"Tämä on joku juttu jolle mä itse voin tehdä jotain. Hiirin askelin ylöspäin" masentunut

" Ihminen joka totee, että minä olen itse vastuussa omasta hoidostani, hänellä on parempi mahdollisuus parantua kuin ihmisellä joka totee että se on muiden velvollisuus hoitaa sut kuntoon. Sitten kun sä teet sun osuuden on järkevää, että mä teen mun osuuden..." psykiatrian erikoislääkäri

Leijona 55 laittamasta videosta joka kertoo masennuksesta.

Mielenkiintoista keskustelua arvoista. Niistähän voisi keskustella vaikka kuinka, mutta silti meillä jokaisella on niistä kokemuksen tuoma mielipide, joko omaelämänkerrallisesti tai sitten psykologiaan tutustuttuamme jne. Ja jokainen mielellään pitää omasta näkemyksestä kiinni. Tässäkin mielestäni tulee esiin hyvin se, olemmeko armollisia itsellemme ja toisillemme. Onhan se tietenkin niin, että jos ihminen ei halua/kykene juuri sillä hetkellä ottamaan hoitoa vastaan ja noudattamaan esim.sen mukanaan tulevia vinkkejä, niin muiden on vaikea auttaa. Mutta mielestäni hoito ei ole koskaan turhaa. Mikä tahansa asia, vaikkapa tänne kirjoittaminen kuin päiväkirjanomaisesti, sekin antaa työkaluja itselle mm.käsitellä sairauttaan saamalla vinkkejä, vertaistukea, purkaa oloaan jne.Mitäs mieltä te?

Erilainennainen kirjoitti 31.1.2019 18:1
Mikä tahansa asia, vaikkapa tänne kirjoittaminen kuin päiväkirjanomaisesti, sekin antaa työkaluja itselle mm.käsitellä sairauttaan saamalla vinkkejä, vertaistukea, purkaa oloaan jne.Mitäs mieltä te?

Minähän varmaan olen ollut tukinetissä kauiiten, tulin Lapin sodan jälkeen. Silloin äitini itsarin jälkeen otettiin osaa suruuni pari viikkoa mutta sitten jo käskettiin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jatkamaan elämistä.

Vasta n viisi vuotta sitten tämä on muuttunut selllaiseksi ollaan vaan foorumiksi missä on luonnollista olla vaan. Jos joku yrittää sanoa ettei ole luonnollista olla vaan, siihen ei vastata eikä sitä olla huomaavinakaan.

Kuten tuossa videossakin sanotaan, pitäisi yrittää mennä etiäpäin hiiren askelin ja meidän muiden pitäisi sitä tukea. Eikä vaan tukea sitä, että mennään norsun askelin taaksepäin.

Olen vahvasti sitä mieltä, että tänne erikseen pitäisi perustaa päiväkirjaosioa, minne munkaltaiset eivät menisi edes lukemaan. Sinne voisi pyytää sellaista vertaistukea mitä haluaa. Joko olemista tukevaa tai parantumista tukevaa vertaistukea.

Tarvisin ehkä itsekin nyt vertaistukea uuteen työpaikkaani varten mutta todennnäköisesti, jos kaikki täällä kertoisin, minua tuettaisiin jäämään sairauslomalle.

Hyvää helmikuun ensimmäistä.

Minusta juurikin tänne kirjoittaminen vaikka päiväkirjan omaisesti auttaa käsittelemään ja jäsentelemään sairautta. Tänne kirjoittaminen on jotain, mitä tekee tilanteensa edistämiseksi.

Osaston näkökulmasta kaikki hoito ja toiminta on myös asialle jotain tekemistä. Oli sitten kyse niin pienistä asioista kuten syöminen ja suihkussa käynti. Täällä opetellaan perusasiat uudestaan, joista ei ole enää pystynyt itse huolehtimaan. Lisäksi tehdään lääkemuutoksia turvallisessa ympäristössä, osallistutaan toimintaan, kokeillaan pärjäämistä kotilomilla ja ollaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden potilaiden kanssa. Tällä osastolla on myös iltaisin kiertävä keittiövuoro, jokainen huone vuorollaan tarjoilee iltapalan osaston potilaille.

Osastolle ei pääse pelkästään valittamalla en-jaksa-ei-huvita-oloa. Tietyt osastohoidon kriteerit täytyy täyttyä, jotta osastolle pääsee "lepäämään". Niitä ovat mm. itsetuhoisuus tai itsemurhavaara.

Tänään olisi aika sosiaalityöntekijälle. Tarkoitus olisi puhua lapsiperheiden tukipalveluista. En vielä tiedä mitä muuta tänään. En pysty kauaa keskittymään mihinkään tekemiseen.

