Masennus ja parisuhde (pitkä)
Moro vaan kaikille!
Tämä on ihka ensimmäinen viestini tänne tukinettiin. Olen aiemmin kirjoitellut samalla nimimerkillä juttujani tukiasema.netiin, joka on nyt ollut ”korjattavana” melkein kaksi ja puoli kuukautta. Ajattelin aloittaa vaihteeksi tyhjästä ja ruveta kirjaamaan päässä pyöriviä ajatuksia masennuksesta, josta olen kärsinyt viimeiset kaksi vuotta. Luonnollisesti se on koetellut parisuhdettani, mutta rikkomaan se ei ole sitä pystynyt, vaikka lähellä se on kai ollut montakin kertaa.
Voin sanoa, että voin nyt paljon paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mistä kiitos kuuluu viime maaliskuussa alkaneelle psykoterapialle, lääkitykselle, lukemiselle, kirjoittamiselle ja puutarhuriudelle. Täysin terve en ole, mutta pahasti näyttää siltä, että tunnelin päässä saattaisi sittenkin olla valoa. Lopputyöni on suunnitteluvaiheessa, jonka jälkeen olen suunnitellut hakeutuvani tyystin toiselle alalle. Kertaan alkuun luonnollisesti paljon mennyttä ja toisaalla sanottua, mikä on välttämätöntä sen suhteen, että nykyisyydessä olisi jotain järkeä. Toivon, että mahdollisimman moni kommentoi ja tuo omia kokemuksiaan tähän ketjuun.
***
Siitä kun ”masennuin” on siis kaiken kaikkiaan melkein kaksi vuotta. Masennus lainausmerkeissä siksi, että myöhemmin ymmärsin, että varsinaista rikki menemistä edelsi hyvinkin pitkä prosessi. Näin se kai monella muullakin on, vaikka se masennus alkuun tuntuukin tulevan kuin puun takaa. Tunsin tuolloin itseni äärimmäisen väsyneeksi ja oloni toivottomaksi.
Olin saman vuoden keväällä tavannut unelmieni naisen, jonka täydellisyys oli alkanut murentua silmissäni. Tunsin ilman syytä vahvaa halua erota tästä naisesta, sillä olin jollain tapaa alkanut pelätä häntä. Ehkä hän oli tullut liian lähelle, jonkun sellaisen rajan yli, jota kukaan ei aikaisemmin ollut kyennyt ylittämään. En ollut ennen häntä seurustellut vastakkaisen sukupuolen kanssa juuri ollenkaan, jos muutamia treffejä ja noloja väärinkäsityksiä ei oteta huomioon.
En kuitenkaan paennut vaan päätin hakea apua. Homma meni lopulta niin pahaksi, että istuin itkua pidätellen lääkärin vastaanotolla ja yritin saada jotain järkevää sanotuksi. Lääkäri kirjoitti välittömästi masennuslääkityksen (Seronil) ja lisäsi minut YTHS:n psykiatrijonoon.
Muutamaa viikkoa myöhemmin sain kuulla psykiatrilta, että kärsin jonkinlaisesta burn outista, masennuksesta ja elämäntapamuutoskriisistä. Kaikessa tässä hän oli yllättävän kaukonäköinen, sillä masentunut ja alakuloinen olin ollut jo pidemmän aikaa. En vain nähnyt siinä mitään erikoista, sillä ajattelin sen olevan erottamaton osa persoonaani. Burn outin mainitsemin oli myös varsin osuvaa, sillä olin edellisen kesän työskennellyt täysipäiväisesti ja syksyllä kasannut itselleni hirveän määrän opintoja, ikään kuin varmistaakseni loppuunpalamiseni. Elämäntapamuutos oli tietysti ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni.
Lääkitys puri pinnallisiin oireisiin, mutta mihinkään syvempään se ei juurikaan vaikuttanut. Psykiatrini ohjasi minut nopeasti psykologille, joka oli tilanteeni kanssa suhteellisen avuton. Seuraavan keväänä tein päätöksen, että minun oli aika lähteä vaihto-opiskelemaan lahden taakse. Oikeastaan tein sen vaihtelun vuoksi, sillä pääni ei vain kestänyt silloista tilannetta ollenkaan. Samanaikaisesti tyttöni lähti vaihtoon omalle taholleni.
