Hypomaaninen olo taittui ja sitä seurasi valtava uupumus ja ahdistus. No, jotain tuli ainakin tehtyä. Nyt lähetin miehen kauppaan ostamaan mulle herkkuja. Syön sokeria pahaan oloon, vaikka piti lopettaa. Olinkohan neljä vai viisi päivää ilman herkkuja. Piti lopettaa kokonaan, mutta ihan sama. Mitä väliä?

Huomenna on sairaanhoitajan aika. Jos vaikka tällä kertaa pääsisin paikan päälle. Pelkään, että nämä sekamuotoiset oireet jatkuu. Pelkään myös, että jos ne loppuu niin olo menee entistä kamalammaksi. Jännitän myös labrojen tuloksia. Viimeksi kun tilanne oli näin paha, onnistuin saamaan elimistönikin sekaisin.

Hei kaikki!

Itsellä aika huonot fiilikset, olen miettinyt lääkkeiden väärin käyttöä että saisin vähän edes paremman olon. Tai sitten että ottaisin kokonaisen Temestan puolikkaan sijasta. Se nyt ei ole väärin käyttöä. Olen urheillut todella paljon, mutta sekään ei aina tunnu auttavan...

Ei vain jaksais enää. Nyt on taas sellainen luovuttaja fiilis, että kaikki on turhaa ja elämä tän sairauden kanssa on sietämätöntä ja parempi kun häviäisin maailmasta.😭

Ymmärrän hyvin tuon viiltelemisen mekanismin. Itselläni samaa asiaa ajaa anorektinen käyttäytyminen. Kun ahdistusta ei saa kuriin, syömättömyydellä saa edes jotain kontrollia johonkin. Sairastin nuorena vakavan anoreksian, kun en ymmärtänyt omia tuntemuksiani. Se jättää kyllä sairaan suhtautumisen ruokaan, vaikka siitä näennäisesti parantuisikin. Koska ahdistus ei ole pysynyt lääkkeillä kurissa enkä voi lasten takia niitä tämän enempää käyttää, paino on pudonnut puolessa vuodessa kymmenen kiloa. Kuritan itseäni syömättömyydellä, nälkä on parempi tunne kuin ahdistus ja kestän sitä paremmin. On kummallista käyttäytyä näin, vaikka riedostan, mitä teen, en silti tunne voivani lopettaa.

Hyvää uuden viikon alkua!

Viikonlopusta on selvitty. Sunnuntaina iltapäivä ja ilta oli helpompaa, siihen asti ihan kauheeta.

Nyt on hetki aikaa yksin kotona. Tuntuu, etten jaksa mitään. Keitin toisen kupin kahvia. Juuri nyt ei tarvitse jaksaa laittaa ruokaa eikä mitään. Eikä tarvitse jaksaa kauppaan, kaapissa on tarpeeksi ruokaa. Mietin, että miten joka maanantai jaksoin mennä töihin tässä välissä puoleksi päiväksi. Niin tein. Väkisin suoritin. Joka maanantai, juuri tällaisena päivänä. En tajua, millä voimilla.

Nyt kun en ole töissä, on ollut harvemmin itsemurha-ajatuksia.

Osastolla olo jatkuu, en tiiä montako päivää..

Aivan karsee olo ollut kaksi päivää. En tiedä mistä johtuu. Joka paikkaa särkee ja ihan voimaton olen...

Kävin tänään hoitajalla. Ei oikein riittänyt puhuttavaa. Käyn siellä lähinnä siksi, että joku vahtii olotilaani. Labrat olivat tulleet, kaikki kunnossa. Hoitaja sanoi, että näytän uupuneelta.

Olen viimeksi ulkoillut kai lokakuussa. Tänään kävelin bussipysäkille ja pysäkiltä kotiin. Ulkomaailma vaikutti vieraalta. Kaikki oli niin outoa ja saavuttamatonta. En pysty kohdistamaan katsetta eteenpäin. Aivan kuin olisin kuplassa. Olen vieraantunut siitä kaikesta, mitä on kuplan seinämän toisella puolella. En kuulu siihen maailmaan. Minulla on tämä oma pieni maailma, jonka käsitän jollakin tapaa.

