On olemassa erilaisia aamuja ja tämä on yksi niistä jossa kuvannollisesti aurinko pilkistää ja valaisee synkkyytä vähemmäksi. Iloisen sitä kun sain kokea tämän tuntee joka on ollut pitkään piilossa synkän korven kätkössä.

Kuuntelin "tuubista P. Hietasen tullkitseman laulun, Kun aika on. Nyt minulla oli se parempi aika.
Toivottavasti jotkut muutkin kokevat sitä.

Olen tässä miettinyt, että minkä takia täällä pitää elää. Toisaalta pelkään niin hirveästi kuolemaa etten tee im:ää. Mutta mietin vaan että mikä tarkoitus tällä mun elämällä on kun tää on niin hirveetä paskaa?

Pystyin kirjoittamaan hakemusta eteenpäin aamupäivällä! Minun pitää aina heti aamusta yrittää, jos jotain aion saada aikaan. Iltapäivällä ja illalla en enää jaksa. Onneksi tänään onnistui vähän aikaa.

Kun kirjoittaminen alkoi hiukan sujua, tuli mieleen, että ehkä riittää kirjoittaa vain yksi liite, jossa on selitetty kaikki. Se on aika pitkällä nyt. Siitä tulee sekava ja pitkä sepustus, mutten nyt pysty parempaan. Siinä kuitenkin on kaikenlaista tietoa menneestä ja nykytilanteesta, ehkä se riittää. En kykene erottelemaan sitä eri kysymyksiin, joita lomakkeella on. Lisäksi sitten yritän täyttää lomaketta jollain tavalla joka kohdasta niihin pieniin kenttiin, joihin vastauksia pyydetään. Olin jäänyt jumiin siihenkin, etten pysty erottamaan, mitä mihinkin kysymykseen pitää vastata tästä kaikesta. Nyt minulla on mielessä menettely, jolla tämän ehkä saan valmiiksi jossain vaiheessa.

Ongelmani oikeastaan on juuri se, etten pysty tekemään töitä, koska en pysty tuollaisiin asioihin, joita työkyvyttömyyslomakkeen täytössä tarvitaan. Mutta jotta työkyvyttömyys todettaisiin, pitää pystyä ensiksi tekemään se mihin en millään pysty. Jos täyttäisin tällaisen ihan helposti, pystyisin varmaan tekemään töitäkin, ainakin vähän.

Edelleen on melko hyvä olo. Ehkä nyt pitää yrittää jatkaa lomakkeen täyttämistä vielä, jotta saisin sen mahdollisimman pitkälle. Voi olla, ettei huomenna taas mikään suju ollenkaan.

Tyttönen vaan kirjoitti 5.1.2019 11:29

Vahingoitin eilen itteäni..haluun vaan kuolla 😭

Yritä kestää, Tyttönen. Minullakin oli eilen ajatuksia itseni satuttamisesta, mutta onnistuin vastustamaan mielitekoa. Viiltelyyn jää helposti koukkuun ja olen ollut "kuivilla" jo muutaman kuukauden.

Purjevene, minustakin tuntuu usein, että olen oravanpyörässä. Minulla on perhe, kolme lasta. Kotityöt ja pyykki ei lopu koskaan. Kaikki on kaoottista ja vaikka mitä teet ja siivoat, niin se sama sotku on edessä kohta taas kuitenkin. Ikinä ei tule valmista. En pääse eteenpäin kodinhoidossa enkä elämässä muutenkaan.

Minua turhauttaa se, että vaikka olin juuri 1,5kk osastolla niin alan olla osastokunnossa taas. Lääkkeet ei auta paitsi pitämään hypot poissa. Masennusoireet paheni heti kun sähköhoito loppui. Sähkö todella on tehokas hoitomuoto, mutta olen pettynyt, ettei se kantanut kovin pitkälle eteenpäin.

Tänään on onneksi ollut vähän parempi päivä. Olen päässyt ylös sängystä ja saanut jotain aikaiseksikin. Enkä ole vielä turvautunut tarvittaviin. Tarvittavistakaan ei ole hirveesti apua, tarvitsen jotain vahvempaa.

Purjevene kirjoitti 5.1.2019 9:53

Kiitos September viestistä, tuli parempi olo siitä. Millainen aamu sinulla on ollut tänään?

