poropeukalo kirjoitti 30.11.2009 17:23

Toivottavasti jaksat lukea, vaikka kirjoittelusi on nyt vähän jäänyt. Kaipasit aiemmin kommentteja kovasti. Hitaita ja masentuneita täällä kirjoituksia lueskelee, jos lueskelee. Multa on ainakin sun pitkät kirjoitukset tullut vain selattua nopeasti läpi. Ei vain jaksa keskittyä. Ei siinä ole mitään henkilökohtaista. 😉

Kirjoittelin tosiaan aikaisemmin tukiasema.nettiin ja siellä oli keskustelua paljon enemmän. Löysin jopa kohtalotovereita, joiden kanssa olisi ollut mukava vaihtaa kokemuksia pidempäänkin, mutta elokuun kulmilla palvelu pistettiin tylysti poikki. Mietin vain, että mitä heille kuuluu nykyään ja ovatko he mahdollisesti löytäneet tiensä tänne. Jos näin on, niin ilmoittakaa, koska kirjoitan kuitenkin edelleen samalla nimellä!

Tukiaseman lopettamiselle ei annettu mitään yksiselitteistä syytä, mutta ilmeisesti joku käyttäjä oli kokenut, että häntä oli kohdeltu väärin ja floodasi foorumin serverin ja rupesi ahdistelemaan palveluntarjoajaa puhelimella. Hienoa, että omaa pahaa mieltä purettiin teolla, joka vei avun kymmeniltä muilta käyttäjiltä😠

On tullut tässä mieleen pari asiaa sinusta. Ensinnäkin puhuit jotain vääristä tunteista... Tunteet vain ovat. Ei ole oikeita tai vääriä tunteita. Jos jokin tilanne herättää jonkin tunteen, niin on toki hyvä miettiä syytä siihen, mutta sen suurempaa merkitystä ei sille tarvitse antaa. Sinä itse päätät, miten tunteeseen reagoit! No, se on tosi vaikeaa kylläkin, mutta mahdollista!

En muista olenko sanonut jossain vaiheessa jotain vääristä tunteista, mutta oma tunne-elämä hämmentää. Toisaalta sitä tietää tarvitsevansa toista ja toisaalta haluaisi juosta karkuun ja keksiä päälle kaikki ne kliseiset selitykset. Ihastuessa sitä ei huomannut toisessa virheitä, mutta kun se alkoi kuoriutua, niin en kaiketi halunnut nähdä toisen epätäydellisyyttä vaan kielsin sen kaiken ja seurauksena oli masennus. Tai jotain.

Olisin voinut lähteä kolmen kuukauden jälkeen, mutta en lähtenyt ja olen oikeastaan iloinen siitä, sillä silloin en olisi oppinut itsestäni näin paljoa, kun olen tähän mennessä oppinut. Ja kahdesta ja puolesta vuodesta on takana enemmän hyviä kuin huonoja muistoja.

Toiseksi minusta tuntuu, että olet yrittänyt muuttaa oman masennuksesi olemaan parisuhdeongelma. Siis ulkoistat oman sairautesi olemaan parisuhdeongelma. Ääh, saakohan tuosta selvää kukaan... Voin toki olla väärässä!😀 Mistäpä minä sinun tyttöystävästä tiedän...😉 Tuntuu vain sinun sanojesi perusteella, että sinulla on mahtava kaveri, joka haluaa kovasti tukea sinua. Sinä kiität siitä pitämällä suhteen jatkuvasti keinulaudalla? Uskoisin, että tyttöystäväsi ei ole ansainnut ihan kaikkea. Korostan edelleen, että voin olla ihan väärillä linjoilla! Mutta mietipä, onko se suhteen epävarmuus vain sinun päässäsi? Ehkäpä pelkäät jotain? Haluatko jättää kaverisi ennenkuin hän jättää sinut?

Minä ainakin sain tuosta hyvinkin paljon selvää, sillä juuri tuota olen itsekin miettinyt. Tiedän olevani kohtuuton, mutta en jotenkin tunnetasolla pysty antamaan anteeksi toisen virheitä ja näkemään sitä kaikkea hyvää, mitä toisessa on. Ja kyllä minä pelkään. Pelkään eroa, mutta samalla pelkään jotain muuta määrittelemätöntä. Totuushan on se, ettei jatkuvaan voi elää tienristeyksessä vaan joskus on vain otettava teistä jompikumpi, askel eteenpäin.

Suhteen epävarmuus on mitä ilmeisemmin juuri minun päässäni, sillä paritapaamisissa ei ole tullut esiin mitään sellaista, mikä tekisi suhteesta huonon. Avovaimo joskus totesi, että minä tunnen mitä hänkin tuntee vaikeina hetkinä, mutta kymmenen kertaa suurempana. Kaikki alkaa usein pienistä asioista ja lumipalloefektin lailla kasvaa suureksi. Haluaisin päästä jonkinlaiseen henkiseen tasapainoon ja hyväksyä toisen rinnalleni sellaisena kuin hän on, mutta pelkkä tiedostaminen ei vain tunnu riittävän. En vain kykene "päättämään". Tunnenko oikein, tunnenko riittävästi ja niin edespäin.