Vaihdossa ollessani tapasin paikallista koulupsykologia, joka oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka todella oli kiinnostunut minusta ja asiastani. Pitkät keskustelut elämästä ja sen sellaisesta auttoivat minut selviämään vaihtopuolivuotisesta kunnialla. Takaisin Suomeen palasin viime vuoden talvella, kaksi viikkoa ennen joulua. Samaan aikaan muutimme yhteen tyttöni kanssa ja meistä tuli ihka aito avopari. Huomasin kuitenkin pian, etteivät asiat yleensä muutu miksikään, vaikka niitä pakenisi kuinka kauaksi.
Psykiatrini oli tiettävästi suositellut minulle psykoterapiaa alusta lähtien, mutta ei varsinaisesti ohjannut minua hakemaan sinne. Apua alkoi löytyä heti, kun ilmaisin itse haluavani hakea KELAn tukemaan terapiaan. Myönteinen päätös tulikin helmikuun lopulla ja maaliskuussa aloitin kognitiivisessa psykoterapiassa. Kesti useamman kuukauden ennen kuin tunsin saavani terapiasta minkäänlaista hyötyä.
***
Hypätäänpä takaisin tähän päivään. Sanottavaa kyllä riittäisi vielä, mutta pistän pisteen tähän kohtaan, ettei teksti veny liian pitkäksi. Täydennän sanomisiani sitten myöhemmissä merkinnöissäni. Sillä aikaa ja sen jälkeen tila on vapaa kommenteille.
🙂👍
—
Esko
Tulin tänään lukeneeksi ihan hyvän artikkelin masennuksesta ja parisuhteesta:
http://www.suhdesoppa.fi/kysymykset/pilaako-masennus-parisuhteeni/
Tämä oli tietysti mielenkiintoinen artikkeli siksi, että itse olen samankaltaisessa tilanteessa paitsi, että masennukseni on ollut osa kolme ja puoli vuotta kestänyttä seurusteluamme. Lääkityksen aikaan oli helppo syyttää tunteettomuudesta lääkkeitä ja masennusta. Millä minä selitän tunteettomuuttani, kun en enää syö lääkkeitä? Täytyy tietysti muistaa, että ihminen voi olla sairas, vaikka hän ei söisikään lääkkeitä. Lopetin lääkityksen lopulta hetken mielijohteesta, koska minusta vain tuntui, että olin syönyt oman osani niistä. Muistelisin, että aloin tuntea itseni jollain tapaa tunteettomaksi ja päätin lopettaa lääkkeet, jotta saisin tunteeni puolisoani kohtaan takaisin kokonaan.
Pohdin linkitetyn artikkelin pohjalta, että ainakin omasta mielestäni tuntuisi kohtuuttomalta ja väärältä, jos suhteemme päättyisi nyt, kun masennus on jollain tapaa hellittänyt otettaan. Uskon masennukseni helpottaneen, koska pärjään jotenkuten ilman lääkitystä. Aiemmat yritykset irrottautua lääkityksestä päättyivät ahdistukseen ja itkuun. En ajattele eroa samalla tavalla kuin joskus kaksi vuotta sitten, kun se tuntui olevan päivittäinen asia. Tunteettomuus on kuitenkin minusta hämmentävää. Missään nimessä se ei tunnu omalta vaan jollain tapaa narsistiselta ja omahyväiseltä. Tunnen, että voin sanoa ja tehdä mitä vain, enkä tunne siitä edes syyllisyyttä. Mietin, että voisiko kyse olla jostain masennuksen alle piiloutuneesta tunnelukosta, sillä en tunne tunteettomuudessani olevani yhtään oma itseni.
