poropeukalo kirjoitti 3.2.2010 19:58

Se, että viihdyt yksin välillä on vain hieno asia!!! Terapeuttini kehui minua siitä asiasta, mitä olen aina pitänyt itsestään selvänä asiana. Monilla ihmisilla on todella vaikeuksia olla yksin oman itsensä kanssa. Fiksuna ajattelevana ihmisenä voit varmasti käsittää, että se ei tarkoita, että et voisi olla silti yhdessä tyttöystäväsi kanssa. Vai mitä?😉

Niinhän se varmasti onkin, mutta silti minusta välillä tuntuu syylliseltä, kun tuntuu kivalta olla yksin. Pelkään, että se johtaa minut sellaiseen tilanteeseen, että joudun yksinkertaisesti vain eroamaan (tuntui jopa vaikealta kirjoittaa tämä lause). Tuntuu absurdilta, että tällainen tilanne vain yksinkertaisesti voisi tulla vastaan, mutta mielelläni ei tahdo aina olla rajoja.

Terapeuttisi kokemukset eivät myöskään millään lailla ennusta sinun kohtaloasi! Hän on aivan eri ihminen. Sinulla on ehkä taipumus ottaa henkilökohtaisesti lukemasi ja kuulemasi. Siksiköhän Hellsten sinua ärsyttää?

Varmasti niinkin, mutta enemmän minua ärsyttää Hellstenin tapa kirjoittaa yleistävästi ja deterministisesti selittää, että näinhän tämä asia vain on. Kävimme juuri katsomassa elokuvissa Ken Loachin mainion elokuvan "Looking for Eric", jossa jalkapallolegenda Eric Cantona antaa elämänohjeita elämänmurjomalle etunimikaimalleen. Mieleen jäi elokuvasta erityisesti lausahdus, että tilanteessa kuin tilanteessa on aina olemassa enemmän vaihtoehtoja kuin yksi, aina. Hellstenin maailmassa tuntuu olevan vain yksi ainoa tie: hänen tiensä. Puhumattakaan niistä lampaista, jotka seuraavat häntä ja palvovat häntä uutena Jeesuksena.

Tulin tuossa taannoin kirjoitelleeksi kritiikkiä Hellstenista blogiini ja sekös ärsytti jotakuta tuntematonta Hellsten-fania. Tuohtuneena hän haukkui kirjoitukseni ja ylisti Hellstenin merkitystä suomalaisten itsetuntemuksen kehittäjänä. Joopa joo, Hellsten on teologi, joka on verhonnut saarnansa psykologiseen verhoon. Ei lähde, ei sitten ollenkaan!

Suhteen arkipäivästyminen on varmaankin teidän parisuhteen ongelma (sinulle). Se kurssi on varmaankin hyvä tapa koittaa verrata itseään muihin ja yrittää löytää enemmän syitä yhdessäololle kuin eroamiselle. Olisiko jonkinlaisen listan teosta sinulle hyötyä? Itse tykkään +/- listoista.

Mutta samalla tykkään kamalasti niistä pienistä arkipäiväisistä asioista. En ole koskaan juuri ollutkaan mikään juhlahenkinen ihminen, mutta ehkä ongelma on tosiaan siinä, että en jatkuvasti tunne niitä sydäntä pakahduttavia tunteita. Hyvänä esimerkkinä olkoon se, että muutaman päivän poissaolon jälkeen toista on mukava nähdä, mutta kun on ollut kolme päivää yhdessä, tunteet yksinkertaisesti tasaantuvat, minkä koen jollakin tapaa problemaattiseksi (vaikka näin käy varmasti kaikille). Oman ajan ottaminen ja siitä nauttiminen ilman syyllisyyttä on minulle vaikea asia.

Hei,

Oman ajan ottaminen aiheuttaa sinussa syyllisyyttä (olet varmasti tätä problematiikkaa pohtinut enemmän kuin tarpeeksi) mutta mistä sinulle on tullut tietynlainen parisuhteen malli? Ja kun et toimi ja tunne tuon mallin mukaan, koet syyllisyyttä....(Voi olla, että olet jo aimmin kertonut lapsuudenkodistasi). Käsittääkseni olet tutustunut erittäin tarkasti erilaisiin psykologisiin selitysmallehin ja kiintymysteorioihin. Ovatko ne tuoneet oivalluksia? Ja mitä Freud sanoisikaan...kaiken takana on äiti...

Omassa liitossani toimii hyvin tuo etäisyyden ja läheisyyden vaihtelu. Itse olen illat töissä ja minulla on koko päivä omaa aikaa. Miehelläni on puolestaan alkuillat omaa rauhoittumisen aikaa. Välillä hän lähtee viikonlopuksi harrastustensa pariin yms. Hänelle nämä yksinolot ovat äärimmäisen tärkeitä ja ymmärrän sen. Nautimme molemmat yksinolosta, mutta myös läheisyydestä.

Se, ettei joka hetki kaipaa toista ja nauti tämän seurasta, ei totisesti tarkoita rakkauden vähäisyyttä. Ongelmia tulee, jos toisella on takertuva kiintymystapa ja hän siksi kokee erillisyyden uhkana. Kärjistäen: ole iloinen ettet kaipaa symbioosia, vaan olet erillinen, itseellinen ihminen. Jokainen on kuitenkin lopulta yksin.

