Kyllä,september, olen ajatellut masennuksen olevan osa identiteettiäni. Jokuhan on joskus, en muista tutkijan nimeä, ettei vain olisi ollut Freud,luokitteli ihmiset persoonallisuuksien mukaan melankolisiksi tms.niin olen aina ajatellut, että olen juuri melankolinen persoona. Mutta taas silloin kun on kuluttava hyvinmenovaihe ns.sti päällä, niin olen toisenlainen persoona. Nuorempana ajatuksiani leimasi mustavalko-ajattelu. Nuoruuden poikaystäväkin sanoi, että olen on/off-persoona, välimuotoa ei ole. Kiva kuulla, että september voi jo vähän paremmin, usko itseesi. Ja purjeveneelle haluaisin sanoa, että juuri tuolta minusta tuntui,kun olen enimmäkseen ollut yh elämäni ajan, että koin nuorempana, että olen kiinni lapsessa ja se tuntui ahdistavalta, kun menetti tietynlaisen vapauden ja vastuu tuli tilalle muusta kuin itsestään.Mutta voin lohduttaa, että ne ovat normaaleja tuntemuksia ja ehkä olisi hyvä hakea tukea silloin itselleen sieltä mistä itse parhaiten sitä löytää. Mutta kasvua tämä on koko elämä ja me kamppailemme samojen asioiden äärellä, toiset meistä vain voimakkaammin ja syvemmin tuntien. Minäitse89.lle haluaisin sanoa, että kun olet kertonut kuitenkin meneväsi erilaisiin tilanteisiin/tilaisuuksiin niin rohkene kysyä, lähtisikö joku tyttö/nainen kanssasi kahville. Uskon, että tyttö saisi itselleen oikean kultakimpaleen, sinut.

Olen helpottunut, että huomenna palataan normaaliin arkeen, kun lapset menevät kouluun. Lapset ovat istuneet lähinnä ruudun ääressä joululoman, koska se on ollut minulle helpompaa. En ole jaksanut tehdä mitään heidän kanssaan. No teimme kyllä päiväreissun toiseen kaupunkiin sukuloimaan ja käytiin elokuvissa, mutta siinä kaikki. Ovat pyytäneet, että mentäisiin pulkkamäkeen, luistelemaan, uimaan ja ties minne, mutta olen kieltäytynyt kaikesta, koska en jaksa.

Huomisesta eteenpäin voin taas maata kaikki päivät sängyssä tuntematta syyllisyyttä. Minun pitäisi aloittaa kirjoitusprojektini, mutta en varmaan pääse siinä alkua pidemmälle. Kaikki jää aina kesken.

Toisaalta normaali arki on myös raskasta. Pitää taas nousta ylös ajoissa. Olen joululoman aikana nukkunut pitkään joka aamu. On lasten harrastukset ja niin paljon muistettavaa. Pitää muistaa, kenellä on luistelua, kenellä retki ja kenellä hammaslääkäri. Kaikki kaatuu päälle.

Onneksi lapset ovat kaikki kouluikäisiä (12,9,7), ei tästä elämästä muuten selviäisi, vaikka jotenkin olenkin selvinnyt tähän asti. Tämä sairaus on eskaloitunut ihan uusiin ulottuvuuksiin viimeisen parin vuoden aikana. Tavoite tälle vuodelle on, että selviäisin yhdellä osastojaksolla ja palaisin työelämään viimeistään alkusyksystä. Se jää nähtäväksi, miten tämä vuonna käy.

Ahdistaa niin että sattuu. Tekee mieli käpertyä kippuraan peiton alle, koska rintaa puristaa ja sydän hakkaa niin että koskee. En pysty tehdä mitään. Olen lamaantunut. Tarvittavat ei auta, joten ei voi muuta kuin odottaa. Tuntuu että saatan kuolla tähän olotilaan. Se ei auta asiaa yhtään. Ei voi kun kestää parhaansa mukaan. Mitä enemmän sitä miettii, sitä enemmän ahdistaa.

September kirjoitti 6.1.2019 15:39

Ahdistaa niin että sattuu. Tekee mieli käpertyä kippuraan peiton alle, koska rintaa puristaa ja sydän hakkaa niin että koskee. En pysty tehdä mitään. Olen lamaantunut. Tarvittavat ei auta, joten ei voi muuta kuin odottaa. Tuntuu että saatan kuolla tähän olotilaan. Se ei auta asiaa yhtään. Ei voi kun kestää parhaansa mukaan. Mitä enemmän sitä miettii, sitä enemmän ahdistaa.

Se on kauheaa, kun olotilat heittelehtivät noin rajusti. Minullakin tulee tuontapaisia oloja jatkuvasti. Kuvaamasi tila menee minulla hyvin nopeasti kuolemanhaluun niin, etten enää tunnista muuta kuin sen. Välillä voi mennä kokonainen päivä tai melkein kaksi ilman yhtäkään tuollaista kauheaa vaihetta, mutta joskus niitä voi olla melkein koko ajan. Joskus tulee sellaisia kummallisia sisäisiä raivon tiloja, että olen täynnä vihaa jonkun ihmisen jotain tekemisiä kohtaan tms. Se on sietämätöntä raivoa, myös se sattuu ihan konkreettisesti, aiheuttaa fyysistä kipua. Vielä pahempaa on kauhu, jolla silläkin on aina jokin kohde, mutta se tuntuu hyvin todelliselta ja ihan hirveältä.