***

Kirjoittelu tänne tukinettiin on jäänyt vähemmälle, koska olen työskennellyt graduni parissa ja syvimmät ajatukseni löytävät nykyään päiväkirjani sivuille. Olisi kuitenkin silti kiva kuulla kaikkien kommentteja🙂

Hei Trikimees, pohdintasi ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. On tehnyt monesti mieli kommentoida, mutta sitten kun pääsen viestisi loppuun, unohdan mitä alunperin piti kommentoida... 😋 Huh, huh, kirjoittelet näitä juttuja varmaan samantyyppisellä perusteellisuudella kuin graduasi. (Onnea siihenkin hommaan!) Nyt minulla on toisessa ikkunassa auki viestiketjusi ja ajattelin poimia sieltä joitain kohtia, mitkä minulla ovat jääneet mieleen kutkuttamaan. Vaikka oikeastaan sinä tunnut hyvin tietävän vastauksen moniin esittämiisi kysymyksiin ja ongelmiin, tai sen ettei ole yksiselitteistä vastausta.

Olen myös pyöritellyt mielessäni eroa, minkälaista olisi toisen miehen kanssa? Mahdollisuuksia kulkea toiseen suuntaan (muissakin kuin parisuhdeasioissa) olisi ollut moneen kertaan elämässä ja joskus niitä risteyskohtia olen sortunut vatvomaan. Lopulta se on aivan turhaa. En voi todellakaan tietää miten olisi käynyt jos olisin valinnut noin kun valitsin näin. Luulen, että tärkeintä on oppia (suhteellisen tyytyväisenä) elämään sitä elämää mikä nyt on käsillä, sekä tulemaan toimeen itsensä kanssa. Jos nämä taidot eivät ole edes kohtuullisesti hallinnassa, samaa tuskaa tulee kokemaan läpi elämänsä huolimatta siitä minkälaisen vaihtoehdon kulloinkin valitsee puolisokseen, työpaikakseen jne. Näistä ulkopuolisista asioista ei helpotusta löydy. Siis todellista ratkaisua. Voi toki elää koko elämänsä myös niin että tukeutuu ulkoisiin ratkaisuihin. Uskottelee itselleen, että jos kaikki näyttää hyvältä, se myös on hyvin. Näistähän asioista se parjaamasi T. Hellsten on myös puhunut 😉 Olen joitakin hänen kirjojaan lukenut ja saanut niistä paljon lohtua ja uusia uria ajatuksilleni. Olen kuitenkin ylipätään kaiken lukemani suhteen epäileväinen enkä ota kenenkään kirjoituksia täytenä oppina. Hän on vähän liian "amerikkalainen", yksinkertaistava. Hävettää myös julkisella paikalla lukea kirjaa jonka kannessa poseeraa terapeutti myötätuntoinen ilme naamallaan 😀 Mutta se siitä, ei ketään pidä lähteäkään seuraamaan kuin Jeesusta (en usko, että edes Jeesusta).

Omalla kohdallani suurin syy miksi olen vähitellen lakannut pohtimasta (ainakaan kovin paljoa) toisen miehen perään lähtemisen mahdollisuutta, on lapset tämän nykyisen mieheni kanssa. Ilman niitä olisi ollut niin paljon helpompi lähteä kun tuska oli suurimmillaan. Nyt oikein itsekin ilahdun kun käsitän tätä kirjoittaessani, että suurin tuskani tämän aiheen tiimoilta ehkä alkaa olla ohi?! Siis sen lähteä vai ei lähteä -asian suhteen. Lähteminen ei olisi välttämättä ollut oikea ratkaisu sittenkään, vaikka lapset eivät olisi olleet jarruttamassa. Jonkinlaista pakenemista se olisi ollut. Enpä voi sitä tietää. Saattaahan myös olla, että olisin sinkkuna löytänyt itseni ihan uudella tavalla. Ajatus kiehtoo minua siksikin että olen ollut "sinkku" viimeksi 18-vuotiaana. 18 vuotta sitten... Minulla ei kuitenkaan ole tarpeeksi syitä erota.

Tämmöisen lauseen poimin yhdestä kirjoituksestasi: "Rehellisesti sanoen minä en tiedä kuka minä olen tai mitä haluan tältä elämältä. Luulin, että parisuhde ratkaisisi ongelmani, toisi elämääni rauhan ja seesteisyyden, syvän yhteyden toiseen ihmiseen." Se on kuin minun suustani. Havahduin vasta runsas vuosi sitten siihen etten tiedä yhtään tiedä kuka olen ja mitä haluan. Olen aina elänyt ulkoisten vihjeiden ja normien mukaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, missä ainoa oikea vaihtoehto tuntuu olevan syvän yhteyden löytäminen itseeni. Mutta uskon voivani sen tehdä avioliitossani. En tiedä. Aika näyttää. Nyt tuntuu, että voin. Avioeron mahdollisuutta en ole sulkenut pois ja jotenkin se tuntuu helpottavalta. Myös mieheni on minulle sanonut aivan rauhallisesti, että ei hänen kanssaan ole pakko olla, jos tuntuu ettei voi. Ei minun tarvitse nyt päättää mitä teen tulevaisuudessa. Nyt päätän että elän tässä.

beatrix kirjoitti 2.12.2009 22:19

Nyt minulla on toisessa ikkunassa auki viestiketjusi ja ajattelin poimia sieltä joitain kohtia, mitkä minulla ovat jääneet mieleen kutkuttamaan. Vaikka oikeastaan sinä tunnut hyvin tietävän vastauksen moniin esittämiisi kysymyksiin ja ongelmiin, tai sen ettei ole yksiselitteistä vastausta.