En ole tänne pitkään aikaan kirjoitellut lähinnä siitä syystä, että minulla on mennyt ihan hyvin. Olo on ollut pirteämpi ja aina auringoisina päivinä sitä tuntee itsensä todella energikseksi. Aamulla paistava aurinko tuntuu erityisen hyvältä, koska kasvit saavat valoa ja alkavat pitkän talvilevon jälkeen pukata uutta kirkkaanvihreätä lehteä. Samalla sitä itsekin tuntee jaksavansa aivan erityisellä tavalla.

Terapiaa on nyt vuosi takana ja täytyy sanoa, että viimeinen kuukausi on ollut melko kevyttä jutustelua, kun ei ole ollut mitään kovin painavaa sanottavaa. Viikottaiset käynnit ovat kuitenkin olleet ehdottoman tärkeitä ja haen Kelalta tällä hetkellä toista samanlaista vuotta, enkä usko, että he sitä hylkäävät. Varsinkin, kun voin todeta ykskantaan terapian todella auttaneen minua.

Koska hyvää jaksoa on kestänyt nyt niin pitkään, koetan nyt puolittaa lääkeannokseni (Venlafaxine) 75 milligrammasta 37,5 milligrammaan. Orionilta on tullut tuommoinen pienin mahdollinen annos ja siitä 28 kappaleen paketti ja vielä suhteellisen huokeana, joten en näe syytä miksi en kokeilisi. Maanantaina alkoi ja olo on ollut melko tasainen, joskin tänään tuli tuherrettua itkua. Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, ettei korkeampi lääkitys estänyt minua itkemästä ja tämä saattaa olla vain ohimenevä vaihe, kun aivot tottuvat pienempään annokseen. Tärkeintä on yrittää vain tsempata ja nostaa leuka pystyyn; kyllä minä pärjään 🙂

Olen käynyt kevään mittaan muutaman kerran astangajoogassa sekä aloitin pelaamaan kaverin kanssa sulkapalloa kahdesti viikossa. Sulkkiksen kylkeen elvytin vanhan saliharrastuksen, joka on myös tuntunut tosi mukavalta. Keskiviikkoaamuisin käyn lähellä olevassa palvelukodissa juttelemassa erään seuraa kaipaavan vanhuksen kanssa. Kitaraakin soittelin tuossa puoli tuntia ja kohta ajattelin lähteä juoksemaan pienen lenkin. Puhumattakaan siitä, että ilmoittauduin hetki sitten parkour-kurssille, joten kohta pääsen kiipeilemään seinillä kuin lapsena ikään 😉

Opiskelutkin sujuvat suhteellisen tasaisesti. Seminaari valmistui sovittuna ajankohtana 23. helmikuuta ja nyt on jäljellä enää gradun kirjoittaminen. Lukea pitäisi, jotta aihe muotoutuisi päässä konkreettisemmaksi, mutta tietäähän se kuinka paljon tuommoinen tieteellinen teksti tänä päivänä minua kiinnostaa. Paljon mieluummin puuhaisi puutarhassa tai lukisi hyviä romaaneja (Sinuhe egyptiläinen on muuten paraikaa kesken). Rahasta on myös ainainen pula, mutta se kuuluu kaiketi jokaisen elämään enemmän tai vähemmän. Ainakin, jos sattuu olemaan ihan tällainen tavallinen tallaaja, kuten minä.

Olo on siis kaiken kaikkiaan ihan positiivinen, vaikka välillä vanha alakulo ottaa vallan. Alkoholia en ole nauttinut tippaakaan kohta kuukauteen, enkä ajatellut aloittaa enää koskaan. Minusta olisi parempi kasvattaa lapsia siihen (vaikka niitä nyt ei vielä moneen vuoteen tule tehtyä), ettei rentoutumiseen ja hyvään oloon tarvitse alkoholia vaan vapaalle voi vaihtaa ilmankin. Olen jollain tapaa vierautunut tukinetistä viimeisten kuukausien aikana, koska täällä on niin paljon pahaa oloa, johonka en oikein enää kykene samaistumaan.

Kevättä kaikille yksinäisille🌻🙂🌻

Tulin tuossa vilkaisseeksi, että edellisestä viestistä on kulunut lähemmäs kaksi kuukautta. En ole tuntenut syytä kirjoitella ja terapiassakin on tullut juteltua lähinnä niitä näitä. Nyt on kuitenkin pari viikkoa tuntunut vähän raskaalta, enkä oikeastaan keksi syytä, mistä tämä johtuisi. Ainoa asia, joka on muuttunut, on se, että yliopiston liikuntatoimiston tarran voimassaoloaika päättyi, joten emme pääse enää kaverin kanssa kahdesti viikossa pelaamaan sulkapalloa tai salille. Olenkin yrittänyt vastavuoroisesti elvyttää kuihtunutta juoksuharrastusta, josko siitä olisi apua laskeneeseen mielialaan.