Olin tänään koulussa. Elämä tuntuu kyllä haastavalta, kun mielenterveys välillä järkkyy. Kun vain saisi paremman keskittymiskyvyn ja rinta kivut pois, niin elämä olisi ehkä onnellista. Jos se nyt koskaan sitä on. Olihan mulla onnellisia jaksoja tossa parinkympin alussa. Mulla vaan välillä noita näköharhoja, mutta kyllä tajuan sen että ne on vain harhoja.

Tää maailma on kyllä aika kummallinen paikka, kun tavallaan kaikki on täällä yksin, mutta sitten ei olekaan. Siis että kuitenkin pitää kuulua porukkaan, mutta toisaalta ollaan yksin. Jotenkin tämä maailma tuntuu niin hirveän ristiriitaiselta, kun itseään ei saa vahingoittaa, mutta silti kaikki häviävät tältä pallolta. Ja sitten se Jumala asia, että onko sitä Jumalaa sitten vai ei ja miksei Jumala (jos hän on olemassa) tuo ilmi itseään paremmin.

Ja sitten kaikki ihmissuhteet, että miltä se rakkaus sitten tuntuu ja miten pitäisi käyttäytyä porukassa ja ns. rakkaan seurassa? Ja mikä tämän elämän perimmäinen tarkoitus on että onko siinä nyt järkeä että me vaan löhöillään täällä telluksella?

Vai pitäisikö tehdä vaan töitä ja opiskella vaikka niska limassa ja mielenterveyden särkymisen uhalla. Ja onko sillä loppujen lopuksi merkitystä että miten täältä lähtee? Ja onko im raukkamainen teko?

Ja mikä on ihminen: onko hän eläin vai jotain suurempaa? Ja mitä sitten on kuoleman jälkeen?

Aivan liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia...😐

Hienoa September, että jaksoit tänään käydä tapaamassa hoitajaa!
Ja minäitse89, pystyit menemään kouluun!

Tänään en mennyt mihinkään, paitsi vein lapsen kaverinsa luokse. Huomenna on terapia. Se on hyvä. Nyt kun vielä jaksaisi tämän illan ja saisi iltatoimet tehtyä ja aamulla herättyä ajoissa ja... Yritetään.

Mut pistettiin tänää osastolta ulos, en tarvinu kuulemma hoitoo..

Olen niin kyllästynyt kaikkeen. En välitä enkä tunne mitään. En kykene itkemään, huudan vain ja heittelen tavaroita. Olen kuollut sisältä, en sammunut tai hiipunut vaan kuollut, traumoihini hukkunut ja lopulliseen kadotukseen ikiajoiksi joutunut. Olen käynyt läpi täydellisen henkisen muodonmuutoksen ja muuttunut kuoreksi, jota en enää tunnista. Päällimmäisenä painaa väsymys ja välinpitämättömyys, halu paeta elämän realiteetteja keinolla millä hyvänsä. Kaikki on mennyttä. Mitään ei ole jäljellä.

Tyttönen vaan kirjoitti 21.1.2019 18:44

Mut pistettiin tänää osastolta ulos, en tarvinu kuulemma hoitoo..

Käsittämätöntä, ettet pääse osastolle pidemmäksi aikaa...

Hyvää tiistaita.

Kolme kokonaista päivää pitää vielä jaksaa. Lasken tunteja lääkärin vastaanottoon. En voi elää näin. Jos en pääse sähköhoitoon uudestaan, petyn pahemman kerran ja menetän kaiken toivoni. Minulla on paljon odotuksia tälle vuodelle. Ansaitsen paremman vuoden ja vähän onnea.

Pitäisi varmaan yrittää pysyä tänään liikkeessä, jotta päivä kuluisi nopeammin. Eilinen oli aika raskas ja uuvuttava.

Kauhean rikkonainen yö. Lapsi on nyt kuitenkin ruokittu ja lähetetty kouluun ja omatkin aamutoimet on tehty. Se tuntui loputtomalta suorittamiselta, joka ei lopu ikinä. Uuvuttava olo. Vähän väliä mieleen iskee muistoja kaikenlaisista ikävistä tilanteista, joissa minua on kohdeltu huonosti. Kunpa saisi vaan olla rauhassa, eikä tulisi noita mielensisäisiä pahoinvointioloja. Väsyttää kamalasti.