Kuulostaa hyvältä september, kun kerroit tuoreesta tilanteestasi, voimia ja tsemppiä eteenpäin. Olipa hyvä, maanvaiva, että oikaist minua ryhmän ja ketjun eroista. Tyttönen vaan, pikkuhiljaa asiasi järjestyvät, ole luottavaisin mielin. Kävin itse eilen terapiassa, jonka jälkeen olin todella väsynyt. Osaksi valvomastani edellisestä yöstä ilman tarvittavaa, osaksi siitä, että on rankkaa, kun käsitellään ajatusmalleja, jotka päässäsi on vääristyneitä ja sillä hetkellä, kun olet terapeutilla vanhat ajatusmallit puskevat läpi ja ymmärrät, että niitä olisi muutettava, mutta ajaudut helposti takaisin vanhaan turvalliseen olotilaasi, joka ei tosin ole turvallinen, mutta kun se on juurrutettu syvään kasvatuksen ja kokemusten myötä, niin muutos vaatii voimia ja rohkeutta, irtipäästämistä jne. Jotain muutakin minulla oli kristallinkirkkaana äsken mielessäni, josta halusin kirjoittaa, mutta ajatukset sumeni.

Nyt muistan, mitä minun piti kirjoittaa ja kirjoitan sen siksi, että haluaisin kuulla teidän muidenkin mielipiteitä asiasta, koska vuorovaikutus ja ajatusten vaihto on ehdottoman tärkeää paranemis/etenemisprosessissa(ni).Eli, kun lähdin psykologilta eilen, ajatukset tietenkin olivat vielä terapeutin ja minun välisissä keskusteluissa ja ajatukset sinkoilivat ja mietin monenlaisia asioita. Ja yksi ajatuksista oli sellainen, että tarviiko lapsia kasvattaa. Jotenkin sana kasvattaminen ei kuulosta enää korvissani hyvältä, vaan oivallisempaa olisi myötä- ja läsnäeläminen lasten kanssa. Tietenkin myös rajat kuuluvat siihen, kuten tapa" kasvatus", mutta vasta nyt minulle aukeni, mistä vanhemmuudessa on todella kysymys. Itsestäänselvyytenä tulee rakkaus lapseen, kun sen on tähän maailmaan halunnut ja saanut. Mutta sitten kun tätä pakettia miettii, niin siitähän nousee esiin taas monenlaisia asioita. Miten voimme rakastaa toista, jos emme voi rakastaa itseämmekään. Jos koemme, että olemme" erilaisia" sanan negatiivisessä merkityksessä jo lapsesta lähtien ja tunnemme ulkopuolisuuden tunnetta niin miten voimme olla läsnä omalle lapsellemme, jos emme hyväksy itseämmekään. Tiedän, että joku saattaa nyt ajatella, että tarviiko niitä lapsia tehdä, jos on noin ongelmallinen tai sairas ihminen, mutta sepä olisikin mukavaa, jos tässä maailmassa osaisimme aina tehdä oikeita valintoja oikealla hetkellä.

Onkohan tän elämän perus olemus sellainen että tämä on ankeaa? Ehkä sitten on. Ehkä tän ei kuullukkaan olla hauskaa, ainakin hauskuutta saa kyllä hakea. En nyt tiedä sitten, onko tämä nyt millään tavalla masennusta ehkä tämä on vain realismia, kun pitää vaan todeta että tällaista raadantaa tämä elämä vain on...

Mielensairaudet on kyllä ikäviä, olen miettinyt että mitä jos olisikin sairastunut syöpään yms. millä tavalla näkisi tämän maailman silloin. Mun mielestä kuitenkin olen ihan ok kunnossa. Ehkä elämässä on tärkeintä ymmärtää että ymmärtää... 🙂

minäitse89 kirjoitti 10.2.2019 21:15
En nyt tiedä sitten, onko tämä nyt millään tavalla masennusta ehkä tämä on vain realismia, kun pitää vaan todeta että tällaista raadantaa tämä elämä vain on...

