Koulun terveydenhoitaja soitti hakemaan lapsen koulusta kesken päivän. Myös opettajalta tuli viestiä lapsen viimeaikaisista mielialanvaihteluista. Uskon, että hän reagoi tähän minun tilanteeseen. Ei se voi muuta olla. Tästä on tultava loppu ja kiireesti.

Lapset kestivät hienosti osastojakson, mutta on väärin, että he joutuvat uudestaan kestämään tämän tilanteen. En tiedä, miten jaksaisin tsempata niin, että arki vaikuttaisi normaalilta. Ihan sama, jos makaan sängynpohjalla kun lapset ovat koulussa, mutta sen jälkeen pitäisi jaksaa olla oma itsensä. Ruuanlaitosta olen pitänyt kiinni, mutta lasten kanssa en jaksa tehdä mitään.

Mun on päästävä sinne sähköhoitoon ja pian, että tämä tilanne muuttuu. Siitä on välitön apu, mitä lääkkeistä ei ole.

En ihan oikeasti jaksa odottaa, vaikka ei tässä muutakaan voi. Mitä jos en saakaan lähetettä sähköön? Mitä sitten teen?! Jos en pääse, niin olen kohta siinä pisteessä, että hoitoja ei tartte enää ikinä miettiä...

Kiitokset palautteestanne, se ilahdutti. Olen ollut aika väsynyt ja uupunut. Kävin tänään tyttärelläni, mutta luonnollisesti hän ei ollut paikalla. Elämän pelko sai vatsan sekaisin. Lisäksi kylmän ilman aiheuttamat kivut selässä ja polvissa väsyttivät.Viikonloppuna oli pakolliset kyläilyt miesystävän sukulaisissa ja olin seuraavan päivän todella väsynyt. Kuten myös tapaamista edeltävän, koska koen niin suurta huonommuudentunnetta ja kun en jaksaisi tavata ihmisiä ja sitten täytyy osaksi teeskennellä normaalia ja se vie voimat.Olihan se jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin ihan piristävää joutua pois omalta mukavuusalueeltaan ja kuitenkin pidän miesystäväni sukulaisista. Sain jopa maanantaina itsestäni irti, että lähdin kävelylle, mutta polvi-selkäkipu veivät kyllä loppumatkasta ilon.Väsähdän pelkästä kirjoittamisesta, joten en jaksa nyt enempää kirjoittaa. Tänään tällainen päivä.

Hyvää keskiviikkoa!

Tänään olis taas koulupäivä. Pitää saada itsensä taas pakotettua sinne.

Kiitos teille kun rohkaisette ja tsemppaatte!🙂👍

Olenkohan oikeasti masentunut vai onko minusta tullut vaan laiska? Masennusoireet ovat selvästi hellittäneet viime viikkoina, mutta en saa silti tehtyä juuri mitään. Pahimmat ahdistuskohtaukset ovat väistyneet eikä ole niin paha olla enää. En kuitenkaan meinaa päästä sängystä ylös. Ehkä en edes halua päästä? Sabotoinko omaa toipumista vain siksi, että terveenä olo pelottaa? Ehkä en olekaan tarpeeksi sairas sähköhoitoon. Ehkä pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja vetää itsensä ylös sängystä.

Mistä senkin tietää?

Septemner, haluaisitko kertoa, miten miehesi suhtautuu sairastamiseesi? Voisin kuvitella, että se merkitsee paljon. Itse koen, että oma avioliittoni päättyi aikanaan juuri masennukseeni, koska en jaksanut enää puolison ymmärtämätöntä asennetta. Masennus ei tosin väistynyt avioerossa, mutta itsetuhoinen käyttäytyminen jäi, olin yrittänyt sillä paeta pahaa oloani. Koin olevani kuin rotta loukussa. Nyt en voi enää käyttää sitä pakotienä, koska lapset ovat yksin minun vastuullani.

Aika kuluu tänään tuskallisen hitaasti.

Une, mieheni on suhtautunut hyvin sairauteeni osastojakson jälkeen. Osasto tuli tietysti kaikille yllätyksenä, mutta se auttoi miestäni ja muita läheisiä ymmärtämään sairauteni vakavuuden. Sitä ennen minua ei otettu tosissaan.

