Masentuneen omaisten rooli
Perheemme aikuisista lapsista yksi sairastaa masennusta. Olemme tottuneet siihen, että hän tulee perheen yhteisiin tilaisuuksiin pari kolme tuntia myöhässä. Nykyisin alamme vain syödä odottelematta. Kun hän lopulta ilmestyy, emme sanallakaan kommentoi omia tuntemuksiamme tilanteessa.
Emme myöskään kerro, mitä aiheuttaa se, ettei hän ilmestykään sovittuna aikana sisarusten lapsia hoitamaan eikä myöskään vastaa puheluihin, kun yritämme selvittää tilannetta.
Onko oikein toimia näin? Vai olisiko oikein puhua vaikeista asioista myös meidän omaisten kannalta? Auttaako masentunutta todellisuuden toisen puolen peittäminen? Pelkäämme, että hän kokee tunteemme ahdistavina ja masentavina, ja vaikenemme kaikesta, ettemme ruokkisi masennusta. Miten meidän tulisi menetellä?
Hei! Olen joskus muutaman masentuneen ystävän kanssa ollut jokseenkin samanlaisessa tilanteessa, joten ajattelin jakaa hiukan ajatuksiani.
Tärkeintä on muistaa, että masentuneen ihmisen tulkintakehys voi erota varsin radikaalistikin ns. "normaalin" ihmisen tulkintakehyksistä. Masennukseen kuuluu runsas itsereflektio: mitä tunnen, miksi tunnen näin, miksi teen mitä teen yms. Tulkintakehyksiä on mahdoton arvioida, jos masentunut itse ei niitä jaa, ja masentuneen tulkinta tilanteista voi olla hyvinkin erilainen kuin muilla tilanteeseen kuuluvilla. Paras keinohan olisi saada masentunut ihminen puhumaan ammattilaiselle. Ammattilainen tarjoaa turvallisen väylän omien ajatusten jakamiselle, mikä on hyvin tärkeää masentuneelle. En halua sanoa, ettei perhe voisi auttaa, mutta jos masentunut ei omatoimisesti pysty jakamaan ajatuksiaan perheelle, voi siihen olla vaikea pakottaa. Tärkeää on myös, ettei tilanteessa harjoiteta ylimääräistä syyllistämistä. Tilanne on tällä hetkellä vaikea teidän perheellä, mutta sormilla osoittelu ei auta. Tietenkään ei ole oikein, että aikuinen ihminen ei pysty pitämään kiinni lupauksistaan, mutta mielen sairaus on yhtä vakava kuin mikä tahansa muukin sairaus: sairaus estää normaalin toiminnan, kyse ei ole aikuisen aidoista, omista valinnoista, joissa hän välttelisi vastuuta. Kuten sanoin, parasta olisi löytää puolueeton ammattilainen, joka voisi alkaa käsitellä lapsenne masennusta. Tärkeintä on olla sairaan tukena, ja pitää yllä mahdollisuutta keskusteluun, jos sairas niin haluaa toimia. Pakottaminen ei kuitenkaan auta. Paljon voimia teidän perheelle!
Tuota asiaa ei enää paremmin voi kertoa kuin seinävastassa kertoi. Varsinkin tuo tulkinta kehys voi poiketa radikaalisti ns. normaalin ihmisen tulkintakehyksestä. Itselläni on kokemusta kummaltakin puolen. Pakottaminen ei auta, jos masentunut haluaa keskustella siitä on iso apu.🙂.
Voimia, se vaatii kyllä omaisilta paljon mutta onnistuessaan antaa paljon🙂👍.