Hirveän huono yö jostain syystä. No, jätin illalla ottamatta mitään yöksi, jo toisen yön peräkkäin. Edellinen yö meni kohtuullisesti ja ajattelin, että ehkä voisin välillä nukkua normaalisti, kun nyt en ole töissä ja sillä tavalla on rauhallisempaa. En saanut unta, heräilin jatkuvasti ja oli ihan sekavaa. Lopulta aamuyöllä otin hiukan Opamoxia.

Nyt pitäisi jotenkin saada päivä käyntiin... Keitin kahvia, ehkä se auttaa kohta. Tänään pitäisi jaksaa monta asiaa, jotka pitäisi hoitaa ennen maanantaita. Miten jaksan... En jaksakaan kaikkea. Jotain pitäisi jaksaa.

Hyvää sunnuntaita.

Mulla oli nukahtamisvaikeuksia. Vaikka otin paljon väsyttäviä lääkkeitä, uni ei meinannut tulla millään. Liekö Abilifyn syytä. Viimeksikin se vei yöunet.

Tuntuu jo nyt, ettei tästä päivästä tule mitään. Tämä kaaoskin kotona lamauttaa. Pitäisi siivota, mutta en jaksa.

Mulla edessä pitkä junamatka kotiin. Tai no takaisin omaan asuntoon, en tiedä tuntuuko mikään paikka kodilta just nyt. Ahdistaa jo valmiiksi.

Huomenna taas pariksi päiväksi takaisin arkeen. Saa nähdä mitä käy. Ruokahalu on edelleen vähän kateissa, stressi tuntuu fyysisesti ja vähän pelottaa sen takia.

Itkin pitkästä aikaa. En muista, milloin viimeksi olisin pystynyt itkemään. Se vähän helpotti ja kevensi oloa.
Kerroin miehelle, että haluaisin ottaa kaikki lääkkeeni ja kuolla, jotta tätä paskaa ei tarttis enää kestää. Toivottavasti hänelle meni nyt jakeluun, kuinka vakavaa tämä on.

Mietin jo ihan tosissani yliannostuksen ottamista, että pääsisi päivystykseen ja osastolle heti. Alan olla kuitenkin sen osaston kannalla...

Kauhea olo. Tän siitä saa kun tekee tarpeeksi virheitä elämässä. Elämä tuntuu kuin keskitysleiriltä, jolta ei pääse pois. Silkkaa helvettiä välillä. Kun on fyysisiä ja henkisiä kipuja. En haluaisi puhua kenellekkään tai nähdä ketään, mutta en pysty olemaan koko ajan yksinkään. Kammottava ajatus että tällaista jatkuisi vielä monta vuotta....

Kaikista kauheinta on se, kun en pysty olla se ihminen, johon kaikki ovat tottuneet. Viikonloput ovat pahimpia. Makaan koko päivän sängyssä. En vietä lasten kanssa aikaa. Lapset ovat lähes koko päivän ruudun ääressä, koska en jaksa rajoittaa. Minua ei kiinnosta, ovatko he syöneet aamupalaa, välipalaa tai iltapalaa. Huolehdin ainoastaan päivällisestä. Ihan kamalaa, että olen tällaisessa kunnossa. Kenenkään ei pitäisi nähdä minua näin, varsinkaan lasten.

En ole tänään noussut ylös. En ole syönyt mitään, en edes tunne nälkää. Ihan kauhea olo. Itsetuhoiset ajatukset pyörii päässä non-stoppina.

Moi, ekä viestini täällä.

Itselläni pitkä masennus, jota hoidettu iät ja ajat.
Elämässä ei tunnu olevan mitään pointtia, haaveet kaatuneet jne.
Ikää tulee mittariin, vaikka kaikki hokee, että olen vielä ns. nuori.
Kun miettii mitä aikaisemmat sukupolvet on joutunut tekemään ja kestämään niin
se lisää omaa mitättömyyttä ja masennusta. Vertaan itseäni muihin mikä sekään ei ole kovin hyvä asia. Tiistaina taas terapiaan.