Päässä pyörii jälleen kaikenlaisia ajatuksia. Ajattelen, jos joku kysyisi, että miten minulla menee niin mieleni tekisi vastata kaiken olevan surkeasti. Mutta sitten jos minun pitäisi tarkentaa, että mikä nyt on pielessä, niin en osaa sanoa sellaista asiaa, joka olisi vaan huonosti. Tuntuu vain pahalta. Kirjoitan tällä hetkellä graduani, joka on lähestulkoon puolivälissä ja saattaa valmistua jopa ennen kesää. Tulevia opintojakin on tullut järjesteltyä ja näyttää siltä, että lähden opiskelmaan puutarha-alaa syksyllä!

Olen syönyt nyt kevään mittaan tähän mennessä Orionin Venlafaxine 37,5 milligrammaa, joka on pienin mahdollinen annos tuota lääkettä. Olen pärjännyt puolta pienemmällä annoksella paremmin kuin isommalla, vaihdoksen aikana sain ainoastaan yhden itkukohtauksen. Eilen itkin taas pitkästä aikaa pahaa oloani pois. Tänään on minun ja tyttöni kolmivuotispäivä ja on jotenkin ironista, että olin vuosi sitten myös tavallista ahdistuneempi. Muistan kuinka kävimme syömässä ja tunsin itseni vain surulliseksi. Sitten kumppanini näytti, kuinka hän oli kehittänyt nipun valokuvia edelliseltä vuodelta. Niitä selatessa tuli mieleen kaikki ne hyvät hetket, joita meillä oli sinä vuonna ollut.

Hyviä hetkiä on ollut senkin jälkeen. Viimeistä paria viikkoa lukuunottamatta on tuntunut, että ehkä tästä elämästä sittenkin tulee vielä jotain. Ei ole kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun makasimme vierekkäin sängyllä ja pidimme toisiamme kädestä. Sanoin rakastavani häntä, kun kerran tuntui siltä. Ehkä onkin parempi ajatella, että tämä on vain pieni kompastus matkalla parempaan huomiseen.

Olipa tämä viestiketju ehtinyt valumaan täällä foorumilla alas. Toki se on ymmärrettävää, kun viimeisin viesti on kirjoitettu toukokuun alkupuolella...

Noh, päätin kuitenkin kirjoittaa, vaikka elämässäni ei ole tapahtunut mitään sen kummempaa. Kesä oli ja meni puoliksi töitä tehden, puoliksi gradua kirjoittaen. Juhannuksen aikaan sain valmiiksi työni ensimmäisen vedoksen ja kesäkuun lopussa olin valmis lähettämään sen eteenpäin. Työn ohjaaja kuitenkin sanoi, että hän lomailee heinäkuun, joten hän ei ehdi työtä vilkaisemaan kuin vasta elokuun alussa. Elokuussa hän totesi, että kuukausi menee kansainvälisissä konferensseissa niin tehokkaasti, että kommentteja saan vasta syyskuun puolella 🙂

Joka tapauksessa valmistunen filosofian maisteriksi tämän syksyn aikana. Olen jo järjestänyt itseni töihin puutarha-alalle, jossa aloitan ensi maanantaina. Alkuun ei ole tarjolla kuin neljätuntisia työpäiviä, eikä edes täyttä viikkoa, mutta opintotuen kanssa (vielä kaksi kuukautta jäljellä) se kyllä riittää. Työtoverini ovat kuulemma mielenterveyskuntoutujia, mutta itse en ole maininnut masennuksestani tai vastaavasta mitään, sillä tunnen itseni täysin työkykyiseki.

Muutoin kesä meni ihan mukavasti, vaikka tyttöystäväni olikin kaksi kuukautta ulkomailla töissä. Yhteyttä pidimme pääasiassa facebookin ja skypen kautta. Muutama päivä takaperin hän tuli takaisin ja olen yhtäkkiä ollut aivan sekaisin. Olen tuntenut oloni ahdistuneeksi ja ehkä hieman siitä johtuen masentuneeksikin. Toisaalta, en ole oikein osannut nukkua, kun ensin totuttelin nukkumaan yksin ja nyt pitäisi sitten nukkua jälleen kaksin. Olen ajatellut, että kyllä oloni tästä vielä tasaantuu.

Kuvailisin olotilaani jotenkin niin, että minusta tuntuu, että olisin kaadettu täyteen kaikenlaisia tunteita: hellyyyttä, halua, pelkoa, epävarmuutta, ahdistusta, toivoa, epätoivoa, rauhaa, levottomuutta. Hassuinta on, että oltuani kaksi kuukautta yksin, en yhtäkkiä oikein osaakaan olla yksin vaan odotan, että hän tulisi takaisin. On minusta aiemminkin tältä tuntunut, mutta nyt ehkä pystyn jäsentämään olotilani paljon paremmin kuin aikaisemmin.

Syön edelleen lääkkeitä, mikä on kovasti askarruttanut minua. Olen jatkanut Venlafaxinella (37,5mg), koska se on toiminut minulla hyvin. Samalla minua askarruttaa, että kuinka näistä lääkkeistä oikein pääsisi eroon. Lopettamiseen liittyy se pelko, että entäs jos se kaikki paha, jota koin kaikkein syviten kolme vuotta sitten, tuleekin takaisin. Oloni on ollut merkittävästi parempi sen jälkeen, kun vaihdoin lääkitystä, joten se tavallaan rohkaisee minua lopettamisen suuntaan. Psykiatrini tapaan 15. päivä tätä kuuta, jolloin voimme puhua asiasta enemmän.