Entä teillä, minäitse89 ja Tyttönen vaan? Kuulostaa siltä, että teilläkin elämä on tosi rankkaa...

Kiitos kysymästä Purjevene. Tänään ollut aika huono aamu. Onneksi menen kohta tapaamaan kaveria, niin loppuu tämä itsensä tarkkailu. Tilitin sen verran kovaa tekstiä tänne aamusta että vissiin moderaattorit poisti sen viestin. No. Ei se mitään.

Mua vaivaa toi iän ikuinen rintalastan kipu. Jo kolme vuotta ollu samanlainen.

Taistelen kuitenkin itseni erilaisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin. Etten tule ihan seinähulluksi. Nyt jo vähän parempi olo kun aamulla. Ei tää elämä silti helppoa ole...

Hyvää lauantaita kuitenkin!

Rankkaa tää elämä on, ku satuttaa itteänsä ja yrittää taistella ääniä vastaan..

Luin lähettämiänne viestejä ja tuntui surulliselta, että esim tyttönen vaan on vahingoittanut taas itseään ja että masennus ja toivottumuus pitävät vaan joitakin otteessaan. Olen onnekas, että olen voinut joulun jälkeen vähän paremmin.Tuskatilat ennen joulua olivat niin voimia vieviä eikä ollut mitään ulospääsyä.Kunpa voisin auttaa teitä, jotta teistä ei tuntuisi niin pahalta.52 vuotta tai ainakin suurimman osan elämästäni olen myös etsinyt elämän tarkoitusta, välillä tiedostetummin, välillä aivan kaaoksessa,yrittänyt noudattaa velvoitteita,suorittaa jne. Se, että olen viimein kuntoutustuella on auttanut siihen,että aina pitäisi vaan jaksaa ja jaksaa. Työssäoloaikanani olen ihmetellyt, miten joillekkin ihmisille kaikki tuntuu olevan niin helppoa, miten aikuisilta kaikki muut tuntuvat, miten hyvin he hoitavat työnsä jne.Itse "heräsin" psykoosista vasta kolmikymppisenä, tuntui vasta silloin, että aloin tiedostaa elämää. En osaa selittää sitä tarkemmin, mutta se liittyi minulle erittäin läheisen ihmisen poismenoon, hänelle tuli äkillinen syöpä, mikä vei mennessään. Suru siitä kesti todella kauan ja on vieläkin syvällä sydämmessäni. Olen miettinyt, miten olen ylipäätänsä selvinnyt tähänkin asti. Jotenkin olen kai nuorempana ajatellut, että näin kuuluu tehdä, vaikken ole itse asiassa tiennyt yhtään, mitä teen. Alkoholi oli kuvioissa mukana siten, että parikin kertaa viikossa kävin bilettämässä rakkautta ja hellyyttä etsien, opintojeni ohella kävin töissä ja kun tein töitä viikonloppuisinkin niin krapulassahan sinne töihin tuli mentyä, eikä juurikaan nukkuneena.Jotenkin selvisin, mutta sotkin elämääni etsien itseäni. Tulin raskaaksi samantien 26-vuotiaana. Olin jo jonkin aikaa toivonut, että näin tulisi käymään, koska halusin saada lapsen.Olin siis kuukauden päivät tuntenut lapsen isän, kun tulin raskaaksi. Minulla oli hyvä ammatti, vaikka jotenkin en voinut kuvitella itseäni siihen ammattiin, puhumattakaan siitä että olisin "naimisissa" työnantajasni loppuelämän ajan. Sitten raskaudenaikana minulle selvisi tai en tiedä selvisikö, mutta että lapseni isä käyttää myös huumeita jossain määrin. Lapsi oli toivottu, mutta tajusin jotenkin olevani masentunut, kun hän syntyi. Olin itkuinen, mutta suoritin. Silitin lapseni vaatteet aina, tein kotitekoisia ruokia ja rakastin lastani ja hänen kehittymistään. Mutta suorittamisen kautta. En osannut lainkaan tyynnytellä lastani. Tuntui, että hän vaistosi hermostuneisuuteni ja uskoni siihen, etten osaa hoitaa lastani. Miten olisinkaan voinut, kun en edes tiennyt, kuka minä olin. En jaksa kirjoittaa nyt enempää. Suruhan tässä nousee pintaan. Mutta sen jälkeen on vielä niin paljon tapahtunut elämässäni/ elämässämme, että toivon, että voin antaa lohtua teille, jotka mietitte elämän tarkoitusta. Muistakaa raksdtaa sitä pientä ladta, joka on teidän sisällänne, lohduttaa sitä ja valaa uskoa, että kyllä tästä selvitään eteenpäin.

