September, koen ymmärtäväni hyvin, miksei välttämättä ole hyvä ajatus mennä kotiin kuormittumaan liian huonossa tilassa. Lasten kanssa on usein raskasta terveenäkin, mutta silloin pystyy palautumaan vielä ja taas jatkamaan. Jos on sairas ja huonossa kunnossa, se kuorma saattaa kasvaa aivan suunnattomaksi ja syöstä tuhoon. Pitää olla jonkin verran tasapainossa, edes huterasti, jotta siitä voi selvitä. Muutoin jotkut psyykkiset prosessit saattavat ajaa aivan pohjalle hetkessä, ihan tunneissa.

Se liittyy jollain tavalla lasten tarvitsevuuteen ja siihen, mitä se itsessä herättää (ja mille ei voi tahdonalaisesti mitään). Ja vastuuseen äitinä. Tai isänä.

Proserpina, ymmärrän kantasi, mutta itse en näe kuolemaa muuta kuin hirvittävänä asiana. Ja se on minun näkökantani. Kaikilla tietenkin omansa. Minusta ihminen kuitenkin tehty tähän elämään. Ja kuolla on helppo, mutta miksi mennä aina helpoimman kautta. Miksei voisi taistella tämän elämän puolesta viimeiseen hengenvetoon. Minkä takia ihailla kuolemaa? Miksei elää kuitenkin tätä elämää niin kauan kun kaikki on vielä jotenkin edes hyvin?

Tietenkin, niin kuin sanoit, kaikilla on oma maailmankuvansa. Mutta omani on se että tämä elämä on kuitenkin ainut mistä voimme olla varmoja. Kuoleman jälkeisestä ei ole sitten mitään tietoa. Minusta jokainen helppo hetki, edes minuuttikin tässä elämässä, on niin arvokas että sen puolesta tulisi arvostaa tätä elämää.

Tiedän että tämä elämä on pelottava ja raskas, mutta jos vain taistelee vähän aikaa niin jossain vaiheessa voi huomatakin että ehkä kuitenkin pystyy elämään suhteellisen tasapainoisesti...

Näen kuitenkin lapsia sunnuntaina, kun hekin tulevat mummolaan. Sen lisäksi viestittelen ja soittelen joka päivä.

Mun ei vissiin tarvitse ottaa kantaa itsemurha kysymykseen, kun siitä on varmaan jokainen muodostanut jo valmiiksi näkemyksen.

Vaikka olen itsetuhoinen ja mietin koko ajan itsemurhaa, en aio päättää elämääni suunnitelmallisesti. Semmoinen järjetön teko voisi ainoastaan realisoitua impulssiona.

Tällä hetkellä näen kuolemaa joka paikassa. Minne tahansa katsonkin, näen mahdollisuuden tappaa tai satuttaa itseäni. Esimerkiksi tähän huoneeseen saavuttuani ensimmäinen ajatus oli, että tuohon listaan olisi helppo hirttäytyä. En halua enkä toivo näitä ajatuksia, ne ovat suorastaan jopa pakkoajatuksia. En myöskään läheskään aina takerru niihin vaan ne tulevat ja menevät. Tunnistan ja huomaan ne ja päästän irti.

Onko kellään muulla ollut tällaista?

On. Pyysin erästä tuttua ottamaan pari vuotta sitten autoni avaimet ja varmuuden vuoksi lähti akkukin, KOSKA LAPSET.

Minä en usko, että eläminen on kovin mielekästä, jos elää vain toisten vuoksi. Esim. just lasten. Siitä tulee sellainen marttyyriasenne.

Hyvää viikonloppua.

No jos on hankkinut niitä lapsia, niin niiden takia täytyy elää, vaikka ei haluaisikaan. Ja siinä ei ole mitään marttyyriä, jos niiden lapsien takia tätä elämää elää. Itse elän kyllä ihan itsenikin takia. Minulla on paljon ystäviä ja nautin heidän seurastaan. Minulla on myös tavoitteita ja toiveita, vaikka nyt olenkin tässä kunnossa.

Toimintakyky ja keskittymiskyky on heikkoa, joten mitään muuta kuin puhelimella olemista ei oikein pysty tehdä. Puhelimellakaan en jaksa montaa minuuttia kerrallaan, kun pitää laittaa hetkeksi pois. Liikaa ärsykkeitä.

Mietin, jos olisin tänään käynyt ulkona pienellä kävelyllä. En ole ulkoillut kuukausiin. Jos vaikka sairaalan ympäri jaksaisi kävellä. Harmi, kun mies unohti tuoda kuulokkeet. Oisin voinut yrittää kuunnella musiikkia.

