Masennus mokoma palasi!

Masennus mokoma palasi!

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä aloittanut aikaan 15.04.2020 klo 15:53 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 15.04.2020 klo 15:53

Olin pitkän aikaa, kolmisen vuotta, vakavasti masentunut. Jouduin jäämään kuntoutustuelle eli määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle vuodeksi. Menetin vakituisen työpaikkani.

 

Kohta Kelan tukema psykoterapia käyty loppuun. Se on ollut ihan ok, mutta taisin valita väärän suuntauksen edustajan. Kemia terapeutin kanssa kyllä sujuu ja psykiatri suositteli pitämään sitä tärkeimpänä kriteerinä. Samalla hän, ja myöhemmin toinenkin psykiatri, kuitenkin suositteli toista suuntausta minulle sopivimmaksi terapiasuuntaukseksi. No, alussa olin oikein tyytyväinen kun sain vain puhua jollekin, ja myöhemmin en enää jaksanut vaihtaa terapeuttia. Koen että terapiani arvo on ollut juurikin ääneen puhumisessa, mutta oikeastaan en ole saanut terapeutilta mitään eväitä tai oivalluksia. Hän on ollut kuuntelija. Yhden kirjan hän minulle vinkkasi ja siitä lähti paranemiseni.

 

Luin, ahmin, kirjoja ja aloin rankan asioiden ja historiani työstämisen. Pääsin pinnalle. Opin elämään läsnä tässä hetkessä. Sain takaisin elämänhalun.

 

Muutaman kuukauden tunsin syvää rauhaa sisimmässäni. Se oli aivan ihmeellistä. Vuosien jälkeen! Aloin taas täysillä osallistumaan arjen pyörittämiseen, kodin ja lasten hoitoon.

 

Nyt tämä korona-arki uuvutti minut. Pienin on nyt kotona täysipäiväisesti hoidossani ja vanhemmat etäkoulussa. Aiemminhan olin päivisin yksin, meditoin ja sellaista.

Luulin etten enää ikinä sairastu. Että selvitin asiat mitkä olivat masennuksen ja epätoivoni taustalla ja pääsin niistä irti. Opin keinoja selättää ahdistuksen.

 

Ei, se taisikin olla vain harhaa. Taas en meinaa suihkuun kyetä. Itkettää. Mietin epätoivoisena jaksanko tätä enää.

 

Kyllä mä vähän kykenen aiempaa paremmin ahdistusta käsittelemään. Kyllä mä olen oppinut ja saanut asioita. Mutta en tarpeeksi.

 

Olin niin ylpeä kun olin taas terve. Hävettää taas olla tässä jamassa. Ei minusta ollutkaan siihen…. 

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 15.04.2020 klo 18:14

Moi!

Mutta eikö se ole niin, että elämässä tulee ylä- ja alamäkiä. En usko että kenenkään elämä on jatkuvaa iloa. Eikö se juuri kuulu elämään että välillä on vaikeuksia. Eihän se tietenkään kivaa ole, mutta tuntuu että tämä elämä on vain masennuksen hallintaa. Että välillä voi olla joku mukava hetki, mutta ei tämä ainakaan minusta miltään taivaalta tunnu vaikka siihen pitäisi pyrkiä... Mikään muu asia ei katoa elämästä nopeammin kuin täydellinen onni. Toki siihen onneen varmaankin on pyrittävä, mutta se on niin hirveän häilyväistä...

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 15.04.2020 klo 18:45

Hei TuskinKoskaanEhjä. Voin hyvin samaistua harmiisi, kun vointisi otti takapakkia, mutta toivon ettei sun tarvitsisi tuntea siitä häpeää. Se ei ole sinun syytäsi - tämmöisenä aikana on monella jaksaminen kortilla, ja jos on aikaisemmin ollut masennusta, siihen liittyvät piirteet/ajatusmallit voivat aktivoitua uudestaan. Ehkä se ei tarkoita että tilanne menee uudestaan niin pahaksi kuin se joskus oli - ehkä terapiassa on kuitenkin kertynyt taitoja käsitellä vaikeita tuntemuksia, niin että ne eivät saa niin suurta painoarvoa. Toivon ainakin niin - mun viimeiset terapiat olivat vajaa vuosi sitten, ja tunnen itseni vieläkin vähän toipilaaksi. Useimpina päivinä on luottamus siihen että pärjään, vaikka välillä se horjuukin.