Alkoholin pariin en ole palannut lopettamispäätöksen jälkeen. Tunnen toki itseni siinä suhteessa, että yleensä pidän kiinni siitä, mitä olen itselleni luvannut ja tässä tapauksessa se on ollut täysraittius. Lisäksi olen lisännyt liikuntaa ja laihtunut viimeisen kahden kuukauden aikana kokonaiset kuusi kiloa. Ei sillä, että olisin missään vaiheessa mikään tankki ollut, mutta nyt olen jälleen normaalipainon rajoissa. Jostakin syystä vaimokkeen paluu on saanut minut laiskistumaan, mutta täytyy nyt yrittää pitää kahden kuukauden tahti päällä 😉

Terapiakin on jatkunut samansuuntaisena kuin aiemmin. Ei minulla mitään sen kummempaa asiaa ole ollut kerrottavana viime aikoina. Kirjallisuudesta olemme keskustelleet paljon ja siitä, minkälaisia ajatuksia erilaiset lukemani kirjat ovat minussa herättäneet. Ensi viikolle on sitten kaiketi enemmän kerrottavaa, kun tännekin asti olen vaivautunut kirjoittelemaan. Sinänsä ironista, kun juuri viime kerralla sanoin, ettei ole tänne ollut paljon asiaa viime aikoina tai tarvetta kirjoitella 🙂

Hei vaan taas kaikille. Pitkästä aikaa kirjoittelen ja toivottavasti joku näitä minun juttujani ehtii lukemaan. Minulla menee tätä nykyä oikeastaan ihan hyvin. Lopetin lääkkeiden syönnin kokonaan reilu kuukausi sitten, eikä ole tarvinnut ainakaan vielä palata takaisin. Minulle vain tuli yksi päivä sellainen olo, että miksiköhän minä näitä enää syön ja päätin lopettaa kertaheitolla. Aikaisemmat yrityksethän ovat epäonnistuneet, mutta nyt lääkitysannos on ollut niin pieni, joten olen kai onnistuneesti päässyt niistä eroon. Kova suoritus (vaikka itse sanonkin) ottaen huomioon, että eletään pimeintä aikaa ja olen kyllä havainnut kaamoksen vaikuttavan minuun hyvinkin vahvasti.

Vieroitusoireita minulla ei juurikaan ollut ja ajatukset eivät lääkkeiden lopettamisesta ainakaan pahentuneet, joten olen sitten jatkanut lääkkeettä tähän päivään. Terapia on jatkunut normaalisti, eikä sielläkään ole mitään kovin ihmeellistä sattunut. Olen pyöritellyt erilaisia asioita, mutta mitään kummallista ei ole tullut esiin. Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen analysoinut tilannettani ihan tarpeeksi ja haluaisin tehdä jotain, kokea.

Siitä päästäänkin toiseen kohtaan eli siihen, että olen tällä hetkellä työtön ja opiskelutueton opiskelija. Tarkoitan siis, että opiskelut on yliopistossa opiskeltu, sillä olen palauttanut graduni esitarkastukseen ja oletan, ettei se ainakaan sieltä ihan bumerangina takaisin tule. Pitkä on ollut prosessi ja matka, sillä melkein vuosi sitten aloin sitä seminaarityön muodossa valmistelemaan. Opintotuet loppuivat tässä kuussa, mutta saan työttömyyskorvausta kunhan pystyn toimittamaan työkkäriin lapun, jossa todetaan, että gradu on virallisessa tarkastuksessa ja opinnot suoritettu muuten loppuun.

Töitä haen puoliaktiivisesti, mikä tarkoittaa sitä, että olen mieluummin työttömyyskorvauksella, kun menen puhelinmyyjäksi tai vuokrafirman kautta hanttihommiin. Pari hakua olen jo tehnyt, mutta työt on nykyään aika kortilla ja olen varmaan aika ylikoulutettu myyjän hommiin 😋 Pihatöitäkin olen tehnyt, mutta en niistä alun jälkeen oikein innostunut. Helmikuussa olisi sitten mahdollisesti historian laitoksen harjoittelu, jonka suoritan (mikäli saan rahoituksen, mikä on aika todennäköistä) paikallisessa kustannustoimituksessa.

Parisuhteestani en hirveästi viitsi kirjoitella, koska sen analysoiminen on alkanut väsyttää minua. Mieluummin tekisin ja eläisin sitä, kun koko ajan murehtisin. Aina välillä minulla on pakkoajatuksia, joista tulen surulliseksi, mutta uskon, että ne aikaa myöten hellittää. Yritän liikkua päivittäin ja tehdä rentoutusharjoituksia ja viettää aikaa kavereiden ja kumppanin kanssa. Ja myös yksin. Tuntuu vähän siltä, että tarvitsisin nyt vain työpaikan, että saisin normaalin elämän syrjästä kiinni. En ole tällä hetkellä mielelläni kauhean pitkää aikaa toimettomana, koska silloin on helppo ruveta masentelemaan. Energiaa olisi kovasti, mutta en oikein tiedä mihin minä sitä kuluttaisin.