Kun vuosia sitten tajusin kadottaneeni itseni,se diagnosoitiin masennukseksi. Sitten siitä tuli vaikea masennus, kun ei auttanut sairaala, lääkkeet, sähköhoito, vuosien ravaaminen psykiatreilla ja sairaanhoitajilla.Kaikesta siitä tuskasta ja itsetuhoisesta käyttäytymisestä ja ahdistuksen kanssa taistelemisesta on jäänyt jäljelle pelkkää tyhjää. Se koko masennuksen hoitaminen meni kohdallani ihan hukkaan, en elä enää, olen vain olemassa. En jaksa enää etsiä mitään parantumista tai kokeilla uusia lääkkeitä, en usko enää, että kukaan lääkäri löytää minusta sitä kohtaa, jossa se vika on ja löytäisi siihen vielä sen täsmähoidon. Masennus on peittänyt minut betoniinsa, jokainen päivä on pala tätä harmaata palapeliä. Lapset kasvavat, minä vähenen. Niin se vaan menee.

maanvaiva kirjoitti 1.2.2019 8:50

Tarvisin ehkä itsekin nyt vertaistukea uuteen työpaikkaani varten mutta todennnäköisesti, jos kaikki täällä kertoisin, minua tuettaisiin jäämään sairauslomalle.

Ooksä saanu uuden työn, hienoa 🙂👍

September kirjoitti 1.2.2019 8:59
Lisäksi tehdään lääkemuutoksia turvallisessa ympäristössä, osallistutaan toimintaan, kokeillaan pärjäämistä kotilomilla ja ollaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden potilaiden kanssa. Tällä osastolla on myös iltaisin kiertävä keittiövuoro, jokainen huone vuorollaan tarjoilee iltapalan osaston potilaille.

Osastolle ei pääse pelkästään valittamalla en-jaksa-ei-huvita-oloa. Tietyt osastohoidon kriteerit täytyy täyttyä, jotta osastolle pääsee "lepäämään". Niitä ovat mm. itsetuhoisuus tai itsemurhavaara.

No sitten se pieni hiiren askel olisi se, että pitäisit ne lääkemuutokset myös kotona etkä alkaisi tekemään lääkkeisiin omia muutoksia. Kai olet siellä puhunut lääkeriippuvaisuudestasi?
Ja, jos osastolla onnistut tarjoilleen vuorollasi iltapalan potilaille, mikset voisi vuorollasi tarjota kotona lapsillesi ja miehellesi iltapalan?

Tuosta itsemurhavaarasta mulle ei kannata hirveesti puhua. Pidän niitä yleisesti vaan huomionhakuisuutena ja samalla sellainen ihminen vie sairaalapaikan sellaiselta joka oikeasti haluaa parantua. Jos oikeasti haluaa kuolla, sitten tekee itsemurhan, ilman puheita.

Aika rajua tekstiä sinulta maanvaiva. Eiköhän me tässä kaikki yritetä kuntoutua ja fakta on, että toisista meistä ei vain ole enää työelämään, silloinkin kuntoutusta tarvitaan. Kateus ja viha vievät tuhkatkin pesästä niinkuin sanotaan. Olisi hyvä tutkiskella itsessään niitä tunteita. Koska ne myrkyttävät nimenomaan omaa elämää. Onneksi olkoon maanvaiva, jos sinulla mahdollisuus päästä ja mennä työelämään. Minkälaista tukea tarvitsisit mielestäsi siinä?

Ymmärrän kyllä Maanvaiva että se sun äitisi itsemurha oli todella rankka kokemus ja ymmärrän senkin että voi ottaa päähän kun jotkut valittaa. Mutta tämä maailma on vain sellainen että välillä täytyy valittaa.

En minäkään tykkää puhua itsemurhasta se on niin karmiva aihe. Mieluummin mistä tahansa muusta, mutta täytyy ymmärtää kuitenkin toisien tuskaa. Tai ainakin täytyy se jotenkin hyväksyä. Tänne ei ole pakko kirjoitella tai tätä viestiketjua lukea, jos siitä vain ärsyyntyy.

