Masentuneen elämää ilman lääkitystä
Tänään viimein sain aikaiseksi etsiä itselleni sopivaa keskustelufoorumia tunteiden purkuun ja vertaitukeen ja tänne päädyin. Melkeen itku tuli jo siitä helpotuksesta kun luin muita masnnukseen liittyviä ketjuja. Aivan ihanaa saada viimein ”puhua” muiden saman kokeneiden kanssa.
Omasta taustastani voin jatkaa myöhemmin, mutta akuutti tilanne on se, että aloitin lääkityksen syksyllä 2008 ja nyt olen ollut kohta kuukauden ilman lääkkeitä. Haluaisin eroon lääkityksestä, sillä perheeseemme toivotaan lisäystä. Tosin mikäli tilanne tästä vielä pahenee täytynee sitten harkita raskauden aikana mahdollisia lääkkeitä. Mutta mielummin olisin ilman.
Ongelmani on se, etten ole vieläkään löytänyt lääkäriä joka ottaisi tilanteeni kokonaisvaltaisesti hoitaakseen. En ole koskaan saanut terapiaa eikä minulle ole varsinaisesti sanottu: olet masentunut. Mutta pilleriresepti ja kannustava hymy on tullut joka käynnillä 😐 Itseä helpottaisi kun joku sanoisi ääneen sen mitä järkeni sanoo: olet masentunut ja se on oikeasti sairaus.
Mutta nykyhetkeen: ilman lääkkeitä elämää on vaan niin helvetin toivotonta, ilotonta ja raskasta. Pahinta on se, että kärsimään joutuvat ihana ja pitkäpinnainen avopuolisoni (jolla tosin alkaa nyt loppua voimat) sekä maailman suloisimmat lapset (4 ja 6v). Kun äiti ei vaan jaksa 😭
Toivon todella, että tästä paikasta saan vertaistukea ja voimia arkeen.
Heippa
Joo kyllä täällä saa vertaistukea ja toivotaan että moni vastaisi sinulle mut minä
ainakin vastaan sinulle ( tosin en ole ollut enkä ole masentunut )
mutta tärkein asia olisi sinulle että älä jätä lääkitystä pois jos et ole jutellut
lääkärin kanssa asiasta???!!!!
Masennus on sairaus mut kyllä siitäkin vaan paranee mut kannattaa käyttää
ammattiapua ja yritä ajatella asioita positiivisesti ja tee kykysi ja vointisi mukaan
esim kävele ulkona luonnossa ja tee asioita mitkä saa sinut onnelliseksi jne.
Minä yritän sinua vähän tsempata.!!!
Onkos sinulla ystäviä / kavereita joille voisit kertoa iloja ja suruja???
se helpottas eläämääsi.
Yritä tehdä tästä joulusta itsellesi ja perheellesi tosi onnellinen. ( Tai yhdessä se kuuluu tehdä )
Kaunista joulua sinulle
Hei!
Nykyään suurin osa masennuslääkkeistä on sellaisia, joita voi käyttää raskauden aikana ilman mitään pelkoja siitä, että niistä tulisi jotain vaurioita sikiölle tai muutenkaan mitään ongelmia. Kaikkien lääkkeiden tuoteselosteissa sanotaan aina, että ei suositella käytettäväksi raskausden aikana, ainahan parasta olisi että äidillä ei olisi mitään lääkkeitä ja äiti voisi muutenkin hyvin.Mutta kuka sitä hyvinvointia voi taata? Kuitenkin asiantuntijat ovat sitä mieltä, että hoitamaton ja oireileva masennus on sikiölle paljon enemmän vaaraksi kuin mielialalääkitys. Oletko itse miettinyt, että jos tulet raskaaksi ja vointisi on yhtä huono kuin nyt kerrot, niin miten se vaikuttaa sikiöön? Ja miten jaksaisit hoitaa vauvaa jos olet ihan voimaton ja masentunut? Pystyisitkö edes iloitsemaan raskaudesta ja uudesta perheenjäsenestä?
Tiedän kyllä mistä puhun, kun olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa kuin sä..