Ongelma on juuri siinä, etten tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Onhan sekin tietysti eräänlainen vastaus tai toteamus ja tätähän minä yritän selvittää kovasti istumalla terapiassa ja kuluttamalla päiväkirjan sivuja. Olen kuitenkin suhteellisen varma siitä, että ongelma ei sinänsä ole parisuhde vaan minua hiertää moni muu asia, joka taas vaikuttaa parisuhteeseen, joka taas vaikuttaa oloon muuten ja niin edespäin.

Viime aikoina olemme viettäneet pakon sanelemana vähemmän aikaa yhdessä, mikä on tehnyt oloni jotenkin vaikeaksi. Olen ollut niin tottunut toisen läsnäoloon, ettei yksin oleminen enää olekaan ollut helppoa. Seksille ei ole kauheasti ollut aikaa ja olen huomannut kasaavani paineita senkin suhteen. Silloin kun sitä on enemmän tai vähemmän säännöllisesti, asia ei vaivaa, mutta pitkän tauon jälkeen tuntuu, että on unohtanut koko kupletin juonen ja miten hyvältä se sitten (kaiketi) tuntuu🙂

Olen myös pyöritellyt mielessäni eroa, minkälaista olisi toisen miehen kanssa? Mahdollisuuksia kulkea toiseen suuntaan (muissakin kuin parisuhdeasioissa) olisi ollut moneen kertaan elämässä ja joskus niitä risteyskohtia olen sortunut vatvomaan. Lopulta se on aivan turhaa. En voi todellakaan tietää miten olisi käynyt jos olisin valinnut noin kun valitsin näin.

Olet niin sanotusti asian ytimessä. Eräs nainen tiivisti YTHS:n depressioryhmän viimeisellä kokoontumiskerralla (viime keväänä), että vaikka hänestäkin on omassa parisuhteessa tuntunut aika ajoin todella vaikealta (puoliso on krooninen masentuja), niin kyse on lopulta valinnasta. Näin olen valinnut, näin olen päättänyt tehdä jne. Jos toinen kantaa oman osansa tuosta vastuusta, niin eiköhän se ole siinä. Näin siis yksinkertaistettuna.

Itse kuitenkaan en pysty lopettamaan vatvomista ja toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, tuntuu vaikealta. Eilen tosin tulin ajatelleeksi, että kyllä tämä suhde kestää, kunhan antaa vain ajan kulua. Tarvitaan vain systeemaattista hoitoa (terapiaa, lääkitystä, liikuntaa, kirjoittamista, vitamiineja) ja aikaa, vaikka mieli joskus heittelehtisikin. Se oli hyvä ajatus.

Olen kuitenkin ylipätään kaiken lukemani suhteen epäileväinen enkä ota kenenkään kirjoituksia täytenä oppina. Hän on vähän liian "amerikkalainen", yksinkertaistava. Hävettää myös julkisella paikalla lukea kirjaa jonka kannessa poseeraa terapeutti myötätuntoinen ilme naamallaan 😀 Mutta se siitä, ei ketään pidä lähteäkään seuraamaan kuin Jeesusta (en usko, että edes Jeesusta).

Hellstenissa ei ole mitään myötätuntoista, enemmänkin imelää tyytyväisyyttä siitä, että ihmiset huokailevat hänen sanojensa äärellä. Amerikkalaisuus on varmaan perintöä siitä, että mies on käynyt opiskelemassa läheisriippuvuutta juuri Yhdysvalloissa ja tuonut sen sieltä niin sanotusti Suomeen. Ben Furman on muistanut useammassakin yhteydessä mainita, ettei läheisriippuvuutta ole edes harkittu otettavaksi psykologisten tautiluokitusten joukkoon, mutta se ei ole estänyt Hellstenia saarnaamasta omista näkemyksistään.

Minulle on ollut yllättävän vaikeaa suhtautua erilaisiin väittämiin näkökulmina totuuden sijaan. Se saattaa taas olla perua huonosta itsetunnosta, kun kaikki muut tuntuvat tietävän ja sanovan asiat paremmin kuin minä. Ehkä siksi Hellstenin sanat aiheuttavat minussa niinkin suuren vastareaktion, kun mies esittää asiaan kuin asiaan selkeän totuuden. Minun on vaan vaikea nähdä homokammoisessa miehessä mitään fiksua, joten tuppaa ne hyvätkin asiat jäämään pimentoon. Ymmärrät tietysti varmaan, että en halua parjata sinua parjaamalla Hellstenia, sillä on mielestäni hieno asia, jos olet löytänyt avun hänen kauttaan.

Omalla kohdallani suurin syy miksi olen vähitellen lakannut pohtimasta (ainakaan kovin paljoa) toisen miehen perään lähtemisen mahdollisuutta, on lapset tämän nykyisen mieheni kanssa. Ilman niitä olisi ollut niin paljon helpompi lähteä kun tuska oli suurimmillaan. Nyt oikein itsekin ilahdun kun käsitän tätä kirjoittaessani, että suurin tuskani tämän aiheen tiimoilta ehkä alkaa olla ohi?! Siis sen lähteä vai ei lähteä -asian suhteen. Lähteminen ei olisi välttämättä ollut oikea ratkaisu sittenkään, vaikka lapset eivät olisi olleet jarruttamassa. Jonkinlaista pakenemista se olisi ollut.