Tämä on varmaan positiivisin kirjoitus minulta koskaan ja kovasti olen miettinyt, että missä se optimismin ja itsepetoksen häilyvä raja oikein menee. Täytyy sanoa, että en koskaan ole edes yrittänyt olla näin positiivinen, joten vähän kummalliselta se tuntuu. Olen kuitenkin suurimman osan elämästäni ollut peruskyyninen kuittailija, joka ei näe missään asiassa mitään hyvää. Haluan kuitenkin nähdä kaikessa enemmän hyviä kuin huonoja puolia ja korostaa ensin mainittuja.

Enemmän hyväksyntää ja vähemmän arvostelua 🙂👍

Mukava lukea tunnelmistasi - niinhän se joskus on, että liikaa puhumista ja liian vähän tekemistä.

Nyt alkanut lehdissäkin näkyä juttuja, joissa käsitellään parisuhteen puhkianalysointia. Taisipa joku tässä äskettäin väitelläkin aiheesta.🌻🙂🌻

Kiitos Jasse viestistäsi! Kiva, että joku lukee vielä tätä ketjua ja muistaa minut 🙂

Muistan itsekin lukeneeni tuosta väitöskirjasta, mutta en ole ihan varma, mitä se tarkkaan ottaen käsitteli. Aamulehtihän siitä kirjoitti jutun, mutta ei siitä kyllä ihan ilmi käynyt, että mistä tämä kyseinen väitöskirja oikeastaan kertoo. Sen sijaan oltiin tehty nätit naistenlehti-tyyppiset pähkinänkuoret eli älä teekään näin vaan näin! Säikähdin tietysti sitä, että useat tällaiset "terapeuttiset suhteet" päättyvät eroon. En kyllä edes tiedä onko oma suhteeni luokiteltavissa sellaiseksi, mutta sehän ei suinkaan estä ahdistumasta asiasta. Se on tietysti uusi näkökulma, että analysoiminen voi mennä liiallisuuksin ja tehdä hallaa parisuhteelle. Pitäisi enemmänkin keskittyä niihin asioihin, jotka on hyvin ja lakata murehtimasta niitä, jotka ei toimi. Tai pikemminkin hyväksyä ne asiat, jotka eivät toimi.

Tänään on ollut hieman raskas olo ja olen ollut käsittämättömän hajamielinen. Jättelin tänään pipoani ja hanskojani yliopistolle ja palasin omia jälkiäni etsimään niitä. Onneksi löytyivät. Ei tässä mitään tavallisesta masentavuudesta poikkeavaa ole, mutta täytyy nostaa itselle hattua siitä hyvästä, että kestän sitä ilman lääkkeiden tukea. Sitä voisi jopa kutsua edistykseksi.

Nyt täytyy palata gradun pariin 😝

Eilen iski totaalinen väsymys ja heikotus. En usko, että olen koskaan tuntenut oloani
tällä tavalla kamalaksi. Masennukseeni on aiemmin kuulunut masentavat ajatukset ja ahdistus, mutta tällä kertaa tunsin oloni vain jotenkin totaalisen voimattomaksi. Sain palautetta pro gradu -työstä, eikä minun tarvinnut tehdä työhön enää kuin muutama pieni korjaus. Jostain syystä näiden korjausten tekeminen tuntui täysin ylivoimaiselta. Tyttöystävä auttoi niiden tekemisessä ja tarkasti tekstin ennen kuin lähetin sen takaisin opettajalle. Sitten olisi kai enää jäljellä lyhyen tiivistelmän laatiminen ja kiitoksien jakaminen.

Mietin, että johtuiko eilinen kohtaus (joka jatkuu vieläkin) siitä, että olen todellakin opintojeni loppusuoran lopussa. Oloni ei ole helpottunut vaan tyhjä, koska minulla ei yhtäkkiä ole asiaa josta stressata loputtomiin. Toisin sanoen minulla ei oikeasti ole enää tarkoitusta olla olemassa. Tiedän, että elämässäni on asioita, joiden takia kannattaa pitää kiinni ja tiedän, ettei tämä nykyinen tila jatku loputtomiin. Tiedän, mitä masennus on ja tiedän miten sitä vastaan pitää taistella. Silti tunnen itseni voimattomaksi ja haluttomaksi tehdä yhtikäs mitään. Olen harkinnut lääkkeisiin palaamista, mutta miten muuten ne voisivat minua auttaa, kuin tekemällä harmaan elämäni entistä harmaammaksi? Jos elämän merkityksettömyys harmittaa, ota pari nappia, niin kohta ei merkityksettömyyskään tunnu merkityksettömältä?

Täytyy sanoa, että odotan mielenkiinnolla seuraavaa terapiakokoontumista, sillä en todellakaan odottanut, että olisin masentunut tällä tavoin siitä, että saavutan jotain minkä parissa olen puuhaillut viimeisen vuoden. Työ on valmis, mutta mitä sitten? Mitä ihmettä minun pitäisi nyt tehdä? Ensimmäistä kertaa elämässäni minun pitäisi ihan oikeasti itse päättää, mitä tehdä ja mihin mennä. Toki yliopistoonkin meno oli oma päätökseni, mutta se oli päätöksenä turvallinen, sillä saatoin jatkaa opiskelua jotakin *varten*. Nyt olen tullut siihen tulokseen, etten ihan oikeasti tiedä, miksi olen opiskellut seitsemän vuotta. Ehkä se selviää minulle joskus ja osaan arvostaa sitä vuosien päästä.