Ymmärrän hyvin September että tulee itsetuhoisia ajatuksia. Sehän on juuri sitä sairautta. Mutta jos ajattelisit niin että ajatukset on kuitenkin vain ajatuksia ja tosi maailma on eri asia. Voi ajatella vaikka mitä, mutta ei se elämä aina ole sellaista mitä ajattelee tai tulevaisuus. Näkisin että täytyy pitää tosi maailma ja ajatukset erillään...

maanvaiva kirjoitti 1.2.2019 10:11

No sitten se pieni hiiren askel olisi se, että pitäisit ne lääkemuutokset myös kotona etkä alkaisi tekemään lääkkeisiin omia muutoksia. Kai olet siellä puhunut lääkeriippuvaisuudestasi?
Ja, jos osastolla onnistut tarjoilleen vuorollasi iltapalan potilaille, mikset voisi vuorollasi tarjota kotona lapsillesi ja miehellesi iltapalan?

No se hiiren askel voi hyvinkin olla se, etten ota ylimääräisiä lääkkeitä. Määrätyissä lääkkeissä olen pysynyt, mutta voinnin huonontuessa turvaudun muihin mielen turruttaviin ja väsyttäviin lääkkeisiin. En kutsuisi sitä lääkeriippuvuudeksi, mutta varmaan vaan nauraisit minulle. Ja kyllä, päivystykseen saapuessani kerroin mitä olin ottanut ja kuinka paljon. Olen ollut lääkkeiden väärinkäytöstä hyvin rehellinen.

Kotona toimintakykyni on nolla, joten iltapalaa en ole perheelleni viime aikoina laitellut. Osastolla jaksan sen, koska täältä puuttuu kaikki ne kuormittavat ja ahdistavat tekijät, jotka kotona on alati läsnä. Samasta syystä lääkäri ei suosittele kotilomaa kotona, mutta pääsen sunnuntaina pariksi tunniksi vanhemmilleni perheen kanssa.

Sosiaalityöntekijän tapaaminen oli tuottoisa. Sain enemmän kuin odotin. Nyt olen yrittänyt lueskella noita vihkosia, joita sain. Lempparihoitaja on mulla iltavuorossa, joten hyvää keskustelua on luvassa.

minäitse89 kirjoitti 31.1.2019 12:27

Ymmärsinkö oikein Proserpina, että puolustat itsemurhaa? Minä en voi sellaista voi sulattaa. Tai toki saa olla mitä mieltä vaan. Mutta henkilökohtaisesti en näe ikinä mitään perusteita itsemurhalle ja tässä olen ehdoton.

Ihmiset eivät ole kuin koiria,joille voidaan antaa lopetus piikki. Näen ihmisen niin arvokkaana olentona, että vaikka olis kauheat kivut päällä tai muuta sellaista niin itseään ei saa lopettaa. Oli sitten uskovainen tai ateisti niin minusta ei mistään järkevästä kirjasta yms. voi löytää perusteita itsemurhaan.

Ja siitä olen eri mieltä että itsemurhaaja muka helpottaisi lähimmäisten elämää. Ei missään tapauksessa, itsemurhaaja voi tehdä tuhansien elämän vaikeaksi ja tämä on ihan fakta. Ja se vielä että jos joku tekee itsemurhan niin se voi ajaa muitakin ihmisiä samaan mielettömään ratkaisuun...

Ai puolustanko itsemurhaa? Ja mitä puolustamisella nyt itse kukakin tarkoittaa.
Vastaus kuitenkin kysymykseesi, en varsinaisesti, mutta jotenkin tuollainen ehdottomuus ja mustavalkoinen kysymyksenasettelu särähtää korvaani.

Yritän kai lähinnä pohtia asioita useilta eri kanteilta kuin tuomita ihmisiä ja ratkaisuja. On pidettävä mielessä, etteivät kaikki ajattele asioista samalla tavalla kuin itse ajattelet, ja että jokaisella on oikeus omiin eriäviin arvoihinsa ja mielipiteisiinsä.
On myös eri asia puhua siitä mitä itsemurhaa hautova ihminen yksin epätoivoissaan järkeilee kuin siitä miten asiat tulevat todellisuudessa itsemurhan jälkeen menemään.
On olemassa vaikeita psykoositiloja, joissa todellisuudentaju hämärtyy niin voimakkaasti, ettei henkilö ole enää syyntakeisessa tilassa eli ymmärrä tekojensa seurauksia.

Vaikean lapsuuden kokeneena ymmärrän myös ehkä hieman henkilökohtaisemmalla tasolla sellaisenkin tosiasian, ettei itsemurha aina välttämättä vaikuta tuhansien tai edes satojen tai kymmentenkään ihmisten elämään. Monilla itsemurhaan päätyneellä on hyvin suppeat sosiaaliset tukiverkostot tai ei tukiverkostoja lainkaan, joten voi olla ettei heidän peräänsä paljoa kysellä tai surra. Ainoat kuolleen kanssa tekemisiin joutuvat saattavat olla vain esim. poliisi ja/tai ensihoitaja, patologi sekä hautausurakoitsija.
Toki tämä on äärimmäinen esimerkki, mutta kuvastaa silti hyvin sitä, ettei kaikkea
voi tuomita ja lokeroida etukäteen, koska jokainen tapaus on erilainen.