Tuollaisen oivalluksen täytyy tuntua hyvältä🙂 Kävin jossain vaiheessa muutaman kerran YTHS:n psykologilla ja hän tuli sanoneeksi, että suurin osa avioliitoista ja sen sellaisista päättyy toisen kriisin, eikä parisuhteen yhteisen kriisin seurauksena. Ehkä masennuksessakin pitäisi yrittää saada sairaus koskemaan jotenkin molempia osapuolia, yhteiseksi projektiksi, josta yritettäisiin selvitä yhdessä. Tänäänkin avovaimo sanoi, että käyt sillä aikaa lenkillä, kun minä olen töissä, niin olosi helpottu. Piti muuten paikkansa.

Jossakin kirjassa taidettiin hieman provosoiden sanoa, että suurin osa eroista on jonkunlaista pakenemista ja vastuun pakoilua. Useimmiten ihmisillä on enemmän syitä erolle, kuin yhdessä pysymiselle. Itse asiassa tuntuu siltä, että kun ihmiset rupeavat keksimään syitä yhdessä pysymiselle, ajatellaan heidän suhteen vetelevän viimeisiään. Noin MuTuna.

Havahduin vasta runsas vuosi sitten siihen etten tiedä yhtään tiedä kuka olen ja mitä haluan. Olen aina elänyt ulkoisten vihjeiden ja normien mukaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, missä ainoa oikea vaihtoehto tuntuu olevan syvän yhteyden löytäminen itseeni. Mutta uskon voivani sen tehdä avioliitossani. En tiedä. Aika näyttää. Nyt tuntuu, että voin. Avioeron mahdollisuutta en ole sulkenut pois ja jotenkin se tuntuu helpottavalta. Myös mieheni on minulle sanonut aivan rauhallisesti, että ei hänen kanssaan ole pakko olla, jos tuntuu ettei voi. Ei minun tarvitse nyt päättää mitä teen tulevaisuudessa. Nyt päätän että elän tässä.

Lari ja Kaija-Maria Junkkarila totesivat kirjassaan "Läsnä ja lähellä" (2006), että suhdetta ei onneksi tarvitse panna hyllylle siksi aikaa, kun pohtii omaa itseään vaan menneisyyden kanssa tehdään töitä olemalla juuri tässä, parisuhteessa. Se oli minun mielestäni mukava ajatus.

Kannattaa katsoa alla olevasta linkistä Matti "Fredi" Siitosen haastattelun ensimmäinen osio, jossa mies puhuu kokemastaan vaikeasta masennuksesta. Vaatii melkoista pokkaa isolta mieheltä sanoa, että on tuntunut pahalta ja on täytynyt itkeä. Frediltä poimin myös ajatuksen, että niihin hyviin hetkiin täytyy vain sitkeästi tarttua ja korostaa, tuntui se sitten kuinka keinotekoiselta tahansa. Toisaalta sen pahan olonkin täytyy sitten antaa tulla itkuna ulos, kun siltä tuntuu. Joka tapauksessa kaikki propsit Fredille, vaikka en miehen fani musiikkimielessä olekaan🙂👍

http://www.youtube.com/watch?v=4Mx7lDqQ88k

Hep!

Päätin varata tämän lauantaiaamun tänne tukinettiin kirjoittelulle. Kirjoittelin kommentit jo pariin muuhun viestiketjuun ja nyt on oman viestiketjun vuoro. Torstai ja perjantai kului mukavasti töissä, kun sain tietää, että paikallisessa kirjapainossa oli tarjolla pieniä hommia kirjapalkkaa vastaan. Kahden tunnin työstä sai valita painotalon valikoimasta yhden upouuden kirjan tai kaksi asiakaspalautusta. Maanantaina menen penkomaan asiakaspalautuslaatikkoja perjantain palkkaa vastaan. Sanoisin, että ehkä motivoivin palkkaus missään työssä ikinä🙂

Muuten elämä on mennyt jokseenkin samoilla urilla, välillä on helpompaa, välillä ahdistaa. Lupasin saada seminaarin valmiiksi 16.2 mennessä ja gradun siihen perään kevään mittaan. Ensi vuoden kevät olisi myös tarkoitus funtsia tulevaisuudensuunnitelmia, johon saattaa kuulua vuoden pesti ulkomailla vapaaehtoistyössä. Se ei olisi enempää tai vähempää kuin reissu, jossa yrittäisin oppia mahdollisimman paljon itsestäni ja siitä, mitä haluan tältä elämältä. Tiistaina menen keskustelemaan paikallisen nuorisovastaavan kanssa, joka osaa kertoa toivon mukaan enemmän yksityiskohtia tämänkaltaisesta mahdollisuudesta.