September kirjoitti 27.1.2019 13:6

Itkin pitkästä aikaa. En muista, milloin viimeksi olisin pystynyt itkemään. Se vähän helpotti ja kevensi oloa.
Kerroin miehelle, että haluaisin ottaa kaikki lääkkeeni ja kuolla, jotta tätä paskaa ei tarttis enää kestää. Toivottavasti hänelle meni nyt jakeluun, kuinka vakavaa tämä on.

Mietin jo ihan tosissani yliannostuksen ottamista, että pääsisi päivystykseen ja osastolle heti. Alan olla kuitenkin sen osaston kannalla...

Hyvä että sait itkettyä, kuten sanoit itsekin niin itku usein puhdistaa. Ois vielä vakavampaa jos ei enää ollenkaan sais tunteita purettua ulos, vaan ois täysin apaattinen. Tsemppiä! On rohkeeta, että tiedät itsekin kuinka vakavassa tilanteessa oot ja kuinka ikävien tunteiden kanssa joudut painiskella ja silti pystyt punnitsemaan vaihtoehtoa osastolle hakeutumisesta.

Itelläni taas, noh, ei ehkä ollu kaikkein järkevin vaihtoehto harrastaa (huonoa) seksiä ekoilla treffeillä kun se ei mun luonteeseen oo aiemminkaan kuulunut eikä varsinkaan näin epätasasessa mielentilassa. Jossei mitään traumoja jää tuosta kokemuksesta niin oisin erittäin kiitollinen.

Kiitos sanoistasi, Eszett.

Huomenta ja hyvää uutta viikkoa. Silloin joskus, kun voin vähän paremmin, maanantai oli lempipäiväni. Olin aivan täpinöissäni joka maanantai, että mitä juttuja uusi viikko tuo tullessaan. Silloin harjoitin kiitollisuutta ja Salaisuus-kirja muutti elämäni. Sittemmin se kaikki jäi.

Aloitin aamun ottamalla liikaa Panacodeja, että saan pääni sekaisin tai nukuttua. Onni oli, että löysin niitä eilen. Luulin jo syöneeni kaikki kolmiolääkkeet. Harmillista, että niitä ei ihan hirveesti uskalla paracetamolin takia syödä, ettei riko maksaansa. Ajattelin tästä kuitenkin hengissä selvitä, niin sillä on väliä.

Jestas, miten typerältä kuulostan.

TT3, tervetuloa mukaan kirjoittelemaan 🙂🌻

Piti vielä lisätä, että luulen päätyväni osastolle tällä viikolla. Se on nyt vaan ajan kysymys.

September kirjoitti 28.1.2019 8:51

Piti vielä lisätä, että luulen päätyväni osastolle tällä viikolla. Se on nyt vaan ajan kysymys.

Varmastikin tuolla lääkkeiden väärinkäytöllä pääsetkin sairaalaan. Tarkoituksella sanon pääset. Sinne näytät tähtäävän.
Jos mie fyysisesti sairaana, väärinkäyttäisin lääkkeitäni noin, joutusin hautuumaalle.

Lääkkeiden väärin käyttö on todella vakava asia. Lääkärit ei turhaan määrää tiettyä annosta. Se väärin käyttö koituu vielä harmiksi. Voin sanoa sen koska aikanaan minäkin väärin käytin lääkkeitä...

Ja mä täällä puren hampaita yhteen, etten joudu osastolle, vaikka tiedän sinne kuuluvani. En halua lapsiani yhteiskunnan hoivattaviksi, en halunnut tätä masennustakaan. Tuntuu, että ei ole varaa yhteenkään virheeseen tai että menisin tekemään tetoisesti ylilyöntejä.

En tiedä onko mahdollista vai ei päättää, että tänä päivänä siirrän kaikki omat tunteenija ajatukseni täysin syrjään ja ajattelen vain toisia, läheisiäni. Niitä lapsia jotka olen maailmaan saattanut ja joille toivon hyvää elämän alkua.