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 15.04.2020 klo 18:56

minäitse89: Tietenkin. Minä nimenomaan käytin termiä "sisäinen rauha". En puhunut viestissäni ilosta.

En minä löytänyt iloa, paitsi hetkittäin (ja se olikin suunnaton, arvokas ihme joka kerta!). Olen varovainen käyttämään edes sanaa onnellisuus.

Mutta sisäinen rauha. Sen minä löysin. Melko iloton kyllä olin, mutta en lainkaan masentunut.

En minä tällä historiallani tunteiden perässä juokse. Ne menee ja tulee. Kyllä minä ilottomuudenkin siedän. Mutta masennus on eri asia.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten. Syy: Dajatuksen selkiyttäminen
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten. Syy: Sähläys
Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 15.04.2020 klo 19:07

Minäitse89: Mutta kiitos vastauksestasi. Mielenkiintoinen ajatus että elämä olisi vain masennuksen hallintaa hamaan hautaan saakka. Kaikki seuraavat vuosikymmenet.

Minä todella vuosien jälkeen selkeästi ensimmäistä kertaa koin nousseeni sieltä pimeydestä. Koin oppineeni ihmisenä niin paljon että naivisti (?) luulin selättäneeni tuon sairauden.

Että voisi elää terveenä. Tunteet vaihtelee, ylä- ja alamäkiä tulee. Mutta minä onneton... minä uskoin etten enää masennukseen putoa. Sinne mustaan pimeään missä ainoa toivo on kuolema.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten. Syy: Sähläys
Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 15.04.2020 klo 22:48

soroppi kirjoitti:
Hei TuskinKoskaanEhjä. Voin hyvin samaistua harmiisi, kun vointisi otti takapakkia, mutta toivon ettei sun tarvitsisi tuntea siitä häpeää. Se ei ole sinun syytäsi - tämmöisenä aikana on monella jaksaminen kortilla, ja jos on aikaisemmin ollut masennusta, siihen liittyvät piirteet/ajatusmallit voivat aktivoitua uudestaan. Ehkä se ei tarkoita että tilanne menee uudestaan niin pahaksi kuin se joskus oli - ehkä terapiassa on kuitenkin kertynyt taitoja käsitellä vaikeita tuntemuksia, niin että ne eivät saa niin suurta painoarvoa. Toivon ainakin niin - mun viimeiset terapiat olivat vajaa vuosi sitten, ja tunnen itseni vieläkin vähän toipilaaksi. Useimpina päivinä on luottamus siihen että pärjään, vaikka välillä se horjuukin.

Kiitos. Ehkä tosiaan ei menisi niin pahaksi kuin aiemmin oli. Kiitos vertaistuesta

Käyttäjä Mannuli kirjoittanut 26.04.2020 klo 02:00

Voitko TuskinKoskaanEhjä kertoa, mikä se kirja oli, josta sait vinkin psykiatrilta?

Minulla on ollut masennus 15 vuotta sitten, ja nyt se taas nostaa päätään. Olen yksinäinen, ahdistunut, tuntuu ettei kukaan välitä. Viime vuonna  tapahtuneen sairastumisen jälkeen entistä yksinäisempi. Vaikka en olekaan vuoteenoma, niin on paljon asioita joita en enää voi tehdä.

Minulla on miesystävä, mutta joudutaan olemaan eristyksessä ja hän ei jaksa olla kanssani kovin pitkiä aikoja varsinkaan, kun ei voida tehdä paljon mitään muuta kuin kävellä. Hän on aktiivinen ja tekee asioita ja elää melkein normaalielämää eikä pysty ymmärtämään tilannettani.