Toinen itseä harmittava asia on se, ettemme tyttöystävän kanssa päässet Mielenterveyden keskusliiton järjestämälle parisuhde-kuntoutuskurssille. En kertonut siitä mitään täällä, koska en paranoidisuudessani halunnut, että kukaan täällä saisi päähänsä lähteä kilpailemaan jo rajoitetuista paikoista meidän kanssamme. Pelko osoittautui turhaksi, sillä emme olleet lopulta kahdeksan valitun joukossa. Aikansa se harmitti, mutta ajattelin sitten, että ehkä kurssille oli valittu ihmisiä, jotka tarvitsevat apua enemmän kuin me, joilla on ehkä lapsia ja vielä pahempia ongelmia. Ajattelin jopa, että ehkä meidän keskeiset asiamme ovat niin hyvin, ettei meitä katsottu kurssille sopiviksi😀

Haluaisin kuitenkin osallistua jonkinlaiselle kurssille ja lähetinkin kyselyn Kataja RY:lle, josko heidän kursseileen voisi osallistua masennuksesta kärsivä ja hänen puolisonsa. Vastausta ei ole vielä kuulunut, joten ensi viikolla ajattelin tarttua luuriin ja kysäistä asiasta suoraan.

Eipä tässä muuta, aurinko pysyttelee sitkeästi pilviverhon takana, mutta ei kestä enää kuin pari viikkoa niin päivä alkaa taas pitenemään. Ehkä keväästä tulee kaikinpuolin helpompi.

Kirjoittelen muutaman rivin kuulumisia tähän omaankin ketjuun, kun kerran innostuin kirjoittelemaan tuonne lemmikkieläimiä koskevaan ketjuunkin. Samaa vanhaa minulle kuuluu, joskin satuimme löytämään onnekkaasti meille sopivan parikurssin Tampereelta. Eräs vanhempi aviopari pitää kahdeksan kertaa käsittävän "Solmuja parisuhteessa" -kurssin osana kouluttautumistaan Kataja RY:n ohjaajiksi, eikä hintaa tälle setille ole siunaantunut kuin vaivaiset sata euroa. Ongelma on oikeastaan vain se, että tuleeko kurssille meidän lisäksemme ketään muuta! Paljon on kuulemma tullut yhteydenottoja naispuolisilta henkilöiltä, jotka ovat sanoneet tarvitsevansa apua, mutta miehen saaminen moiselle kurssille on kuulemma ollut sula mahdottomuus. Kumma juttu.

Toinen hyvä uutinen lienee se, että sain pitkän odottelun jälkeen tietää, että sain hoidettavakseni yhden museoalan projektin, joka alkaa tammikuun alkupuolella ja kestää näillä näkymin yhden kuukauden. Täti lupasi, että häneltä liikenee läheltä asunto ja ajoneuvo työpaikalle kuljettavaksi, joten se puoli on hoidossa. Terapiamaksuihinhan tuo tonni enimmäkseen varmaan menee, mutta onhan se sitten lopulta mukava lisä CV:hen, vaikka en akateemiselle uralle aiokaan pyrkiä.

Vapaaehtoistyöstä sen verran, että ehdin jo kirjoittamaan motivaatiokirjeen ja lähettämään sen yhdessä CV:n kanssa neljäänkymmeneen eri paikkaan. Ennen joulua on tullut jo kaksi kiinnostunutta vastausta: toinen Slovakiasta ja toinen Sisiliasta. Jälkimmäinen kuulostaa näillä näkymin paremmalta, koska homma olisi kuulemma jotain arkeologisten varantojen kartoitusta (tuskin kuitenkaan samanlaista kuin Indiana Joneseissa🙂) ja niin edespäin. Alun innostuksen jälkeen olen kuitenkin alkanut vähän peruuttelemaan, sillä semmoinen hankala asia, kuin vastuu on nostanut päätään. Ratkaisemattomana ongelmana on esimerkiksi se, mitä teemme yhteiselle asunnollemme, sillä tyttöystävälläni ei ole varaa pitää sitä sillä aikaa, kun minä hummailen ulkomailla. Riittäisikö puoli vuotta tai jopa vain kolmen kuukauden leiri vai mitä minun pitäisi tehdä. En tiedä.

Huomenna on sitten taas jouluaatto. Toisin kuin monet muut tällä palstalla, minä olen oikeastaan aika innostunut, että on taas joulu. Saa syödä hyvin (vaikka olen kärsinyt vatsavaivoista viimeisen viikon ajan), saa lahjoja ja saa ennen kaikkea hyvällä omalla tunnolla rentoutua. Tänäänkin istuin vanhassa kiikkustuolissa ison aamulla lämmitetyn uuninmuurin vieressä ja luin korkkareita. Siinä sitä tunsi itsensä aika rentotutuneeksi. Ylihuomenna näkee sitten muuta sukua, kun matkaamme joukolla äidinäidin luo jouluaterialle. Tapanina olisi sitten vuorossa tyttöystävän sukua. Ei tässä hätiä mitiä, siis.

Joulusta selvitty hengillä ja arjen ankeus on taas iskenyt päälle. Pari päivää on mennyt ihan ok, mutta tänään itkin jo ahdistustani pois. Johtuneeko sitten lääkkeistä, kun itku ei tahdo tulla, mutta sitten kun kyyneleet alkaa virrata, virtaavat ne sitten kunnolla😭 Enää en tosin ajattele, että asiat ovat huonosti, kun itkettää koska itkemisen jälkeen on aina jotenkin puhtaampi ja helpottuneempi olo.