Elämänkokemus on siis opettanut, ettei itsemurhan tehnyt ole aina oletusarvoisesti hirveän itsekäs ihmishirviö. Maailmassa vallitsee vapaa tahto, ja jokainen saa harjoittaa sitä kuten parhaaksi (tai pahimmaksi) katsoo.
On toki olemassa tilanteita, joissa en pidä itsemurhaa millään tavalla hyväksyttävänä vaihtoehtona, kuten silloin jos on itse vanhempi tai suhde lapsuuden perheeseen on hyvä ja vanhemmat ym. rakkaat lähisukulaiset ovat elossa. Sama koskee myös avo- ja aviopuolisoita sekä läheisiä ystäviä.

Jos on pahasti sairas tai suhteellisen yksin eikä ympärillä ole ketään joka aidosti välittäisi, niin en näe itsemurhassa eettistä ongelmaa, joskaan se ei tietenkään ole ideaalivaihtoehto, vaikka eiköhän sekin ole jo päivänselvää. Harvoin mikään tässä elämässä menee ideaalien mukaisesti. Yleensä siinä vaiheessa kun itsemurhaan päädytään, on kaikki muut ratkaisukeinot jo käytetty tai ainakin itsemurhan tekijällä on hyvin vahva käsitys tästä, olipa se realistinen tai ei.

Voi myös olla, että suhtaudun kuolemaan keskivertoa rennommin ja sallivammin. En näe siinä mitään pahaa tai pelottavaa, sillä olen joutunut käsittelemään asiaa aika syvällisesti jo oman sairauteni vuoksi. Kuolema on minulle neutraali tapahtuma, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen. Enemmän pelkään elämistä ja kärsimistä. Ajattelen kuitenkin, että sillä on merkitystä missä mielentilassa lähdemme ja mitä jätämme jälkeemme. Olisi hyvä pyrkiä kohti asioiden tiedostamista ja käsittelyä eikä jättää "leikkiä" kesken.
Olemme kaikki täällä jostain syystä, ja se syy on jokaisen itse löydettävä.

Ihana luminen päivä pohjoisessa. 🙂 Mieli lepää kun saa katsella hitaasti taivaalta tippuvia hiutaleita.

Prosessina kirjoitit viisaasti. Ei tämä elämä ole mustavalkoista. Vain hyvin nuori tai muuten elämää kokematon voi olla jyrkkä ajatuksissaan, kun ei juuri elämästä mitään ymmärrä. Itsemurha on tietenkin ääriteko. Ei sitä kukaan varmaan ihan huvikseen tee. Ja usein voi olla, että ei juuri surijoita edes jää, on jo elämä siinä mallissa ollut pitkään. Tai sitten läheiset ovat jo kurkkuaan myöten täynnä, kun mikään apu ei ole ollut tarpeeksi. Silti vieraankin ihmisen itsemurha hätkähdyttää aina, on se sellainen tabu vieläkin, kun eläminen on itseisarvo ja muuta mahdollisuutta ei yleisesti hyväksytä.

September, sinäkö se kerran kirjoitit harkitsevasi vielä yhtä lasta perheeseesi? Oli outoa lukea, että et saa mennä kotilomalla kotiisi kuormittumaan. Olet perheenäiti. Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää.

Une kirjoitti 1.2.2019 16:45

September, sinäkö se kerran kirjoitit harkitsevasi vielä yhtä lasta perheeseesi? Oli outoa lukea, että et saa mennä kotilomalla kotiisi kuormittumaan. Olet perheenäiti. Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää.

Voi olla, että olen kirjoittanut tosissaan tai vähemmän tosissaan. Mies kyllä haluaisi neljännen, tai ainakin niin on vihjaillut, mutta ei siinä ole järkeä, kun tämä sairaus on niin vaikea. En halua neljättä lasta varsinkaan kun nuorinkin on jo saatu kouluikäiseksi.

Kotiin en pääse kotilomalle vielä, koska kotona saattaisin sortua itsetuhoisuuteen (viiltely, lääkkeet). Siksi ei vielä lomia kotiin. Perhe kyllä käy täällä kun ehtii. Ja koti on siksi ahdistava/stressitekijä, koska siellä kaikki muistuttaa niistä velvollisuuksista, joita en kykene tässä tilassa hoitamaan.

Viisaita ajatuksia, Proserpina. Tuli hyvä olo niitä lukiessa.