Minulla ei ole kovin vahvaa käsitystä siitä mihin olen menossa. Elämäni on tällä hetkellä ihan kelvollista, joskin melko yllätyksetöntä ja tylsää. Minulla ei ole aamulla minkäänlaista käsitystä siitä, mitä aion päivän aikana tehdä, eikä suurempaa syytä ylipäätään nousta sängystä. Tiedostan tavallaan, että olen edelleen masentunut, mutta minulla on voimia taistella sitä vastaan. Tunteettomuus ja välinpitämättömyys on kuitenkin hämmentävää, koska siihen ei liity masennukseen liittyvää väsymystä, syyllisyyttä ja ahdistuneisuutta. Jonkinlaisen masennustestin mukaan olen varmaan edelleenkin masentunut, mutta mielialani on normaali. Tunnen, ettei ole järkeä tehdä asiota, mutta teen niitä siitä huolimatta, sillä tiedostan tuon tunteen kumpuavan masennuksestani.
Tarkoituksettomuus on kaiketi se sana, millä kuvaisin kaikkein parhaiten nykyistä tilaani. Jollain tavoin se on pahempaa kuin masentunut ahdistuneisuus, sillä tuskassa on kuitenkin jotain sellaista joka saa sinut tuntemaan, että olet olemassa. Toisaalta, eikö sellaisten asioiden kuin tunteettomuus, tarkoituksettomuus, haluttomuus toistaminen saa vain aikaan noiden asioiden vahvistumisen. Sen sijaan voisin yrittää vahvistaa niitä pieniä tunteenpätkiä, miettiä tarkoitusta ja kehittää halua asioita kohtaan. Jollain tapaa tunnen itseni tällä hetkellä sairaammaksi kuin koskaan. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan tuntuu julmemmalta kuin se, ettei kykene välittämään.
Hei vaan taas kaikille. Ajattelin kirjoittaa näin keskiviikkoaamun kunniaksi, kun kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Ulkona paistaa aurinko ja olo on kerrankin ihan normaali. Jatkan edelleen lääkkeetöntä linjaa, vaikka muutamia vaikeita päiviä on viimeisten kuukausien aikana eteen tullutkin. Edellisessä viestissä mainitsemani tarkoituksettomuus on hieman väistynyt, sillä pääsin näin joulun alla töihin ja olen pärjännyt siellä odotuksiini nähden erinomaisesti. Tottakai pelkäsin, etten pystyisi keskittymään, ahdistuisin ja pärjäisin huonosti. Kaikki on mennyt kuitenkin jotakuinkin päinvastoin.
Parisuhteeseen työssäkäynti on vaikuttanut positiivisesti ja negatiivisesti. Pelkäsin tietysti, että vaikutus olisi pelkästään negatiivinen, mutta positiivista on ollut enemmän kuin negatiivista. Myönteistä on ollut se, että kotiin tullessa sitä on uskaltanut varovaisesti odottaa toisen näkemistä. Kaikesta tehdystä on ollut mukava puhua toisen kanssa ja läheisyyskin on tuntunut odottamisen arvoiselta. Negatiivista on taas ollut se, että olen ladannut kovasti odotuksia yhteiselle ajalle. Kun kaikki ei sujukaan, kuten olen suunnitellut (eli täydellisesti), ahdistun ja alan ajattelemaan suhteen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Toisaalta olen huomannut, että jos saan asian puretuksi ja pahat ajatukset sanottua heti alkuun, jättävät ne minut myöskin rauhaan. Parasta tietysti on se, että tämä asia on minun itseni sisällä ja minun itseni ratkaistavissa.
Olen huomannut, etten ole kovinkaan kärsivällinen, mikä kaiketi on yksi tärkeimpiä elementtejä kahden ihmisen välisessä rakkaudessa. Puolisoni on jaksanut minua ja kaikenlaista hankaluutta yli 3,5 vuoden ajan. Hän on ollut kärsivällinen ja hän on nähnyt paljon paremmin kaiken sen hyvän, mitä meidän välillämme on, kun minä olen keskittynyt kaikkeen huonoon. Kärsivällisyys ja aika on tärkeää toipumisessa, enkä minä ole täysin vielä kunnossa. Olen huomannut, että masennukseni syntyy siitä, kun asiat eivät mene kuten haluaisin niiden menevän. Kyseessä on eräänlainen lumipalloefekti, mutta nyt minusta tuntuu, että minulla on välineitä tämän lumipallon nappaamiseen ennen kuin se ehtii laakson pohjalle.