En kuitenkaan aio jäädä sänkyyn makaamaan, vaikka se tuolla toisessa huonessa kovasti houkuttelisikin. Pitää vain pukea päälle, nousta ylös ja ryhtyä tekemään asioita.

Hei,

Muistan vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen sen lakkiaispäivän jälkeisen olon. Tässäkö tämä oli -mitä nyt... oli tyhjä ja tarkoitukseton olo.

Yliopisto-opintojen suhteen olin sinua onnekkaampi, minulla oli jo työpaikka ja gradu oli vain pakollinen muodollisuus, valmistuminen tapahtui muun elämän "sivussa". Kuvittelen kuitenkin voivani ymmärtää tuntemuksiasi ahkeran uurastamisen ja päämäärätietoisen toiminnan jälkeen.

Toivottavasti tilanne menee lyhyessä ajassa ohitse ja löydät arkeen sitovia uusia rutiineja ja tekemistä!🌻🙂🌻

On ollut mielenkiintoista lukea tarinaasi, itsekin aloitin jotain päiväkirjan kaltaista, mutta en ole oikein jaksanut sitä ylläpitää..sen nimi oli elämän aloittaminen uudestaan.
Tunnistan itsessäni paljon asioita, joista puhut, parisuhde, arki, päämäärättömyys jne.
Varsinkin tuo parisuhde-asia kolahti. Itse olen pitkässä suhteessa myös, nyt naimisissa ja meille on tulossa vauva (APUA). Painiskelen toivottomuuden, toivon, jne kanssa päivittäin.
Olen syönyt nyt alkuvuodesta asti lääkkeitä ja käynyt puoli vuotta terapiassa. Nyt alkaa vasta vaikuttamaan, ja kauhukseni huomaan, että epävarmuus, oman itsen hakeminen, ihmisten pelkääminen..kaikki minkä turrutin masennusaikana, on palannut takaisin.
Olen silti positiivinen ja iloinen, mutta kaikki on tosi ristiriitaista. Sentään pystyn liikkumaan ja elämään melko normaalisti.
Toinen asia, minkä tunnistan nyt, on tuo asia, että ei jaksa vatvoa ja analysoida, vaan halua enneminkin elää ja tehdä. Itsellä sama olo. Olen analysoinut ja vatvonyt pitkään ja en edes uskalla katsoa taaksepäin, mitä olen menettänyt. En jaksa lukea, en jaksa ajatella monimutkaisia, en jaksa keskittyä, jaksan vaan elää. Takana on ilmeisesti myöskin melko syvä masennus. Koitan liikkua koiran kanssa ja tehdä savitöitä, sekä keskustelen kerran viikossa suomeksi yhden ranskalaisnaisen kanssa, mikä on mukavaa.
Tästä tuli nyt melko sekava teksti, mutta joka tapauksessa, kirjoituksesi antoi kyllä toivoa, ja pidin varsinkin maanvaivan kommentista; olet nyt masentunut, mutta joskus ajattelet eri tavalla. Siihen minä uskon ja tarraudun. En HALUA olla negatiivinen ja pessimistinen. Tsemppiä 🙂🌻

Kiitos kaikille, jotka jaksatte lukea ja niillekin jotka jopa kommentoivat 🙂

Pärjään edelleen ilman lääkkeitä vai pitäisikö sanoa, että me pärjäämme ilman minun lääkitystäni. Muutama päivä takaperin tuntui siltä, että olin kadottanut kaikki tunteeni kumppaniani kohtaan. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut tai mitään, mutta hetken aikaa olin kuin kuori. Näin on kaiketi käynyt aikaisemminkin, mutta ei koskaan ilman lääkitystä. Lääkityksen ollessa päällä olikin helppoa pistää tunteettomuus lääkkeen syyksi, nyt minun täytyy miettiä uudelleen mistä tämä kaikki johtuu.

Toinen asia on se, etten pysty kunnolla muistamaan. Olen kuulemma aiemminkin maininnut, etten pysty tuntemaan häntä kohtaan mitään, mutta en muista itse, että olisin joskus näin sanonut. Tuntemisessa ja tuntemiseen pystymisessä on tässä kohtaa merkittävä ero. Minä haluaisin tuntea, mutta jokin pistää vastaan. Itse asiassa minua pelottaa. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville suositellaan usein "worst case scenario" -tyyppistä ajattelua eli mieti, mikä voisi mennä pieleen. Jos tätä sovelletaan rakkauteen on maailma täynnä sotkuisia avioeroja, katkeruutta, vihaa ja surua. Ei siis todellakaan mikään hyvä lähestymiskulma.

Pitäisi siis pikemminkin ajatella sitä, kuinka paljon elämän mittainen ihmissuhde yhden ihmisen kanssa voi sinulle antaa. Tiedän, että on täysin absurdia lähestys asiaa siitä näkökulmasta, kuinka paljon tässä hommassa voi menettää. Miksi vetäydyn näin vahvasti kuoreen, vaikka tiedän (en tunne) toisen yrittävän rakastaa minua niin hyvin kuin hän vain voi?