Olin tosin odottanut vaikeampaa oloa, koska olen taas ollut päivät yksin kotona, kun avokki on käynyt töissä. Olen yrittänyt herätä samaan aikaan ja puuhastella toisen poissa ollessa kotona. Olen muun muassa laittanut joka päivä itselleni ruokaa, ettei vain tarvitsisi turvautua eineksiin. Kaikesta huolimatta yksin kotona möllöttäessä ajatukset alkavat kiertää kehää ja nimenomaan kaikki ahdistavat ajatukset. Toisen kotiin tulo jännittää, enkä sen koittaessa oikein tiedä miten päin minun pitäisi olla ja mitä sanoa. Kummallista sinänsä, koska koen, että hänen seurassaan voin kyllä olla täysin oma itseni, jos niin haluan.

Mietin, että onko tässä kaikessa vain kyse siitä, etten vain osaa oikein elää toisen ihmisen kanssa? Onhan parisuhde ihmissuhteena täysin erilainen kuin mikään muu elämämme aikainen suhde. Aiemmin toisiaan syvästi rakastaneet ihmiset voivat kymmenen vuoden päästä sylkeä toistensa päälle. Tämä on minusta yksi ahdistava ajatus ja ahdistus syvenee aina, kun näen ympärilläni ihmisiä, joille on käynyt juuri näin. Ihmisiä, joiden kyyninen realistisuus kalvaa heitä sisältä, koska he eivät osaa mitään muutakaan olla - tai halua. Entä jos minulle käy omassa elämässäni juuri näin? Rakastamisen riski tuntuu jotenkin aivan liian isolta otettavaksi kertaheitolla.

On päiviä, jolloin ajattelen, että ajan kanssa asiat paranevat, mutta on myös päiviä, kun tuntuu ettei mistään tule mitään ja kaikesta tulee vain paha mieli. Tunnistan ahdistuksen itsessäni, mutta joskus en vain jaksa tehdä sille mitään. En lähteä ulos kävelemään ja selventämään päätä tai kirjoittaa päätäni selväksi paperille. Mieluummin uppoudun tietokoneella pelaamiseen, joskin hyvin harvoin se on oloa virkistänyt. Tuntuu niin käsittämättömältä, kuinka hukkaan sitä elämäänsä heittää joka päivä. Sen sijaan, että hakisi uusia uria ajattelulle kirjallisuudesta tai elokuvista, sitä vain nakuttaa tietokoneella lykäten jotain vääjäämätöntä. Kun ei vain viitsi😟

Mistä tämänpäiväinen paha mieli sitten johtui? Avovaimo kysyy usein miksi itken tai miksi minulla on paha mieli, vaikka en voi mitään yksiselitteistä syytä sanoa. Tai voisinhan minä sanoa, että "koska sinä et tee minua joka hetki onnelliseksi", mutta sellaisen ajatuksen esittäminen kelle tahansa olisi kohtuutonta.

Jos kuitenkin yritän kelata, niin olen yrittänyt taas pakertaa gradun parissa, jonka piiriin kuuluu erään TV-sarjan katsominen, jonka juonikuviot eivät 8.osan kohdalla ole mistään valoisimmasta päästä. Ihmiset ovat julmia, pahantahtoisia, katkeria tai parhaimmillaankin eksysissä omalta itseltään. Ei kai tällaista katsomalla voi itsekään tuntea kuin surua? Minun kohdallani tämä suru ei kuitenkaan ole katarttista vaan enemmänkin masennusta syventävää. Huomaan nyt, että tarvitsisin tv-sarjan painoksi jotain valoisempaa, mutta en oikein tarkalleen ymmärrä mitä se voisi olla.

Olenko täysin yksin ajatusteni kanssa😑❓

Ylös ja alas. Alkaa vähitellen ärsyttämään tämä mielialan sahaus. Takana on kaksi ja puoli päivää hyvää mieltä, jonka jälkeen olen taas tuntenut oloni alakuloiseksi ja murheelliseksi. Tuntuu kuin tuolla kahdella ja puolella päivällä ei olisi mitään merkitystä vaan mieliala on taas maissa, koska sitä huvittaa olla siellä. Kirjoittelen tähän nyt muutamia ajatuksia ennen kuin lähden ulos kävelylle avovaimon kanssa.

Uusivuosi meni sitten lopulta todella mallikkaasti. Olimme suunnitelleet viettävämme aaton ja uudenvuoden päivän ihan kaksistaan tehden kaikkea mukavaa ilman kiirettä. Kävimme ulkona pitkällä kävelyllä ja juttelimme kaikenlaisesta. Illalla teimme illallista alusta loppuun itse ja voin sanoa, että kyllä maistui oliiviperunat, pihvi ja viheripippurikastike hyvältä, vaikka itse kokkina näin sanonkin. Vaimoke valmisti sivuun maukkaan salaatin. Vuoden vaihtuessa ammuimme sitten muutaman ison paukun, jonka olin poistanut läheisestä rakettikaupasta.