Itsekin syön masennuslääkettä (Efexor 225mg) ja tiedän ettei sitä voida lopettaa vielä pitkään aikaan. Silti yritetään vauvaa mieheni kanssa. Aluksi mietin pitäisikö lääke lopettaa tai vauvahaaveita siirtää kunnes pärjään ilman lääkettä. Samoin astmani hoitoon käytettävät lääkkeet mietitytti. Kuitenkin jokaisen lääkärin mielipide oli se,että ei missään nimessä kannata jättää lääkkeitä. Olen myös soittanut teratologiseen tietopalveluun ja kysellyt näistä asioista. Tiedätkö palvelun? He tutkivat lääkkeiden ja muiden ulkoisten seikkojen vaikutuksia raskauteen. Heillä on uusimmat tutkimustiedot. Sinne voi soittaa ihan nimettömänä. Laitan sinulle linkin kyseisestä palvelusta.
Tiedän vaikka kuinka monia naisia, jotka ovat käyttäneet raskauden aikana mielialalääkkeitä ja saaneet ihan terveitä lapsia. Tiedän myös ikäviä kokemuksia siitä, että on jättänyt lääkityksen raskauden takia ja sairauden paheneminen on vaikuttanut myös vauvan terveyteen. Eli kannattaisi olla yhteydessä tuon lääkkeen määränneeseen lääkäriin, puhua siitä miten lääkityksen lopettaminen on huonontanut vointiasi ja ottaa puheeksi myös vauvahaaveet.
Ja yrittäisit vielä saada sitä terapiaa.. jos et saa terapiaa psykiatrian polilta/mielenterveystoimistosta, niin yritä saada keskusteluapua vaikka seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksesta. Sinnekin voi mennä vaikka ei kuuluisi kirkkoon. Ja siellä ainakin otettaisiin huomioon myös miehesi jaksaminen ja voisitte tarvittaessa saada yhteiskäyntejäkin. Me olemme mieheni kanssa käyneet seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa, kun emme saaneet muualta pariterapiaa. Se oli oikein hyvä kokemus. Tiedot paikasta löydät paikkakuntasi seurakunnan kotisivuilta.
ja tässä linkki siihen teratologiseen http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2049,2265,2260,3437
Kiitoksia tiedoista ja kokemuksista! Olen vaihtanut paikkakuntaa lääkityksen määräämiseen jälkeen ja sen myötä on jäänyt myös hoitokontaktit. Ja ylipäätään olen lähinnä vaan pomppinut työterveyslääkäriltä toiselle pätkätyöläinen kun olen. Nyt sain viimein itsestäni irti sen verran, että varasin ajan ihan oman tk:n lääkärille ja yritän siellä ottaa tän tilanteen kokonaisuudessaan esille.
Mulla masennus alkoi kun aloin odottaa ensimmäistä lastani enkä todellakaan silloin iloinnut odotuksesta, enkä myöskään tajunnut että kyseessä on masennus. Neuvolassakaan ei tuolloin puhuttu mitään raskauden aikaisesta masennuksesta vaan vain synnytyksen jälkeisestä. Mulla kun on aina synnytyksen jälkeen olo kohentunut hetkellisesti (mulla on siis kaksi lasta entisestä liitosta).
Mutta 11. tammikuuta on nyt sitten lääkäri jamies lupas lähtee mukaan varmistamaan että kerron varmasti koko tilanteen ja yrittää kanssa puhua siitä terapiasta. Pitäkää peukkuja.
Onpa kiva, että täällä on muitakin vauvahaaveilijoita, paljon tsemppiä sinulle 🙂👍
Hei, en halua masentaa sinua lisää mutta omasta kokemuksestani voin kertoa että apua ei ole helppo saada, resepi käteen ja heihei, näin se on.
Minä olen jo eläkkeellä joten ymmärrän että minua ei kannata hoitaa, siis ymmärrän yhteiskunnan asenteen, oma tilanteeni vaan on kurja.
Olen käynyt välillä kriisikeskusteluissa psyk.sairaaanhoitajan kanssa, ihan hyvä juttu, lääkärinä toiminut terveyskeskuslääkäri, harvemmin on ollut oikeasti kiinnostunut minusta. Viimeksi nyt syksyllä kun on oli paha olo, lääkäri käski minua menemään kirkkoon.
Jotenkin tuntuu että ihmiset vaan yritetään saada hiljaiseksi syöttämällä lääkkeitä, mitä huonompi olo on, sitä enemmän lääkkeitä. Ei ole väliä sillä mitä ihminen itse tuntee ja mitä haluaa, lääkkeillä ihminen saadaan tahdottomaksi.
Joka puolellahan aina painonetaan sitä että pelkästään lääkkeet eivät ole ratkaisu masennukseen, lääkitys mahdollistaa usein terapian onnistumisen, lääkkeet siis toimii vähän kuin kävelykeppinä sairauden hoidossa.