Kolmanneksi en pärjää kovin hyvin yksikseni. Vietimme eilisen enimmäkseen kaksistaan ja minusta tuntui silloin hyvältä. Kun hän menee pois, alan helposti ajattelemaan kaikkea negatiivista ja mieleen tulee mitä kummallisempia ajatuksia. Tällaisessa ristitulessa on vaikea järkeillä sitä, mikä on totta ja mikä ei. Tuntuu, että suorastaan kiellän itseltäni sen kaipauksen, jota voisin häntä kohtaan tuntea. En vain uskalla olla toisesta riippuvainen ja samalla olen kuitenkin olen hänestä riippuvainen.

Saatan päivän aikana tuntea vihaa, surua, hämmennystä (erityisesti), jotka työnnän pois mielestäni, kun näen hänet seuraavan kerran. Voisin kaiketi puhua hänelle kaikesta tästä, mutta hän on kuullut sen niin monta kertaa. Joskus pelkään sitäkin, että hän yksinkertaisesti kyllästyy tähän kaikkeen ja hylkää minut. Kuitenkin hänessä on sellaista rohkeutta ja luottamusta, mitä minulla ei ole. Hän näkee paremmin sen kaiken hyvän, mitä meidän suhteessamme on. Minä sen sijaan etsin vikoja ja suojaudun.

En aio ainakaan vielä palata lääkkeisiin, koska elämä on tällä hetkellä ihan hyvää ilman niitä. Ainakaan se ei ole tasaisen harmaata ahdistusta ja pahaa oloa, kuten niiden kanssa. Minusta myös tuntuu, että kaksi ja puoli vuotta lääkkeiden kanssa menivät osittain kuin sumussa. Tai sitten aika on vielä niin lähellä, etten muista sitä. Sen sijaan muistan, että kuluneena syksynä minusta on tuntunut hänen kanssaan paremmalta kuin koskaan. Toisinaan.

Neljänneksi olen hieman huolestunut siitä, ettei minun tee enää niin paljon mieli seksiä. Itse asiassa jännitän ja pelkään sitä. Absurdiahan tämäkin on, mutta seksistä on tullut minulle osittain suoritus, josta en kykene nauttimaan, jos en tiedä, että toinen nauttii siitä. Välillä en usko, vaikka hän kuinka vakuuttelisi, että hänestä tuntui oikeasti hyvälle. Kuulen mitä hän sanoo, mutta en tunne sitä.

Huomasin jossain vaiheessa vain kysyväni häneltä, että tuntuuko tämä hyvälle, oletko aivan varma, haluatko tätä, haluatko tuota? Toisin sanoen en kaiketi kykene luottamaan siihen, että toinen kyllä ilmoittaa, jos ei ole asiaan tyytyväinen. Voihan hän jonain päivänä vain ilmoittaa, että ei ole tuntenut juuri mitään ja että olen oikeasti aika huono rakastaja. Eihän tämä ole kovin todennäköistä, ei hän voisi niin sanoa, mutta silti.

Asiat eivät oikeastaan ole niin huonosti kuin satun kirjoittamaan ja joskus minusta varmaan tuntuu naiivilta, kun luen tätä kaikkea jälkeenpäin. Vielä en ole sitä uskaltanut tehdä, sillä pelkään, että ymmärrän, että olen vain tuhlannut aikaani. Ehkä kyseessä on jonkinlainen esi-keski-iän kriisi tai jotain 🙂

Miten kuulostaakin niin surullisen tutulta tuo kodin ja parisuhteen ilmapiiri, mistä olette monet kirjoittaneet. Meillä on pian kaksikymmentä vuotta parisuhdetta takana ja kaksi murrosikäistä lasta. Koen, että alan olla mm.mieheni tunnekylmyyden vuoksi henkisesti aivan lopussa. Onko ero ainoa vaihtoehto, sitä pohdin vaikka en todellakaan helposti halua erota. Eroa olen kyllä pohtinut jo aika lailla suhteemme alkutaipaleelta lähtien, mutta jotenkin olen aina sitten päättänyt jatkaa. Meillä on ollut paljon raskaita asioita suhteemme aikana, läheisten vakavia sairastumisia ym.ja perheemme sisäisiä ristiriitoja, mutta yhdessä olemme pysyneet. Kaitpa meillä on sitten paljon hyvääkin, esim. olemme perhekeskeisiä eikä ole esim. alkoholiongelmia tms. Mutta eihän tämä tämmöinen riitä. Olen vuosikaudet yrittänyt puhua aina harvakseltaan miehelleni tuntemuksistani, mutta hän ei ymmärrä eikä ole juuri muuttanut käyttäytymistään. Itsessäni ja omassa käytöksessäni on tietysti paljon korjattavaa myös, tiedostan kyllä, olen pyrkinyt muuttamaan ikäviä puoliani parempaan suuntaan. Paljon työtähän se vaatii itse kultakin, että oppii tiedostamaan omat virheensä ja reagointitapansa ja ymmärrän että mikään muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Mutta en vain tahdo jkasaa enää.

