Mitä tehdä, kun päässä ei liiku yhtäkään ajatusta, tunteet ovat kuin vaimeita kaikuja entisestä ja rakkaus kaikkea ja kaikkia kohtaan on tyystin kadonnut?
Kun voi maata tuntikausia sohvalla paikallaan, ei ole edes paha olo, ei ole mitään.
Kun elämältä katoaa suunta ja merkitys ja oma halu elää on hukassa.

Kevättalvella tuli aika, jolloin huomasin sairastuneeni uudelleen, tällä kertaa vakavasti. Itkua on riittänyt, pahimpia aikoja ovat olleet ne, jolloin itkemään ei pysty. Onneksi olin niin huonossa kunnossa että pääsin nopeasti hyvän avun piiriin. Kesä on ollut hidasta voimien keruuta ja terapeutin etsintää. Terapia alkaa maanantaina, jännittää. Joko olen tarpeeksi kunnossa siihen? Pysynköhän kuosissa ja työkykyisenä? Koko kesä on kyllä mennyt sairaslomalla, olenkohan edes työkykyinen kun viikon päästä pitäisi palailla? Vakituista työtä ei ole, mutta taloudesta en nyt jaksa murehtia, olen tehnyt sitä niin pitkään. Enää sillä ei tunnu olevan väliä. Eli on masennuksesta jotain hyötyäkin…

Ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka haluavat pitää minusta huolta. Tuntuu, etten vain enää uskalla rakastaa ja luottaa. Varsinkaan itseeni. Keväällä oli musertava tunne siitä, kuinka rakkauden mukana elämältä katoaa kaikki merkitys. Näin se mielestäni syvimmiltään onkin. Itsetuhoiset ajatukset ovat tulleet enemmän kuin tutuiksi, ensin jonkinlaisena fantasiana ja jatkuessaan yhä aktiivisempina. Enää en niitä pelkää, onneksi. Tuskin kuitenkaan uskaltaisin, mutta monesti olen halunnut kuolla, vain jotta tämä loppuisi. Läheisilleni en koskaan voisi sellaista taakkaa kuitenkaan vyöryttää, joten kyllä tässä eletään. Siksi täytyy löytyä jokin kestävä motivaatio. Muuten en jaksa.

Paljon olen täältä lukenut mm. elämänhaluun liittyen, tämä on erittäin hieno ja tarpeellinen kanava. Harmi, että näin moni joutuu niin kovasti ponnistelemaan elämänsä eteen. Toisaalta uskon, että jos sitä kautta löytyy jotain syvempää ja kestävämpää, niin ei se hukkaan mene. Joku tarkoitus kai kaikella tuskalla on oltava. Kasvu, omaksi persoonaksi tuleminen? Minä en ainakaan ole vielä oppinut omilla jaloillani seisomaan kunnolla, vaikka 32 vuotta olen koittanut opetella.

Välillä tuntuu, etten kestäisi enää yhtään muutosta. Työttömyys ja avioero, terveyden romahtaminen ja kodin vaihtuminen moneen otteeseen ovat niitä tarjonneet viime aikoina. Kuitenkin tiedän, että nyt se todellinen muutos vasta voi alkaa. Minun on muututtava, kasvettava, parannuttuva. Taisteltava sen puolesta vaikka väkisin, sillä oikeasti mieluummin haluan vain nukkua, nukkua. Mutta joku tämän elämän on minulle antanut, ja se on pyhä, siksi on sääli jos se valuu hukkaan.

Ehkä masennus on kuin kohtu, joka hiljaisuudellaan pakottaa ihmisen pysähtymään. Vakavasta masennuksesta toipuminen muistuttaa syntymää, syntymää uudeksi ihmiseksi, jolla on käytössään enemmän voimavaroja ja elämäntaitoa kuin aiemmin. Tyhjyyden kuuntelemisesta ja sietämisestä voi nousta jotain aivan uutta, todempaa ja ehjempää. Kun millään ei ole enää mitään väliä, ei ole myöskään mitään menetettävää.

Tällaisia ajatuksia tuotti vähän mutta huonosti nukkuneen naisihmisen pää tänä aamuna, joten ei se kai ihan tyhjä olekaan, kun vain kaivamaan alkaa😉

Toivon kaikille masentuneille voimia jaksaa, hetki kerrallaan. Itse näen tämän jo mahdollisuutena. Kamppailen vielä motivaation kanssa, mutta aion uskaltaa vielä rakastua elämään uudelleen, jonain päivänä.