En muista vielä lapsena olleeni masentunut, joskin alkoholistivanhemman ansiosta ehkä aina pikkuisen huolestunut. Lukiossa menin ensi kertaa psykologin pakeille, koska olin aivan rikki rakkaan kodin ja kesämökin menettämisestä. Vielä nyt viisitoista vuotta myöhemminkin kotien ajattelu saa kyyneleet silmiin. Ollessani 17 vanhemmat muuttivat maan toiselle puolelle töiden perässä. Itse halusin jäädä kotikaupunkiin, vaikka koin oloni kovin orvoksi ilman äitiä. Lukiossa en kuitenkaan vielä varsinaisesti ollut masentunut, hukassa noin nyt vain ylipäätään. Maaperä oli kuitenkin oikein otollinen masennukselle ja siirryttyäni 19-vuotiaana yliopistoon varsinainen masis lopulta iski.

Yliopistolla en koskaan tuntenut kuuluvani porukkaan ja opinnot menivät päin persettä. Kaiken lisäksi siihen asti paras ystäväni ja tukipilarini katkaisi välimme käytännössä lähes kokonaan omien mielenterveysongelmiensa takia. Samoihin aikoihin hyppäsin tuhoon tuomittuun seurustelusuhteeseen (emme lainkaan sopineet toisillemme, mutta emme halunneet nähdä sitä), joka ei yhtään parantanut oloa. Viitisen vuotta elämästä meni lähes täydessä sumussa. Usein nukkumaan mennessä toivoin vain, etten aamulla enää heräisi. Kesäisin olin onneksi töissä paikassa, josta sain elinikäisiä ystäviä. Luulen, että ne kesät pitivät minut edes joten kuten järjissäni. Talvista en muista vieläkään juuri mitään. Tunnen hieman katkeruutta, että nuoruudesta meni monta vuotta hukkaan, koska en osannut hakea apua, eikä kukaan osannut sitä minulle antaa.

Täytettyäni 25 lopettelin Kelan kaksivuotista terapiaa ja masennuslääkekuuria, erosin suhteestani ja pääsin opiskelemaan toista alaa toiseen yliopistoon. Elämä hymyili ujosti. Alkoi kausi, joka näin jälkikäteen ajatellen oli melko maaninen. Tein kahta työtä, opiskelin täyspäiväisesti, biletin monta kertaa viikossa ja vaihdoin miestä useammin kuin paitaa. Välillä olin epätoivoinen ja levoton, mutta ehkä noin vuoteen en ollut masentunut tai ahdistunut. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa aikoihin vapaaksi ja estottomaksi kaikin puolin. Olin mielettömän sosiaalinen niin tuttujen kuin vieraidenkin kanssa, enkä muista olleeni väsynyt, vaikka olin koko ajan menossa ja osallistuin kaikkeen.

Lopulta ”maaninen” kausi otti jarrua, kun tutustuin ihanaan mieheen, joka olikin alkoholisti. Jälkiviisaana minun olisi pitänyt huomata kaikki alkkiksen merkit etenkin oman taustani tähden. Kun totuus lopulta tuli ilmi, yritin sitten hirveällä vimmalla parantaa tätä rakasta alkkistani. Raahasin häntä katkaisuun, juoppoputkaan, A-klinikalle, AA:han ja milloin mihinkin. Mutta mikään ei tietenkään auttanut. Eräänlaisen oman läheisriippuvuuden pohjani koin, kun keskellä kirkasta päivää ulvoin suoraa huutoitkua juopon oven takana keskellä katua, kun känninen ei kehdannut tai pystynyt avaamaan ovea. Masennukseni alkoi taas oireilla, mutta luulin olevani vain huolissani juoposta. Lopulta minut pelasti suhteesta se, että lähdin vaihto-opiskelemaan toiseen maahan. Olin niin poikki suhteen takia, että melkein peruin vaihtoon lähdön, koska halusin jäädä ”pitämään huolta” juoposta. Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että lähdin maailmalle humputtelemaan, vaikka toinen oli niin huonona. Vaihto antoi kuitenkin paljon kaivattua etäisyyttä. Uudet kaverit puhuivat minulle järkeä ja auttoivat näkemään tilanteen älyttömyyden. Kävin viikon lomalla Suomessa, jonka aikana päättäväisesti lopetin suhteen.

Vaihto toi elämään paljon hyvää, mm. uuden poikaystävän. Suomeen palattuani tunsin kuitenkin olevani taas hukassa. Suoritin elämää tekemällä taas järjettömästi töitä ja opintoja, mutta ilman aiemman ”maanisen” kauden väsymättömyyttä. Tästä seurasi itselleni aiemmin tuntemattomia kammottavia ahdistuskohtauksia. Heräsin usein aamuisin mielettömän tuskastuneena. Aloin jälleen toisinaan toivoa, etten aamulla heräisikään. Juoksin vuorotellen YHTS:n ja työterveyden psykologeilla. Kummastakaan ei ollut mainittavaa apua. Lopulta aloin syödä taas masennuslääkkeitä, kun en keksinyt, mikä muu auttaisi. Ahdistuskohtaukset loppuivat ja elämä tasaantui oudoksi kiiremöykyksi.

Viime vuoden hullun työ- ja opiskelurupeaman jälkeen valmistuin ja tämän vuoden alusta muutin poikaystäväni luo Saksaan. Olin jo etukäteen varautunut siihen, että suuri muutos toisi ahdistuskohtaukset takaisin, mutta niitä ei onneksi tullut ainakaan yhtä vahvoina kuin aiemmin. Elämä on kyllä muuttunut kovin. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni työtön, mikä on välillä järjettömän huolestuttavaa ja saa mielen matalaksi. Päätin kuitenkin lopettaa lääkkeet, koska en halua syödä niitä lopun ikääni. Tein alkuvuodesta HUS:in nettiterapian. Koin istunnot hyviksi ja hyödyllisiksi, mutta en osaa sanoa, onko niistä pidempää hyötyä.

Viime aikoina olen ollut taas usein itkuinen ja haluton mihinkään. Elämällä ei taaskaan tunnu olevan suuntaa. Tulevaisuus huolettaa. Uudessa maassa olen nobody. En halua kaataa kaikkea poikaystävän päälle, mutta minulla ei ole täällä juuri muitakaan tai muutakaan. Kadehdin ihmisiä, jotka porskuttavat elämässä eteenpäin murehtimatta turhista ja iloiten asioista. Itse kaipaan vain maanista aikaani ja mietin, loppuvatko masennusoireet koskaan? Miksen pysty näkemään, että juuri tälläkin hetkellä kaikki on vähintäänkin ihan ok? Katto pään päällä, ruokaa kaapissa, kaunis ilma ulkona, fyysinen terveys priima. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja, aikaa. Mutta silti vain masentaa.