Minulla noihin useimmiten auttaa Opamox, mutta aina en ymmärrä, että nyt on taas sellainen olo, että pitäisi ottaa sitä, vaan luulen kaikkien kauhujen ja kuolemanhalujen olevan totta sellaisinaan. Tavallaan sekoitan sisäisen maailman takauman ja todellisuuden. Takauma on kuin jotain hirveää videopeliä, johon olen uponnut niin syvälle, että luulen eläväni siinä todellisuudessa koko ajan.

Toivottavasti tuo kauhea ahdistuskohtaus menisi ohi pian, September.

Kiitos rohkaisevista sanoistasi, Erilainennainen. Minussa kaikki tuntuu menevän juuri hirveän syviin tuntemuksiin, kun taas jotkut muut ihmiset näyttävät pääsevän hiukan kevyemmin.

Huomenna koulu tosiaan alkaa. Minäkin pidän arjesta enemmän, vaikka meilläkin sieltä koulusta tulee koko ajan jotain, mikä teettää töitä. Välillä yhtäkkiä seuraavaksi päiväksi pitää olla luistimet (entiset tietenkin on pienet) tai jotain tietynlaisia eväitä mukaan tai koulu alkaakin kahta tuntia myöhemmin tai jotain. Ilmoitus tulee viime hetkellä edellisiltana. Tuntuu uskomattomalta, että yhden ainoan lapsen koulusta voi tulla niin paljon poikkeusjärjestelyjä koko ajan. Eikö koulu voisi olla vaan koulua suurimman osan aikaa ja toimia lukujärjestyksen mukaan... Sellaista koulua toivoisin.

September, minäkään en jaksa huonovointisena ikinä lähteä lapsen kanssa mihinkään. Hänkin haluaisi uimaan tai pulkkamäkeen tai milloin minnekin, ja minun pitäisi jaksaa kiskoa pulkkaa ja laskea mäkeä tai uida... olla sillä tavalla mukana tekemässä sitä samaa hänen kanssaan. Tuntuu, että jo pelkän uimakassin pakkaaminen on ylivoimainen ponnistus silloin, kun ei jaksa. Toisaalta on koko ajan syyllinen olo siitä, kun en tee hänen kanssaan erilaisia juttuja. Haluaisin jaksaa tehdä, mutta en jaksa. Jos yritän väkisin, se on vain sitä väkisin pakottautumista, hirveän uuvuttavaa, olen sitäkin yrittänyt.

Selvisin joten kuten ahdistuskohtauksesta.

Purjevene, sinunkin ahdistuskohtaukset kuulostavat todella vaikeilta. Minullakin ennen auttoi Opamox, mutta se on ollut tauolla sen jälkeen, kun marraskuun alussa päädyin suljetulle, kun olin vetänyt pään täyteen Opamoxia. Mietin juuri tänään, että taidan kokeilla kepillä jäätä ja käydä anelemassa terveyskeskuslääkäriltä vahvempaa.

Minulla on myös usein vihantunteita, käsittämätöntä raivoa, joka tuntuu fyysisenä kipuna. Yleensä se tulee uniin, mutta hypomaniassa joudun koko ajan taistella mielitekojani vastaan.

Hyvä, että selvisit ahdistuskohtauksesta, September.

En käsitä, mistä niitä tulee. Joskus niille on jokin selvä heräte, jotain tapahtuu juuri sitä ennen tai on kohta tapahtumassa, esim. näen ikkunasta jonkun tietyn ihmisen tai hänen autonsa, tai kuljen jonkun tietyn paikan ohi, mikä muistuttaa jostain aiemmasta kauheasta tapahtumasta. Usein ne kuitenkin tuntuvat tulevan tyhjästä. Mieli ikään kuin kerää jotain energiaa, joka sitten purkautuu sellaisena kauheana ryöppynä. Se raivokin on aivan mieletöntä. Siihen liittyy yleensä epätoivo, eikä mitään ole tehtävissä. Asia (raivon kohde) on minulla aina todellinen ja olemassa, sellainen asia on tapahtunut käytännössä, mutta sisäisen raivon määrä on aivan järjetön tapahtumaan nähden.

Huomasin ahdistuskohtausteni kanssa, että parhaiten toimii, jos en käytä Opamoxia säännöllisesti ollenkaan, vaan otan sitä satunnaisesti pelkästään silloin, kun on todella kauhea olo, joka vaan pahenee eikä yhtään mene ohi. Silloinkin otan mahdollisimman vähän, juuri sen verran, että se taittaa pahimman kohtauksen pois. Sillai sen teho ei heikkene. Jos tulee vain muutama sisäisen raivon tila tai lyhyitä ahdistustiloja, ihan joitain minuutteja, se ei haittaa, mutta sitten kun olen koko ajan sisäisen tärinän tilassa ja sisäisiä iskuja tulee jatkuvasti pitkin päivää eikä mikään auta, otan sitä vähän, puolikkaan. Vaikkei se heti vaikuta, niin vähän rauhoitun jo sillä, että tiedän voivani tarvittaessa päästä pois ahdistustilasta sen avulla.