Entiset harrastukset, liikunta, avantouinti jne jotka aikaisemmin toivat hyvää oloa eivät nyt sairauden takia onnistu. Tunnen oloni sosiaaliseksi hylkiöksi. En voi harrastaa mitään, iänikuinen television katselu yksin kyllästyttää.

Koronakin pelottaa noitten sairauksien takia. Siksi olen vielä eristyneempi muista kuin ennen. Kaikki sosiaaliset kontaktit ovat hävinneet.

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 27.04.2020 klo 22:24

Mulla oli 20-vuotta välissä siedettävää välillä jopa elämältä tuntuvaa elämää.

Sitten palasivat pelot etc.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 28.04.2020 klo 09:21

Minulla terapiasta on ollut se hyöty, että tasaisen masennuksen sijaan nyt välillä huomaan, mistä masennuksen vaiheet tulevat. En aina huomaa mutta usein kuitenkin. Ei ne varmaan kaikilla mene samalla tavalla, mutta jokin niihin vaikuttaa.

Voi olla, että myös kemiallisesti tai hormonaalisesti jokin vaikuttaa myös sisälläni, mutta psyykkisesti vaikuttaa ainakin sellainen, jos joku on tyrmännyt ajatukseni tai tarpeeni. Aina en edes huomaa sitä vaan jälkeenpäin ihmettelen, miksi taas olen maannut koko päivän masentuneena ja lähinnä yrittänyt selvitä jotenkin. Sitten löydän aiemman tapahtuman, johon olen huomaamattani sisäisesti reagoinut. Masennus voi tulla vaikka aikuisen ihmisen käytöksestä tai työpaikalla.

Myös pienen lapsen kanssa kävi tätä koko ajan. Tietenkään pieni lapsi ei oikeasti tyrmää mitään, vaan aikuisen pitää olla aikuinen joka ottaa vastaan mitä lapselta tulee ja käyttäytyy kuten aikuinen. Mutta se että lapsi on itsekeskeinen niin kuin kuuluukin olla sen ikäisenä ja hän ajattelee vain omia asioitaan ja tuo omia tarpeitaan esiin koko ajan, se sai minussa pidemmän päälle aikaan masennusta, varsinkin ylirasittuneena. Jotta näin ei kävisi, tarvitsin välillä aikuista seuraa tai omaa aikaa levätä. Pienemmissä jaksoissa pystyin pitämään itseni aikuisena ja selviytymään tunnemyrskyistä. Lapsen itsekeskeisyys osuu johonkin sellaiseen sisälläni, joka automattisesti tuottaa masennusta. Se nostaa pintaan vanhoja traumoja, joilla ei ole mitään tekemistä lapseni kanssa.

Toinen automaattimasennusta tuottava asia on työ, joka ei anna mitään. Jos jatkuvasti tulen mitätöidyksi tai en pysty kehittymään ammatillisesti ollenkaan, alan masentua.

Korona-arkena on vaikeaa, kun ei voi tavata muita aikuisia ihmisiä. Pitää olla enemmän lapsen kanssa. Lapsen kanssa on saman verran hyviä ja vaikeita hetkiä kuin muulloinkin, mutta nyt sitä on aamusta iltaan eikä koulukaan tuo lepohetkeä. Se lisää tuota masennuskuormaa, joka lopulta menee tosi pahaksi, jos lepohetkiä ei ole.

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 03.05.2020 klo 18:08

Mannuli kirjoitti:
Voitko TuskinKoskaanEhjä kertoa, mikä se kirja oli, josta sait vinkin psykiatrilta?

Minulla on ollut masennus 15 vuotta sitten, ja nyt se taas nostaa päätään. Olen yksinäinen, ahdistunut, tuntuu ettei kukaan välitä. Viime vuonna  tapahtuneen sairastumisen jälkeen entistä yksinäisempi. Vaikka en olekaan vuoteenoma, niin on paljon asioita joita en enää voi tehdä.

Minulla on miesystävä, mutta joudutaan olemaan eristyksessä ja hän ei jaksa olla kanssani kovin pitkiä aikoja varsinkaan, kun ei voida tehdä paljon mitään muuta kuin kävellä. Hän on aktiivinen ja tekee asioita ja elää melkein normaalielämää eikä pysty ymmärtämään tilannettani.

