Luulen, että on, tavallaan. Mietin itsekin joskus tätä.

Luulen, että niitä ihmisiä, jotka kykenevät ottamaan vastaan toiselta ihmiseltä jotakin, on ylipäätään pieni määrä. Suurin osa ei pysty. Luultavasti niillä, jotka pystyvät, on jo ennestään hyviä ihmissuhteita eivätkä he kaipaa uutta ihmistä, jolla ei ole. Heiltä ei puutu tässä mielessä mitään erityistä, eivätkä he hakeudu sellaisiin paikkoihin, joissa uusia hyviä ihmissuhteita kaipaavat ihmiset kokoontuvat.

Minulla samoja ongelmia saada yhteyttä muihin ihmisiin, etenkin huolieni suhteen.
Siihen on yleensä auttaneet eläimet. Joskus vain on näin ja vaikka sen tyyppiset henkilöt kohtaavat hekään eivät välttämättä toisiaan voi auttaa, koska oma taakka painaa liikaa. Harrastan kuorojuttuja silloin kun pystyy, kaikki on minua ainakin kansanopistolla monta kymmentä vuotta vanhoja, mutta sieltä on silti saanut ihan hyviä keskustelusuhteita.
Itseään vanhemmat ihmiset ovat usein kokeneetkin enemmän, joten saattavat jaksaa paremmin toistenkin taakkoja ja voi olla vastakaikuakin. Elämässä kun ehtii tapahtua mitä enemmän tulee ikää. Kokeile jos pystyt osallistumaan johonkin harrastukseen tai käy jossain missä on eläimiä seurana? Se voi helpottaa oloa.

Niinpä. Jotenkin sitä pitäisi päästä eroon odotuksista toisia ihmisiä kohtaan ja olla vaan tyytyväinen että on edes jotain ihmisiä ympärillä. Yritän opetella ajattelemaan, että sellanen yhteys sitten toiseen ihmiseen löytyy joskus, jos on löytyäkseen. En asialle voi kuitenkaan paljon tämän enempää, eikä se murehtimalla ainakaan parane. Surulliseksi tulee silti, kun tätä ajattelee.

Samoja kokemuksia. Pienikin avautuminen itsestään tai elämästään on johtanut halveksuviin katseisiin, yksin jäämiseen ja syrjäytymiseen muusta porukasta. Oon muutenkin erittäin herkkä ihminen, mutta ainoa mitä mulle vain sanotaan, kun yritän kertoa jollekin asioista on, että mun pitää vaan kovettaa luonnettani ja kasvaa aikuiseksi. Mutta mitä jos mä en vaan pysty siihen yksin ja yritän kertoa, että haluaisin edes pikkaisen tukea itselleni näihin vaikeisiin asioihin. Masennus, ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö kun eivät ole mitään helppoja käsitellä yksin eikä se, että tuomitaan vain hankalaksi, kun sulla on hankalaa ja käännetään selkä silloin, kun eniten tarvitsisit juuri sitä tukea. I feel you!

Meitä masentuneita jotka tuntevat olonsa yksinäiseksi jopa parisuhteessa taitaa olla useita satoja tuhansia suomessa - miksei me kohdata?

Ehkä siksi, että niistä kohtaamisista tulee samanlaisia kuin sellaisesta parisuhteesta, jossa tuntee itsensä yksinäiseksi. "Kohtaahan" siinäkin kaksi ihmistä mutta silti tuntuu yksinäiseltä. Luulen, että siinä tapahtuu samankaltainen ilmiö. Se että on useampi yksinäinen ihminen vaikka samassa paikassa, ei tarkoita, että he yhdessä kokisivat itsensä yhtään vähemmän yksinäisiksi.

Itse olen masentunut ja yksin. Silloin saa / joutuu olemaan yksin. Ei kyllä huvita mennäkään ihmisten ilmoille. Sitä erakoituu. Eikä kukaan enää kaipaakaan.

Hei teille.

Toivottavasti teille kuuluu hyvää.

Olette arvokkaita juuri sellaisina kuin olette.

Kannattaa vaan rohkeasti puhua muille ihmisille, ei kannata jäädä vain kotiin.