Hienoa minäitse89, että pystyt tapaamaan kaveria ja lähtemään jonnekin, vaikka on ollut noin huono olo!

Minä en tänään pystynyt lähtemään mihinkään, mutta jollain ihmeen kaupalla sain sen kauhean monimutkaisen hakemuslomakkeen melkein valmiiksi. Se on ahdistanut jo pitkän aikaa. Huomenna voisin yrittää lähteä jonnekin, vaikka olisi huono olo.

Tänään oli hyvä päivä 🙂

September kirjoitti 5.1.2019 15:2

Purjevene, minustakin tuntuu usein, että olen oravanpyörässä. Minulla on perhe, kolme lasta. Kotityöt ja pyykki ei lopu koskaan. Kaikki on kaoottista ja vaikka mitä teet ja siivoat, niin se sama sotku on edessä kohta taas kuitenkin. Ikinä ei tule valmista. En pääse eteenpäin kodinhoidossa enkä elämässä muutenkaan.

Hui, kolme... Minulla ei ole kuin yksi lapsi ja olen yksinhuoltaja. En totaaliyksinhuoltaja, vaan lapsi on välillä isänsä luona. Silti en millään jaksa mitään. Kuitenkin minulla on yksinolopäiviäkin reilusti! En voi kuvitellakaan, millaista pyöritystä voi olla kolmen kanssa... Voimia sulle, tosiaankin! Ei ole ihme, jos on huono olo.

En pysty kuvittelemaan, millaiseksi lapsen kanssa oleminen muuttuu seuraavien 10 vuoden aikana. Vai muuttuuko se mihinkään. Kai se muuttuu, mutta onko muutos yhtään helpompi, en tiedä. Vaikeinta oli minusta noin 1-2,5 -vuotiaana. Hiljalleen siitä eteenpäin alkoi helpottaa, noin neljän vuoden ylittämisen jälkeen nopeammin. Nyt tyttö on 9 ja on selvästi helpompaa kuin pikkulapsiaikana. Silti edelleen kaikki on jumissa hänen tarpeidensa mukaan joka hetki. Häntä ei voi jättää yksin kotiin, koulu alkaa myöhään ja loppuu varhain, eikä iltapäiväkerhoja enää ole. Koulujen loma-ajat on pitkiä...

Monesti mietin, mikä ero on siinä, kun jotkut ihmiset selviävät lasten kanssa paljon helpommin eivätkä sairastu tai sairasta tällä tavalla. Miksi se on ollut minulle niin vaikeaa. Miksi se menee toivottomuuteen ja masennukseen. Epätoivoinen tilanne liittyy jotenkin loukkuun jäämisen tunteeseen. En voi tehdä mitään. Olen pakotettu olemaan jumissa.

Pahinta on juuri se, kun se ei tunnu loppuvan ikinä. Ei ole muutosta näkyvissä. On jumissa.

Omaa itseä ei oikeastaan ole, ja siksi ei voi kehittyäkään mihinkään suuntaan. En jaksa tehdä mitään. En harrasta mitään, en voi kuvitellakaan, että jaksaisin vielä jotain ylimääräistä.

Tuntuu, että tarvitsisin valtavasti omaa aikaa, jolloin voin vaan olla. Silti voin huonosti silloinkin. Silloinkin elämä on usein ylitsekäymättömän kauheaa.