Minä sitten suuttuneena lopetin lääkkeiden käytön, ajattelin että kun en apua saa, niin mitä sitten turrutan itseäni lääkkeilläkään. Ilman lääkkeitä mahdollisesti tämä elämä jää lyhyemmäksi, ja siis tämä kärsimyskin loppuu nopeammmin, tiedä sitten, miten käy.
Pääsin kuitenkin sitten lopulta psyk.polille, tänään kävin, resepti käteen, taas. No en moiti, koin kyllä käynnin antoisaksi, sain tunnin kertoa itsestäni, ja tässä tunnissa sain diagnoosinkin. Nyt taas lääkkeitä syömään, annettiin kyllä mahdollisuus jatkohoitoon avohoidossa, siis käytiin läpi paikkoja joissa on mahdollista vertaistukeen Psyk.polilta jopa yksi työntekijä lupasi lähteä mukaan tutustumaan paikkaan. Olen yllättynyt, ja positiivisesti. Jopa minäkin eläkeläinen saan ehkä apua.
Tsemppiä sinulle ketjun aloittaja, olet nuori ja sinua kannattaa hoitaa, ole sinnikäs, älä anna periksi, vaadi apua.
apua ei ole helppo saada, resepi käteen ja heihei, näin se on.
Tuo on niin totta 😠 Mulle sanoi yksi työterveyslääkäri vielä ovella, että koita sitten liikkuakin kun tuo ylipainokin on pahasta. Nyt jälkeenpäin se jo oikeastaan naurattaa, vaan ei naurattanut silloin. Etenkin kun olin aiemmin urheillut tosi aktiivisesti ja tottakai olin pahoillani kunnon repsahtamisesta. Hyvää varmaan tarkoitti mutta mutta....
kun ei jaksa niin ei jaksa, minulla on tällä hetkellä rankka lääkitys, mutta siitä huolimatta ei meinaa millään jaksaa, kaikki tuntuu vaikealta, ainoastaan työn jaksan juuri ja juuri hoitaa, minä entinen urheiluhullu mutta kun ei jaksa enää sitäkään niin ei sitten, mutta toivo elää vielä kaksi päivää ja sitten kahden viikon loma joka ainakin toivottavasti hiukan auttaa.
Apua pitää itse osata etsiä ja ennen kaikkea vaatia. Jos ei halua odottaa ikuisuutta kunnallisten jonossa, on avusta pakko maksaa. Minulle ei kukaan terveyskeskuksessa kertonut, että voisin saada lähetteen psykiatrian poliklinikalle vaikka diagnoosini oli vaikea masennus. Lääkeresepti ja tarkistuskäynti n. 3 viikon välein terveyskeskuksen psykiatrisella hoitajalla. Kun alkoi näyttää siltä, että tämä ei riitä, annettiin minulle lappu jossa oli useampi numero mistä kysyä yksityisiä terapeutteja. Mitä jos olisin köyhä, eikä varaa maksaa vaikka kela korvaisikin osan? Terapiakäyntejä minun kohdallani kuulemma kuitenkin tarvitaan 1-2 kertaa viikossa! Ennen kaikkea kun käynnit psykiatrin lausuntoa varten ja sopivan terapeutin löytämiseksi on maksettava kokonaan itse.... Sitten eräs terapeutti valotti minua ja kertoi, että sen lausunnon kyllä saa ihan kunnallistakin kautta. Kun kysyin, niin näinhän se oli. Miksei minulle kerrottu kaikkia vaihtoehtoja? Lykättiin vain lappu kouraan ja sanottiin, että etsi itse apusi. Etenkin kun saamattomuus ja työ terapian aloittamiseksi on ollut valtavaa. Miksei auteta enempää vaan jätetään melkein yksin asian kanssa?
Itse vielä tällä hetkellä etsin sopivaa terapeuttia ja ainakin yksi käynti vielä psykiatrilla jotta saan lausunnon kelan korvausta varten. Kaikki yksityisellä puolella, koska en halua odottaa kunnallisten jonossa kuukausia, jotta saisin avun mitä tarvitsen nyt - kuten psykiatrikin sanoi, terapia aloitettava välittömästi! Ymmärrän, että kunnilla ei ole varaa ja avun tarve on suurempi kuin mitä voidaan tarjota. Mutta se kuinka yksin masennuksen kanssa jätetään... Ei kerrota kaikkea, ei auteta... 😠
Hei!
Muuta Italiaan! Ite olen käynyt siellä jo 1995, ja tosi hauskaa oli. En ole masentunut yhtään.