Kyllä se pikkuhiljaa alkaa siitä sujumaan. Olisi hyvä keskustella jostain positiivisista asioista. Ihmiset yleensä tykkäävät keskustella iloista asioista.

Vaikka jos masentaa niin sitä silti voi keskustella kivoista aiheista. Esim. harrastuksista, eläimistä, jos on hyvä sää niin siitä, syksy on niin kaunis kun lehdet ovat eri värisiä, elokuvista tai sarjoista, ruuan laittamisesta yms.

Toivottavasti näistä neuvoista oli apua.

Hyvää syksyä teille.

T.pink 90

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjoitin itse hymiön, mutta se ei toimi

Kiitos sinulle vastauksesta,

Olen huomannut että masennusta on monenlaista. Minulla on mennyt mielenkiinto kaikkeen harrastuksiin, säätiloihin, ruoanlaittoon, maailmanmenoon jne. Osaan kyllä keskustella noista aiheista, ja tarvittaessa keskustelenkin, mutta keskustelun aikana ja sen jälkeen on vaan tyhjä ja epäaito olo, kun jutustelu on sellasta pakotettua ja keksimällä keksittyä. Itse aiheet eivät millään tuo mitään merkitystä minulle, en koe että millään olisi mitään merkitystä, en saa muuta kuin tyhjän, yksinäisen ja pahan mielen tuollaisesta jutustelusta.

Olen yrittänyt muuttaa omaa asennoitumista tähän ihmisten kanssa olemiseen. Olen yrittänyt miettiä (itsekseen ja terapiassa), miksi minusta tuntuu tai ei tunnu miltään ihmisten kanssa puhellessa. Olen yrittänyt tutkia omia odotuksia ja toiveita ihmissuhteiden osalta. Olen tarkkaillut omaa toimintaa noissa tilanteissa, olen ollut tarkkailematta. Olen joskus yrittänyt ihan tosissaan vaikka ei ole huvittanut, ja olen monesti vaan antanut asioiden olla niinkuin ne on. Ja kaikkea siltä väliltä. Ei kuitenkaan tunnu, että mikään kulma olisi parempi kuin toinen, tai että mikään johtaisi mihinkään sen ihmeempään.

Voi olla, että sellaista se ihmisten välinen keskustelu vaan on. Se tuntuu paljon surullisemmalta kuin se, että olisin vaan itse vailla hyvää seuraa.

Huomaan olevani yksinäinen ehkä elämäntilanteeni takia. Koen olevani suht huumorintajuinen ja jopa tekeväinen ihminen (paitsi pahimpina masennusjaksoina), mutta silti jään aina ulkopuolelle tai jopa jättäydyn ulkopuolelle ehkä pelosta tulla hylätyksi/ dissatuksi jollain lailla. Parisuhteet eivät koskaan etene, vaan jäävät hengailuasteelle jonka jälkeen loppuvat oman arvottomuuden tunteen takia. Harrastan ja teen asioita, mutta sydän on yksin ja tyhjä..

Hei. Minä olen yksinäinen vaikka huone olisi täynnä ihmisiä(aikuisia), lapset ja eläimet ovat eri juttu (ovat viattomia ja rehellisiä). Ihmiset  ovat  jotenkin ahdistavia,pinnallisia,ahneita ,liian kiireisiä,jne. Näitähän riittäisi. Paras olotila on metsässä koiran kanssa,mut sitten kaikki taas lässähtää kun palaamme sisään,kotiin jossa en viihdy. En ole ikinä viihtynyt kerrostalossa,mutta työttömänä pakko asua kaupungin halvoissa murjuissa. Ympärillä päihdeongelmaa ja sen lieveilmiöitä. Valittaminen ei auta.  Haluaisin löytää ihmisiä joiden kanssa keskustella  esim.taiteesta,luonnosta,elokuvista,arkkitehtuurista,eri kulttuureista,musiikista,hevosista,koirista, ja näitäkin riittäisi. Jos nyt se laittamani lottopotti osuisi,niin ostaisin pienen maatilan,johon tulisi eläinten hoivakoti,taiteen ja savenmuokkaukseen tekemisen tilat. Voi voi,pessimisti ei pety.