Ja kun jokin vaikea juttu on hoidettu (esimerkiksi olen selvinnyt joulusta), niin se ei auta mitään, vaan taas on jääkaappi tyhjänä tai pitäisi siivota. Jo pelkästään jonkinlaisen joulun järjestäminen lapselle on kauhean raskasta, kun itse huonovointisena kaikkein vähiten haluaisin mitään juhlia, saati ylimääräisiä järjestelyjä. Joulukuusi. Mistä sen saa, pakko hankkia jonkinlainen, koska se on lapselle tärkeä, mahdollisimman halvalla. Joulukalenteri, pakko olla, erittäin tärkeä. Lahjat on hankittava, edes jotakin, mistä hän ilahtuu. (Pahimmalta tuntuu, kun hän ei ilahdukaan yhtään, vaikka olin tehnyt kaikkeni löytääkseni pari mieluisaa lahjaa.) Mitä syödään. Mennäänkö kylään, sekin pitää jaksaa. Yhtenä jouluna oltiin kahdestaan kotona, ja se oli yllättävän ankeeta. Tulin siihen johtopäätökseen, että jouluna on hyvä mennä jonnekin, vaikka tuntuisi, ettei jaksa.

Nyt joulua ei onneksi ole taas vuoteen. Uusi vuosi on helpompi. Silloin voi hyvin olla kotona ja katsella ikkunasta raketteja.

Tuntuu siltä että olisi saatava tyttöystävä etten sekoa. En tiedä kyllä auttaisiko sekään, mutta olisi kiva jutella jonkun kanssa livenä...

Kyllä voikin olla elämä vaikeeta. ☹️

Hyvää loppiaista.

Eilen oli hyvä päivä ja nyt on kauhea morkkis siitä. Ihan kuin en ansaitsisi hyvää oloa. Jopa pelkään sitä, että se on pysyvä olotila. Ihan hullua, mutta musta tuntuu, että en ole oma itseni jos en ryömi pohjamudissa. Olen kärsinyt tästä jo lapsesta asti, joten se tuntuu olevan osa identiteettiäni.

Tuntuuko muista koskaan siltä, että masennus on osa identiteettiä?

September kirjoitti 6.1.2019 9:51

Hyvää loppiaista.

Eilen oli hyvä päivä ja nyt on kauhea morkkis siitä. Ihan kuin en ansaitsisi hyvää oloa. Jopa pelkään sitä, että se on pysyvä olotila. Ihan hullua, mutta musta tuntuu, että en ole oma itseni jos en ryömi pohjamudissa. Olen kärsinyt tästä jo lapsesta asti, joten se tuntuu olevan osa identiteettiäni.

Tuntuuko muista koskaan siltä, että masennus on osa identiteettiä?

Huomenta! Hyvää loppiaista kaikille! Onko tänään tosiaan jo loppiainen. Päivät menevät itsestään ohi. Eilen oli kyllä minullakin yllättävän hyvä päivä.

Minusta ei tunnu varsinaisesti siltä, että masennus olisi osa identiteettiäni. Minullekin tulee yleensä syyllinen olo hyvän päivän jälkeen, mutta se liittyy aina siihen, että olisi pitänyt tehdä enemmän, koska oli hyvä olo. Se tulee jälkeenpäin. Yleensä olen suuren osan aikaa vain nautiskellut siitä, kun ei tee mieli kuolla eikä ole lamaantunut olo eikä mitään sellaista, vaan olen rauhallinen ja tuntuu, ettei ole pahoja huolia sillä hetkellä. Jotain saan tehtyä, ehkä pari koneellista pyykkiä, mutta en ryhdy urakoimaan isoja määriä, vaan hyvästä olosta nautiskeluun menee paljon aikaa. En silloin tee erityisesti mitään, saatan katsoa jotain telkkarista, ehkä tavata ystävän kahvilassa hetken mielijohteesta, ehkä vain olen kotona ja luen jotain. Jälkeenpäin minussa jokin syyttää, miksen tehnyt enemmän ja yrittänyt kovemmin, koska ne asiat on nyt edelleen tekemättä eikä välttämättä uutta hyvää päivää tule pitkään aikaan.

Vai onko se sama asia. Meneekö se vain mutkan kautta siihen samaan, etten olisi ansainnut hyvää oloa sellaisenaan, vaan silloinkin olisi pitänyt suorittaa paljon tekemättä olevia tehtäviä valmiiksi. Tunnen vain itsesyytökset siitä, miksen tehnyt enemmän, vaikka voin noin hyvin vähän aikaa. Hyvinvoinnin aikana en koe syyllisyyttä enkä pakkoa tehdä "työlistalta" mitään.