Kun mä olen itsetuhoisuuden takia sairaalassa, olen useimiten hyvin tarkka niistä mahdollisuuksista, miten voin ottaa itseni hengiltä. Se on ihan automaattista. Tilanne on kuitenkin parempi ja turvallisempi kuin kotona. Sairaalassa ollessa olen kiitollinen siitä, että saan apua. Silti en ole täysin turvassa itseltäni. Tarvitsen silloin paljon apua ja tukea.

Mulle itsetuhoisuus ei ole valinta.

En myöskään halua niinkään helpotusta olooni. Haluan yksinkertaisesti kuolla.

Yleensä, kun olen lähellä itsemurhaa, en välitä muista ihmisistä. Tiedän olevani itsekäs äärimmilleen. Tai sitten ajattelen kuolemani olevan helpotus muille. Ja silloin uskon itseeni ja ajatuksiini täysin.

Älkää tuomitko mua täysin.

September kirjoitti 1.2.2019 20:47
Minne tahansa katsonkin, näen mahdollisuuden tappaa tai satuttaa itseäni. Esimerkiksi tähän huoneeseen saavuttuani ensimmäinen ajatus oli, että tuohon listaan olisi helppo hirttäytyä. En halua enkä toivo näitä ajatuksia, ne ovat suorastaan jopa pakkoajatuksia. En myöskään läheskään aina takerru niihin vaan ne tulevat ja menevät. Tunnistan ja huomaan ne ja päästän irti.

Onko kellään muulla ollut tällaista?

Minulla se ei mene noin konkreettisesti eivätkä ulkoiset ärsykkeet nappaa ajatuksia samalla tavalla. Minulla tarve kuolla menee aina tietynlaisiin mielikuviin, kuinka se tapahtuisi, mutta ne ajatukset eivät liity esim. huoneessa näkyviin konkreettisiin esineisiin. Ne ajatukset ovat jokin varhainen selviytymiskeino, kun muuta ei ole.

Minullakin ne tulevat itsestään, ikään kuin pakkoajatuksina. Ajatusten sanat tavallaan maalailevat kuvaa siitä näkymästä, joka tulee jostain syvältä sisältä. Silloin "minä en ajattele", vaan "minussa jokin maalaa sanoilla kuvaa siitä, mikä jo on".

Onpa tuskaista, kun kaikki on liikaa. Vaihdan tekemistä parin minuutin välein, kun en pysty mihinkään... Viestittelyä, ei kun sittenkin päiväunet, ei kun sittenkin telkkaria, ei kun sittenkin kävelen osaston ympäri.... Ja kaiken päälle pakkoajatukset. Ne ei vaan jätä rauhaan.

Piti vielä lisätä, että koska nuo itsetuhoiset ajatukset ovat koko ajan mielenpäällä, saatan vahingoittaa itseäni täysin impulsiivisesti. Lääkkeet ovat ehkä ainoat, joita suunnittelen etukäteen - mitä otan, milloin otan. Mutta loppujen lopuksi sekin tapahtuu impulsiivisesti ja sitten en etene lainkaan suunnitelman mukaan vaan saatan ottaa enemmän kuin suunnittelen.

Lapset oli valinta, avioliitto oli valinta, myös avioero väkivaltaisesta miehestä oli valinta. Tätä masennusta en valinnut. Vastuu lapsista tuli aikanaan valittua eli se on ja pysyy. Vastuusta ja itsemurhasta sanon, että emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin itse olemme.

Valitan nyt vähän lisää tätä en-mie-jaksa-oloa...

Itsetuhoiset ajatukset on niin voimakkaita, että mulla on pakonomainen tarve satuttaa itteäni. Tarvittava vähän auttoi tähän ajatuksen juoksuun, mutta itsetuhoajatukset pyörii edelleen non-stoppina.

Olispa jo yö.

Miksei sulle tehä sinne sellaista ohjelmaa, ihan yksinkertaista.
Vaikka, että kävelet osastolla viisi minuuttia, lepäät puoli tuntia, olet netissä viisi minuttia, lepäät jne.

Helppoan se mun tietenkin sydänsairaana on neuvoa miten kuntoudutaan.

Hyvää sunnuntaita.

Tämä päivä on ollut huomattavasti helpompi kuin eilinen. Itsetuhoajatukset ovat pysyneet taka-alalla. Silti on vaikeaa, kun ei pysty keskittymään mihinkään hetkeä kauempaa.

Pian on onneksi lounas. Ja iltapäivällä lähden kyläilemään vanhemmilleni. Eilen illalla oli hyvä ja pitkä keskustelu hoitajan kanssa. Ja tänään aamulla keskustelin pitkään erään toisen potilaan kanssa. Se oli mukavaa, vei ajatukset muualle.

Mukavaa päivää kaikille.