Uudenvuoden päivä jatkui samalla lailla rauhallisissa merkeissä. Oli mukava vain olla kotona, käydä ulkona ja nauttia kiireettömästä tunnelmasta. Emme tehneet ruokaa, mutta kävelimme läheiseen pizzeriaan pizzalle ja sieltä kotiin syömään taivaallisen Ben&Jerry's -jäätelön loput. Päiväleffana katsoimme vuoden 1935 Bride of Frankensteinin, joka oli iästään huolimatta säilyttänyt karismansa. Oli mukava huomata, että sitä pystyy viettämään toisen kanssa kaksistaan laatuaikaa ilman, että ympärillä täytyy olla jatkuvasti krumeluureja. Arkeen palaaminen oli kuitenkin sitten toinen asia.

Lauantaina avovaimolla oli viimeinen työpäivä ja jostain syystä olen ruvennut jännittämään näitä päiviä paljon enemmän. Silloin sitä jää yksin ajatustensa kanssa ja ainoastaan tekeminen auttaa tähän kaikkeen. Ehkä teen asiasta isomman kuin se on, minkä lisäksi jännittäminen ja asian vatvominen vain pahentaa asiaa entisestään. Onneksi pääsee purkamaan tuntojaan myös terapeutille ylihuomenna, tulin vielä fiksuna varanneeksi puolentoista tunnin ajan. Päivä meni itse asiassa ihan hyvin, sillä päätin lähteä kaverin kanssa koluamaan antikvariaatteja, josta löytyikin jonkun verran ostettavaa. Kovinta oli kuitenkin pyöräily keskustaan yli 20 asteen pakkasessa ja takaisin. En usko koskaan kärsineeni yhtä paljoa😉

Ahdistavat ajatukset alkoivat vaivaamaan vasta, kun vaimoke tuli takaisin töistä. Hän oli ollut yhdestä pienestä asiasta pahalla mielellä jo lähtiessä, eikä viimeinen työpäiväkään ollut ollut niitä leppoisampia. Emme riidelleet, koska emme usein keksi mitään syytä miksi meidän pitäisi sitä tehdä, mutta imen yleensä varsin herkästi itseeni hänen olotilojansa. Jos hän on surullinen tai äkäinen, tunnen usein itsekin olevani sellainen.

Olen myös huomannut, että olen muodostanut hänen ulkonäöstään itselleni jonkinlaisen kompleksin. Joskus hänen nenänsä ei miellytä, toisinaan se on taas sivuprofiili ja se tuntuu uskomattoman raskaalta; aivan kuin hän ei merkitsisi minulle mitään muuta kuin ulkoista kuorta. Vatvon asiaa ja se kasvaa päässäni, kunnes minua ahdistaa niin paljon, että itken kaiken ulos. Asia on helppo nähdä ulkopuolelta ja luulisi, että hänen hyvät puolensa auttaisivat peittämään sen vähän huonon ja epätäydellisen, mitä hänessä (ja meissä kaikissa) on.

Joka tapauksessa tulin eilen miettineeksi asiaa, enkä ymmärrä, miksi toisen ulkonäkö on minulle niin tärkeää. Toisinaan hän näyttää vastustamattoman söpöltä ja kaikki tuntuu taas asettuneen uomiinsa, kun taas toisinaan hän näyttää vähemmän kauniilta ja asiat ovat yhtäkkiä surkeasti. Tällaiset ajatukset ovat absurdeja, sillä en minä ketään muuta arvostele ulkonäön perusteella tai ajattele asioiden olevan pielessä, jos heillä sattuu olemaan "bad hair day". Kaipaisin ajatteluuni jonkinlaisia realiteetteja ja kohtuutta, mutta niiden tiedostaminen ei kuitenkaan auta minua eteenpäin. Ja jos kysytään, että haluaisinko muuttaa toista millään tavalla, niin vastaus olisi ehdottomasti ei, koska silloin hän olisi joku toinen. Hieman ristiriitaista, eikö totta?

Olen ollut joidenkin asioiden suhteen elämässäni melko pikkutarkka, josta esimerkkinä on monet keräilyharrastukseni. Kahdenkympin hujakoilla keräsin todella paljon cd-levyjä, joissa tärkeämpää oli asioiden ulkonäkö kuin niiden sisältö. Asia meni joskus aivan naurettavuuksiin, sillä kerran tulin palauttaneeksi levyn takaisin, koska kehikossa oli pieni halkeama. Se ei vaikuttanut mitenkään siihen, miten levy soi, eikä sitä virheenä varmasti kukaan muu kuin minä. Pidän sitä jotakuinkin keräilyperfektionismini järjettömimpänä esimerkkinä.

Levyistä siirryin muutama vuosi sitten kirjoihin, joissa ei niissäkään lopulta ollut kyse oikeastaan kirjoista vaan siitä, että keräsin itselleni kirjoja, joiden ulkomuoto oli mahdollisimman täydellinen. Keräsin (ja kerään) edelleen Tammen keltaista kirjastoa, josta minulle ei kelvannut kuin hyväkuntoiset ja kansipaperein varustetut kappaleet. Painokseen en sentään kiinnittänyt huomiota. En muuten ole lukenut murto-osaakaan parin vuoden aikana keräämästäni kirjahyllystä ja jossain välissä omistin useamman kymmentä levyä, joita en ollut koskaan edes kuunnellut alusta loppuun.