Entiset harrastukset, liikunta, avantouinti jne jotka aikaisemmin toivat hyvää oloa eivät nyt sairauden takia onnistu. Tunnen oloni sosiaaliseksi hylkiöksi. En voi harrastaa mitään, iänikuinen television katselu yksin kyllästyttää.

Koronakin pelottaa noitten sairauksien takia. Siksi olen vielä eristyneempi muista kuin ennen. Kaikki sosiaaliset kontaktit ovat hävinneet.

Se kirja oli 'Kiltteydestä kipeät'. Sen luin ensin, siitä innostuin lukemaan lisää self-help kirjallisuutta. Tuo kirja ei siis elämääni muuttanut, mutta avasi oven kirjallisuuteen.

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 03.05.2020 klo 18:09

HerKaramazov kirjoitti:
Mulla oli 20-vuotta välissä siedettävää välillä jopa elämältä tuntuvaa elämää.

Sitten palasivat pelot etc.

Niin pitkän ajan päästä vielä palasivat! Olen pahoillani. Kiitos vertaistuesta

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 03.05.2020 klo 18:14

Purjevene kirjoitti:
Minulla terapiasta on ollut se hyöty, että tasaisen masennuksen sijaan nyt välillä huomaan, mistä masennuksen vaiheet tulevat. En aina huomaa mutta usein kuitenkin. Ei ne varmaan kaikilla mene samalla tavalla, mutta jokin niihin vaikuttaa.

Voi olla, että myös kemiallisesti tai hormonaalisesti jokin vaikuttaa myös sisälläni, mutta psyykkisesti vaikuttaa ainakin sellainen, jos joku on tyrmännyt ajatukseni tai tarpeeni. Aina en edes huomaa sitä vaan jälkeenpäin ihmettelen, miksi taas olen maannut koko päivän masentuneena ja lähinnä yrittänyt selvitä jotenkin. Sitten löydän aiemman tapahtuman, johon olen huomaamattani sisäisesti reagoinut. Masennus voi tulla vaikka aikuisen ihmisen käytöksestä tai työpaikalla.

Myös pienen lapsen kanssa kävi tätä koko ajan. Tietenkään pieni lapsi ei oikeasti tyrmää mitään, vaan aikuisen pitää olla aikuinen joka ottaa vastaan mitä lapselta tulee ja käyttäytyy kuten aikuinen. Mutta se että lapsi on itsekeskeinen niin kuin kuuluukin olla sen ikäisenä ja hän ajattelee vain omia asioitaan ja tuo omia tarpeitaan esiin koko ajan, se sai minussa pidemmän päälle aikaan masennusta, varsinkin ylirasittuneena. Jotta näin ei kävisi, tarvitsin välillä aikuista seuraa tai omaa aikaa levätä. Pienemmissä jaksoissa pystyin pitämään itseni aikuisena ja selviytymään tunnemyrskyistä. Lapsen itsekeskeisyys osuu johonkin sellaiseen sisälläni, joka automattisesti tuottaa masennusta. Se nostaa pintaan vanhoja traumoja, joilla ei ole mitään tekemistä lapseni kanssa.

Toinen automaattimasennusta tuottava asia on työ, joka ei anna mitään. Jos jatkuvasti tulen mitätöidyksi tai en pysty kehittymään ammatillisesti ollenkaan, alan masentua.

Korona-arkena on vaikeaa, kun ei voi tavata muita aikuisia ihmisiä. Pitää olla enemmän lapsen kanssa. Lapsen kanssa on saman verran hyviä ja vaikeita hetkiä kuin muulloinkin, mutta nyt sitä on aamusta iltaan eikä koulukaan tuo lepohetkeä. Se lisää tuota masennuskuormaa, joka lopulta menee tosi pahaksi, jos lepohetkiä ei ole.

Kiitos kun jaoit tämän. Sain viestistäsi paljon pohdittavaa, pystyn samaistumaan siihen.