttääkseni "normaalilta" ulospäin.

Tosin nämä toipumiset eivät ole yhtään auttaneet masennustilojen ja ylipositiivisten tilojen vaihteluun. En tiedä, miksei siihen tunnu auttavan mikään.

Mikä mua vaivaa, ku oon välillä yliaktiivinen ja intoo nii täynnä, että voisin tehä kaikkea päätöntä. Ja sit iskeekin sen jälkeen masennus..

Moi. Olen ollut psykoterapiassa. Kyllähän siitä vähän oli apua. Täytyy harkita...

En tiedä minkä takia tunnen olevani jo ikäloppu vaikka kohta täytän vasta 30 v. Tämä vuosi on ollut sellainen että jollakin tavalla henkisesti ja fyysisesti tullut vanhemmaksi...

September, joko pääsit kotiin?

Kiva, September, kun kirjoitat tänne! Tykkään lukea kuulumisiasi, vaikka ei ne aina olekaan niin onnellisia. Tuntuu, että voin jotenkin elää yhteydessä sun kanssa. Haluaisin olla ystäväsi, jos asia riippuisi vain musta! 😍

JP