Mielensairaudet on kyllä ikäviä, olen miettinyt että mitä jos olisikin sairastunut syöpään yms. millä tavalla näkisi tämän maailman silloin. Mun mielestä kuitenkin olen ihan ok kunnossa. Ehkä elämässä on tärkeintä ymmärtää että ymmärtää... 🙂

Nyt kun täällä viime aikoinan on sanottu suoria sanoja vähän kaikille, niin kysynpä sulta mitä se sun raataminen sitten on? Eikö sulla ole oikeasti aika lokoisat oltavat aina ollut?

Minusta välillä kyllä tuntuu siltä, että vaihtasin esim. tämän suorastaan vittumaisen epilepsiani johonkin mielensairauteen.

Onko sulla paha olo maanvaiva, kun olet jotenkin niin kireä koko ajan? Ja kyllä minä opiskelen joten tiedän mitä työn teko on.

Opiskelu on vähän eri asia kuin työn teko. Siinä voi vähän itsekin aikataulua säätää, ei tarvitse niin tiukilla olla koko ajan. Täällä valitetaan ihan kaikesta. Mikään ei tunnu koskaan riittävältä. Jos on jo vuosikausia ollut peiton alla ja kutonut sukkaa ja se ei ole oloa parantanut eikö olisi jo syytä kokeilla jotakin muuta. Työn teko vaikkakin pienemmällä volyymilla voisi olla hyvä ajatus. Se, että on hyödyllinen ihminen saa itsetunnonkin kohoamaan.

Pitäisi varmaan perustaa valitus foorumi. En tiedä mikä tän foorumin funktio oikein on? Minä tämän kyllä perustin, mutta en nyt tarkoittanut kuitenkaan että tämä olisi se valitus foorumi... Tarkoitin ehkä sitä että täällä voisi keskustella masennuksen tuomista ongelmista. En nyt tarkoittanut että täällä pitäisi koko ajan valittaa kuinka perseestä elämä on...

Masennus ymmärtääkseni on juuri sitä, että oma elämä ja kaikki asiat näyttävät toivottomilta, eikä väkisinraataminen tunnu päättyvän ikinä (pahimmillaan kaikki elämää ylläpitävä toiminta tuntuu tältä), eikä siihen voi itse vaikuttaa mitenkään.

Sairaus on minusta paljolti irrallinen ulkomaailmasta. Vaikka ihmisellä olisi kaikki käytännön elämän asiat kuinka hyvin tahansa, voi masennus iskeä. Silloin on ihan sama (lähes sama), kuinka ymmärtäväinen puoliso on tai kuinka ihania lapsia tai kuinka motivoiva työpaikka tai kuinka hyvin taloudellisesti asiat ovat jne. Masennus on sisäpuolella. Ehkä voi olla sellaistakin masennusta, joka tulee pelkästään ulkoisista tekijöistä. Omani on ainakin vahvasti sisäsyntyistä.

Siinä mielessä "valittaminen" on minusta aivan masennuksen oireiden keskiössä. Vielä syvemmässä masennuksessa ei jaksa enää valittaakaan, kun ei ole mitään tarvetta mihinkään kontaktiin. Kaikki on kuollutta.

Tuntuu vähän siltä, että kun on saanut masennusdiagnoosin ei edes tarvitse yrittää itse mitään. Sen kun vain olla jöllöttää siinä masennuksen tilassa. Muut tekevät kaiken ja ymmärtävät loputtomiin. Kaikissa muissa sairauksissa tähdennetään omaa yritystä ja kuntoutusta. Halvaantunuttakaan ei jätetä vuoteeseen makaamaan, vaan kivulias kuntoutus aloitaan melko pian.
Tämä masennus näyttää jatkuvan joillakin vuosikausia, se on tosi masentavaa...

minäitse89 kirjoitti 11.2.2019 12:50

Pitäisi varmaan perustaa valitus foorumi. En tiedä mikä tän foorumin funktio oikein on? Minä tämän kyllä perustin, mutta en nyt tarkoittanut kuitenkaan että tämä olisi se valitus foorumi... Tarkoitin ehkä sitä että täällä voisi keskustella masennuksen tuomista ongelmista. En nyt tarkoittanut että täällä pitäisi koko ajan valittaa kuinka perseestä elämä on...