Osaston jälkeen olemme selvästi lähentyneet. Osittain siksi, että mieheni ottaa nyt sairauteni tosissaan. Ja osittain siksi, että minä näen mieheni aivan uudessa valossa sen jälkeen, kun hän yksin pyöritti kotia ja lapsia 1,5kk. Suhteemme vaikuttaa nyt olevan ihan hyvässä tilassa. Se on suuri helpotus.

Onneksi menin tänään kouluun, sain välillä muuta ajateltavaa kuin huono olo... Eikä mulla nyt erityisen huono olo olekaan. Kyllä tää elämä ihan hyvin rullaa. Täytyy vaan pitää ihmisiin yhteyttä...🙂

En jaksa tätä oloa. Ei ahdista liiemmin eikä ole paha olla, mutta mihinkään en pysty. Odotan vaan. Vaikka kuinka kovasti yritän tai odotan, se odotus ei tunnu milloinkaan päättyvän.
Ja sitten kun se päättyy, niin päättyykö se todella? Tuskin. Sitten pitää odottaa lisää. Minulla on liikaa odotuksia lääkärille. Odotan, että lääkäri ratkaisee kaikki ongelmani, mutta eihän se niin mene. Seuraavana päivänä mikään ei ole muuttunut tai toisin. Ehkä on lähete sähköön, ehkä on tehty muutoksia lääkkeisiin, mutta ei se muuta heti mitään.

Odotan.
Odotan.
Odotan.

Mitä edes odotan?

Mä oon taas osastolla ja huomenna ois verkostopalaveri. Mut se palaveri pidetään täällä.

Kaksi läheistä perheenjäsentä otti tänään yhteyttä ja kysyi voinnistani. Se tuntui hyvältä. Ja mies toi minulle ruusun. Minusta siis välitetään.

Juttelin 45min Solmussa-chatissa. Se vähän auttoi. Nyt paremmalla mielellä huomiseen.

Hei
Minäkin odotan että aika kuluisi ja sen huomioisin päivittäin.
Odotukseni on loputonta.
Odotukseni on loputonta.
Eikä siihen sisälly huonoja oloja. Ne tulevat muusta jos ovat tullakseen.☺️❤️☺️

Huomenta kaikille ja hyvää torstaipäivää!

Rupesin miettimään, että onko tänään oikeasti torstai. Päivät menevät sekaisin, kun kaikki mielessäni on yhtä kaaosta.

Oli vaikea aamu, hidasta tehdä aamutoimia, puoliväkisin suorittamista ja tuntui, ettei työjono lopu ikinä. Pakko jaksaa keittää kahvia, vielä pitää jaksaa mennä suihkuun, vielä pitää pestä hampaat, vaatteita pitää löytää, jotain syötävää pitää ottaa... loputtomasti. Päätä särki ja hidasta herätä. Tänään lääkäriaika aamulla. Mitenköhän tämä päivä menee.

Hyvää torstaita.

Tänään on pitkä päivä edessä. Odottaminen tekee siitä pitkän ja tuskallisen. Yritän tänään pysyä liikkeessä, jotta aika kuluisi nopeammin. Olo on tosin raskas ja vaikea. Raajat on taas kuin lyijyä.

On tää elämä vaan hankalaa mitä vanhemmaksi tulee. Tää on niin sielua raastaavaa touhua tää mun yritys elää edes lähes normaalia elämää. Musta ei näe ulospäin että olisi vaikea elää. Mutta kun vaan on.

Joka päivä kiskon itseni väkisin liikkeelle, vaikka mulla on kovia kipuja ja masentaa. Silti lähden taapertamaan ulkomaailmaan ja jos hyvä säkä käy pääsen juttelemaan jonkun kanssa. Sitten illalla sulkeudun kotiini ja yritän lääkkeiden avulla saada siedettävän olon ja toimia edes jotenkin. On tää elämä vaan sellainen pesti että huh huh...

No pakko taistella ei tässä muukaan auta...