Se on merkillistä, kuinka mieli ikään kuin kirkastuu ja videopelikauhun tai raivon tyyppinen tila haihtuu pois Opamoxilla, jo ihan pienelläkin määrällä. Tämä satunnainen ja mahdollisimman harva käyttö toimii parhaiten minun tapauksessa, mutta siinä on se huono puoli, etten aina tajua, että nyt pitäisi ottaa lääkettä, vaan ajaudun liian syvälle pitkäksi aikaa. Jos olisi säännöllinen lääkitys, ei tulisi tätä vaikeutta.

Joskus toiseen ihmiseen saatu yhteys voi toimia samaan tapaan. Mutta jos tila on oikein paha, ei silloin voi ottaa kontaktia kehenkään ihmiseen. Silloin käperryn itseeni. Minusta tuntuu, että tänä viikonloppuna on ollut paljon apua siitä, kun olen voinut kirjoittaa teille tänne.

Paluu arkeen.

Lapset palaavat tänään kouluun ja arkeen. Entä minä? Miten minä aikani kulutan? Tuntuu, että pitäisi saada jotain aikaiseksi. Osaanko käyttää aikani oikein?

September kirjoitti 7.1.2019 7:56

Lapset palaavat tänään kouluun ja arkeen. Entä minä? Miten minä aikani kulutan? Tuntuu, että pitäisi saada jotain aikaiseksi. Osaanko käyttää aikani oikein?

Minullakin on juuri tuollainen olo silloin, kun olen rauhassa yksin, eikä ole ihan pakko juuri sillä hetkellä jaksaa tehdä mitään. Sekin on kuulemma ahdistuksen eräs muoto. Lisäksi ylipäätään minulta puuttuu kiinnostuksen kohteet silloin kun aikaa on, ja muulloinkin. Masennusta. En pysty rauhoittumaan kunnolla enkä kiinnostumaan oikein mistään.

Minullakin on nyt pari tuntia tyhjää aikaa. Sitten täytyy käydä kirjastossa ja ruokakaupassa, ennen kuin lapsi tulee koulusta.

Olin ajatellut tänä aamuna osallistua Voimaa arkeen -ryhmän chattiin, jonka piti olla tänään 10-12, mutta se on edelleen kiinni. Sekin masensi lisää. Olin koko aamun kytännyt sen alkamisaikaa, jottei mene ohi, kun kerrankin aika oli sellainen, että olen yksin ja olisin päässyt. Ei siitä isoa iskua tullut, mutta vähän kuitenkin. Ehkä lähden nyt jo ruokakauppaan, niin on se sitten hoidettu pois alta.

Moi!

Tänään ollu ihan ok aamupäivä ja huomasin sen että kun aamulla oikein panostin ulkonäköön esim. parran ajoin ja hiukset laitoin hyvin ja laitoin muodin mukaiset vaatteet, niin kaupan neiti oli innokas juttelemaan.

Tai en minä tiedä johtuiko se niistä asioista, mutta oli ihan piristävä kauppareissu kun kauppias oli niin huomaavainen... 🙂

Vaikea olo. Ei ahdista eikä masenna liikaa, mutta silti vaikea olo. Mitään ei saa aikaiseksi, kun kaikki on niin raskasta. Ahdistaakin vähän, mutta se on lievää. Kerään voimia, että saan ruuan tehtyä muutaman tunnin päästä. Se jäänee päivän ainoaksi saavutukseksi. Ajatuskin perunoiden kuorimisesta lamaannuttaa. Miten siitä selviää?

Siivoan, itken, kuuntelen musaa ja hoidan puhelin asioita. Melkein kaikkii yhtä aikaa.

On va ni paska olla. Miksi, en tiä.

Miksi mä en aikoinani hoitanut itseäni "kuntoon". Nyt kaikki on niin paljon vaikeampaa ja on ihan mahdoton yhtälö olla näin sairas ja kolmen lapsen äiti. Tästä ei tule mitään. Musta ei ole yhtään mihinkään muuhun kuin makaamaan sängyssä kauheessa pahan olon ja ahdistuksen tuskassa. Mun pitäis varmaan olla osastolla, mutta ei se vaan käy. On noi lapset ja vaikka en arkea jaksakaan pyörittää, niin kannan silti oman osuuteni vastuusta. On kohtuuton ajatus, että minä olisin sairaalassa ja mies taas täysin yksin pyörittämässä tätä karusellia. Se ei voi mennä niin, mutta miten helvetissä tästä pääsee eteenpäin. Kaikki, mitä olen rakentanut ja saavuttanut tässä elämässä murenee ympäriltäni. Jäljellä on kohta enää rauniot.

Jokainen päivä tuntuu eloonjäämistaistelulta.

Mulla on todella itsetuhonen olo, tahtosin satuttaa itteäni pahemmin..