Onko sulla jotenkin paha olo minäitse89, kun tuntuu ettei sulle mikään nykyisin kelpaa?
Olemme kaikki kyllä inhottavia, kun emme millään opi kirjoittelemaan sillä tavalla mitä sinä nyt haluaisit.

Tuntuu monelle olevan selkeää miten toisten tulisi parantua. Tuskin kukaan jää diagnoosina kanssa tuleen makaamaan kuten täällä osa masentuneita syyllistää.

Masentuneiden foorumi on kaiketi tarkoitettu (vaikkakaan ei mitenkään määritetty) masentuneille, jotka saattavat löytää vertaistukea toisista masentuneista. Ihminen ymmärtää parhaiten toisen tuntemuksia, kun ne ovat itselle tuttuja. Valittaminen on osa sairautta, ei irrallinen seuraus. Masentuneelle elämä ei ole kevyttä sohvalla makoilua, eikä tilanne, jossa vain "pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni". Masennus on pahimmillaan tappava sairaus, ei mikään "mulla on morkkis". Useimmat tervehtyvät asteittain, mutta masennus kuuluu jaksoittain osana myös sellaisiin mielenterveyden häiriöihin, jotka eivät parane, mutta joiden oireita voidaan lääkityksellä lieventää. Masentunut jaksaa/tekee/on mukana tälläkin palstalla voimiensa mukaan. Kirjoittaminen jäsentää tuntemuksia, ja on monelle hyvä keino selvitä taas yhdestä päivästä. Kun masennus lievittyy, alkavat muut asiat taas kiinnostamaan (kuten itselleni tapahtui), mutta sellainen muistijälki masennuksesta jää, ettei synny halua arvioida kenenkään masentuneen olotilaa tai saamattomuutta puhumattakaan elämää uhkaavista pakkoajatuksista. Toivon voimia kaikille masentuneille ja jaksamista kaikkein pahimman yli, sillä masennus pääsääntöisesti lievittyy ajan/lääkityksen/terapian/sähköhoidon tms. avulla. Ja vähemmän masentuneille terveisiä: ollaan armollisia muita, mutta myös itseä kohtaan. Monesti tuo jälkimmäinen on oikeastaan avain tuohon ensimmäiseen.

Masennuksesta ja opiskelusta ja työssäkäymisestä sen verran kertoisin omalta osaltani, että jo nuoresta pitäen 15v. alkaen olen tehnyt töitä, opiskellut 3 ja puoli ammattia( puolikas siitä, että lopetin yhden ammatin opiskelun kesken, joka tapahtui työn ohessa). Yli 30,v. työelämää takana. Yhden lapsen olen saanut nuorena. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää, yrittää ja yrittää. Suorittaa, vaikka masennuin ja paloin loppuun muutamankin kerran. Ymmärrän kuitenkin, että esim.vaikeasti masentuneet eivät tuollaiseen välttämättä pystyisi. Minulla todettu keskivaikea masennus jo tyttären syntymän jälkeen, mutta omasta mielestäni se on ollut lapsesta saakka. Vaikken kykene enää työelämään (masennus ei ainoa sairauteni)niin yritän kuitenkin tehdä asioita, josta tulen pirteämmälle mielelle, mutta on myös päiviä, kun ei jaksa tehdä mitään). Aiemmin oli jaksettava, koska olin yksinhuoltaja.Kyllä masennuksen kanssa voi elää ja selvitä, ja silloin kun mieliala vaihtelee nollasta sataan päivän aikana useampaankin kertaan tai kun useampana päivänä menee eteenpäin täydellä höyryllä ja sitten putoaakin masennuksen syövereihin.Mielestäni ns.ulkosyntyistä masennusta ei ole, vaan henkilöllä on joko herkkyys sairastua masennukseen tai sitten ei.Voihan viha ja suru kääntyä masennukseksi, jos näitä tunteita ei käsittele/ tiedosta.

Mukavaa, September, kun kerroit kuulumisistasi. Ja kiva kun voit paremmin! 🙂

36-v ja elämä täysin näköalatonta. Muut juhlii elämässä minä en.