Mieheni mielestä nähtävästi se on sitä "hyvää" elämää, että puhuu niitä näitä, eikä oikeasti sano toiselle, miltä tuntuu ja todella ole läsnä ja läheinen sillä tavalla. On kuin seinä olisi vastassa, jos yritän jotakin muuta puhua kuin juuri näitä arkisia kauppa..telkkuohjelma...laskujenmaksu..akselilla. Olen todella uupunut, koska minun elämässäni on muutenkin vaikeita asioita parhaillaankin. Niin kuin ajoittain meillä jokaisella. Eilen kun yritin sydämestäni kertoa tuntemuksistani miehelleni, vastauksena oli karrikoituna "Mikäli keskustelu ei johda mihinkään päämäärään, on turha keskustella." Tässä ei enää edes huono huumori auta. Ymmärrän että mies on mies ja ajattelee ja kokee asiat eri tavalla kuin minä, mutta...kun tuo sama asia pätee seksielämäämmekin. Halauksia tai muuta pientä hellyyttä en ole juuri saanut koskaan, koska hän ei niitä kaipaa, näin hän on asian ilmaissut. Tuntuu ihan selkäpiitä karmivalta ku kirjoitan tätä. Olen ennenkin tuhat kertaa ajatellut, miksi olen suostunut tähän. Ehkä juuri siksi, että hän on kuitenkin ns. kunnon perheenisä ja tunnollinen ihminen. En sentään enää jaksa ajatella, että olen 10 v. kuluttua tässä samassa tilanteessa. Olen todella ahdistunut, vaikka kuinka yrittäisin ajatella positiivisia puolia.

Aikuinen Nainen kirjoitti 23.11.2010 17:18

Miten kuulostaakin niin surullisen tutulta tuo kodin ja parisuhteen ilmapiiri, mistä olette monet kirjoittaneet. Meillä on pian kaksikymmentä vuotta parisuhdetta takana ja kaksi murrosikäistä lasta. Koen, että alan olla mm.mieheni tunnekylmyyden vuoksi henkisesti aivan lopussa.

En tiedä, mitä ketjua sinä olet lukenut, mutta itse en ainakaan tunnistanut oman kotini ilmapiriiä kirjoituksestasi. Ja siinä missä teillä mies ei ole koskaan suostunut nähtävästi avautumaan ja välttelee vaikeiden asioiden käsittelyä, on sitä meillä tehty väsymiseen asti. Kirjoitan väsymiseen, koska en haluaisi jatkuvasti analysoida tilannetta vaan yrittää sen sijaan elää elämää. Minulla on vain usein kovin vahva analysoinnin tarve, minkä lisäksi mielialani ja oloni heilahtelee toisinaan hyvinkin mitättömäistä asioista. Joskus en edes ymmärrä, että miksi minä nyt tällä lailla tunnen ja mistä tämäkin ailahdus oikein tuli.

Eräs asia, mitä olen paljon vältellyt on se, että mitä todella tunnen puolisoani kohtaan. Muistan kuinka eräällä terapiakäynnillä terapeuttini kysyi, että mitä minä oikein tunnen häntä kohtaan. Muistan vain sen kauhun ja pelon, mikä tulvahti sisääni, sillä minulla ei ollut siihen vastausta. Aivan kuten ei ole selkeästi tänäkään päivänä. Joskus mietin sitä, että onko parisuhteessa elävillä ihmisillä jatkuvasti selko siitä, mitä tuntee vai tuleeko se vasta ajan myötä. Uskon, että tieto siitä, mitä todella tuntee tuo parisuhteeseen pysyvyyttä ja vakautta. Riidoista huolimatta molempi osapuoli tuntisi, ettei tämä tähän lopu, vaikka eri mieltä nyt jostain ollaankin.

Eilen meillä oli pieni riita, mutta siitäkin selvittiin pienellä mököttämisellä ja sillä, että asia puhuttiin lopulta halki. Olen aina ollut huono ottamaan kritiikkiä vastaan ja suutun helposti, jos toinen on kanssani eri mieltä. Tuntuu, että jollain alitajuisella tasolla odotin parisuhteen olevan jonkinlaista sielujen sympatiaa, mitä se meidän kohdallamme useinon toki ollutkin. Itse asiassa minua on toisinaan harmittanut, ettemme ole asioista riittävän rohkeasti eri mieltä vaan välttelemme molemmat konfliktia. Tyttöystäväni onkin sanonut, ettei hän halua riidellä, koska pelkää sanovansa sen aikana jotain peruuttamatonta. Omasta mielestäni konflikteja ei pitäisi pelätä, sillä sitä kautta sitä oppii tuntemaan itsensä ja toisen.

Tänään mietin, että suhtautumiseni muiden ihmisten tarinoihin on muuttunut. Ahdistuin usein ihmisten tarinoiden äärellä ja tunsin, että minun kohtaloni tulee olemaan tismalleen sama. Nykyään pystyn ottamaan niihin jo jonkinlaista etäisyyttä ja näkemään eroavaisuudet vahvempina. Olisikohan itsetuntoni ja -tuntemukseni sittenkin kehittynyt johonkin suuntaan?