🌻🙂🌻
Hei vaan taas kaikille, toivottavasti joku vielä lukee tätä palstaa ja kommentoi, koska rohkaisusta ei kaiketi koskaan ole kenellekään haittaa. Joulu oli ja meni ja uusi vuosikin meni kivasti mökillä saunoen ja syöden. Alkoholipuoltahan en ole kuluttanut yli puoleentoista vuoteen ja ainakin mökkireissun perusteella pärjään ihan hyvin, vaikka koko kaverikööri kännissä olisikin. Moni kaverikin on sanonut, ettei tykkää enää juoda samaan malliin kuin aikaisemmin, mutta absolutistiksi ei kaiketi kukaan ole halukas ryhtymään.
Terapiaa aion jatkaa vielä kolmannen vuoden yksinkertaisesti siksi, että minulla on siihen mahdollisuus ja koen, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Hakemusta pitäisi laittaa jo tässä kuussa, vaikka oman terapeutin kanssa asiat voidaan hyvin sopia niin, että käynnit jatkuvat normaalisti, vaikka päätös olisikin vetämässä.
Olo on ollut tänään raskas, ehkä siitä syystä, että en saanut edellisenä yönä nukutuksi kunnolla. Pieniä univaikeuksia on ollut pitkin joulukuuta, vaikka en minä mistään unettomuudesta vielä voi sanoa kärsiväni. Kaikki johtuu siitä, että olen kaiketi jossain määrin ihastunut erääseen naispuoliseen opiskelutoveriin. En oikeastaan haluaisi olla ja asia tuntuu niin väärältä, koska minusta oikeasti tuntuu siltä, että asiat ovat menneet viime aikoina parempaan suuntaan. Mitään ei ole tapahtunut, eikä tulekaan tapahtumaan, jos asiaa minulta kysytään. Olo on vain niin kurja ja syyllinen, kun ajattelen häntä, vaikka vieressä olisi oma vaimo, joka käy viereeni joka ilta nukkumaan.
En ole ollenkaan varma siitä, että tunnenko kyseistä henkilöä kohtaan mitään, mutta jotenkin hänen onnistuu tunkeutua ajatuksiini nykyään ihan arkisinakin hetkinä. Minulla on toki aiemminkin ollut ihailevia ajatuksia hänestä, mutta ne ovat menneet menojaan. Muutama viikko sitten minuun iski kuitenkin ajatus hänestä ollessani lenkillä, eikä se ole jättänyt minua sittemmin kauheasti rauhaan. Tiedän näkeväni hänet vaaleanpunaisten silmälasien läpi ja kuvittelen, että hänen kanssaan eläminen olisi täysin ongelmatonta. En pysty kuitenkaan järkeilemään asiaa pois. Uskon, että asia olisi huomattavasti helpommin käsiteltävissä, jos tämä nainen olisi tahollaan suhteessa jne.
Avauduin asiasta terapeutillenikin, mutta hän ei osannut sanoa paljon muuta kuin, että tällaiset ihastumiset ovat normaaleja, eivätkä ne kieli oman parisuhteen huonosta tilasta. Ennemminkin hän näki tämän asian osana sitä prosessia, joka on nyt alkanut, kun olen irrottautunut lääkkeistä. Tämä sopi tietysti yksiin sen kanssa, mitä olin itse järkeillyt asiasta. Eli ehkä nyt kun mieleni ei saa minua eroamaan vaimostani, tarjoaa se minulle toista vaihtoehtoa.
Tunnen oloni vihaiseksi, lohdutomaksi ja masentuneeksi. Inhoan itseäni tämän takia ja haluaisin päästä näistä ajatuksista eroon. Olen selannut nettiä ja yrittänyt löytää sitä kautta ratkaisuja, joskin melko laihoin tuloksin (vältän tietysti keskustelupalstojen "asiantuntijoita"). Toiset eivät kerro asiasta kumppanilleen ja toiset kertovat. Toiset elävät ihastumisen läpi päänsä sisällä ja toiset odottavat sen haalistumista. Itselläni ei ole pienintäkään aikomusta tehdä asian hyväksi mitään ja odotan, että asia katoaa jollain tapaa ja löydän taas sen mukavan, tasaisen arjen, jota olen hetkittäin elänyt oman kumppanini kanssa pitkin syksyä.