Tulin eilen illalla ajatelleeksi, että onko täysin mahdoton ajatus, että tämänkaltainen perfektionismi ulottuisi myös läheiseen ihmissuhteeseen? Siihen, että toisen täytyisi olla jollain tavalla täydellinen, täysin vailla epätäydellisiä yksityiskohtia. Eräs antikvariaatin pitäjä sanoi joskus, että hänellä tuotavia kirjoja ei pidä missään nimessä siistiä esimerkiksi omituskirjoitusten tai liitteiden osalta. Kirjan nimiösivulle kirjoitettu omistus "Pekalle jouluna 1981" on nimittäin osa kirjan persoonallista ulkoasua, eikä mikään virhe. Itse ostin eilen Albert Camus'n kokoelman, jonka sisäkansiin edellinen omistaja oli liimannut kirjaan tai kirjailijaan liittyviä lehtiartikkeleita; mahdottoman hauska idea, jota en ole koskaan tullut edes itse ajatelleeksi.

Olen vähitellen luopunut keräilyperfektionismistani, enkä enää osta kirjoja sen perusteella miltä ne näyttävät vaan mitä ne nimenomaisesti sisältävät. Ostin esimerkiksi eilen ruukkukasvien hoitoon keskittyvän kirjan, joka oli melkein hajoamispisteessä ja jonka takakanteen oli jämähtänyt vanha 118 markan arvoinen hintalappu. Kannet olivat naarmuiset ja sotkuiset, mutta enemmän minua kiinnosti sisältä löytyvät ohjeet, joilla kasvit saataisiin pysymään elossa. Hupaisaa oli myös kirjan väliin kuivattu kukka ja kymmenen vuotta vanha Hartwall Jaffan etiketti. Nämä kaikki pienet yksityiskohdat tekevät tästä nimenomaisesta kirjasta persoonallisen, ainutkertaisen.

Emmekö siis me ihmisetkin ole kaikki täysin ainutkertaisia? Ihailemme mainoksissa keikisteleviä naisia (ja miehiä), joiden ulkonäöllisiä "vikoja" on tasoiteltu kuvankäsittelyllä. Samalla heiltä riistetään kaikki se persoonallisuus, mikä heissä on ehkä kuvan ottamisen hetkellä vielä ollut. Tällaisia kuvia me tapitamme useamman kymmenen vuotta ja opimme ymmärtämään, että kauneus on pelkkää pintaa, eikä sisällöllä ole mitään merkitystä. Riittääkö, että asian tiedostamalla tätä kaikkea voi vastustaa ja arvostaa sitä, mikä todella on aitoa ja ainutkertaista?

Kirjaan tähän vielä yhden mieleen tulleen jutun ennen kuin menen nukkumaan. Olen nyt kolmatta viikkoa kärsinyt enemmän tai vähemmän vatsakivuista ja pahasta olosta, jonka vuoksi menen huomenna lääkäriin. Turvotuksesta ja kivuista johtuen makailin vessan lattialla ja tulin ajatelleeksi, että elämäni on joskus kuin siitä vitsistä, missä nainen on varma, että hänellä aborilemisysoosi tai jokin vastaava tauti. Vitsin koukku on tietysti siinä, että nainen on oireeton, joten hänellä on pakko olla kyseinen tauti😉

No, vakavasti ottaen minä en pelkää, että minulla olisi jokin tauti vaan ajattelin asiaa enemmänkin siitä näkökulmasta, että tulen usein pohtineeksi ja vatvoneeksi asioita, jotka eivät muutu, vaikka niitä kuinka pyörittelisin. Luin Ritva Bergmanin "Sinussa on se kaikki - pieni rohkaisukirja" -nimisestä opuksesta ensimmäisen luvun, jossa kerrottiin kuinka sinisen auton ostaja alkaa näkemään kaikkialla samanmerkkisiä tai samanvärisiä autoja. Aivot jollain tapaa alkavat poimimaan näitä asioita jatkuvasta informaatiovirrasta siten, että ne tuntuvat tulevan kuin tyhjästä. Varmasti aikaisemminkin kaupungilla liikkui paljon sinisiä mersuja, mutta niihin ei vaan silloin ollut mitään syytä kiinnittää huomiota.

Minä en ole ostanut sinistä autoa, mutta olen usein täällä puhunut siitä, kuinka pelkään tunteideni avovaimoani kohtaan kuolevan ja säikähdän, jos en aina tunne samoin häntä kohtaan. Ihan näin yksinkertaista ei kokemani tunteiden sekamelska ole, sillä osasyy tästä kaikesta kuuluu varmasti myös sairastamalleni masennukselle. Minulla on kuitenkin pieni pakkomielle funtsia toisten ihmisten elämää ja hakea niistä vertailukohtia omaan elämääni. Ero on yksi hyvä esimerkki. Huomaan ahdistuvani aina, kun joku puhuu erosta tai johonkin siitä liittyvästä asiasta.

Naputtelin esimerkiksi äsken googleen vanhan tutun hakusanan "masennus ja parisuhde" ja löysin sieltä yhtä lailla vanhan tutun suomi24:sen ketjun, jossa tuota asiaa pohdittiiin. Mielipiteitä oli puolesta ja vastaan, toiset sanoivat, että elo masentuneen kanssa on mahdotonta ja johtaa hyvin usein toisen osapuolen masentumiseen. Toiset taas sanoivat, että masennus on sairaus siinä missä muutkin, eikä riitä yksinään miksikään syyksi erota, minkä lisäksi hyvin on pärjätty tähän asti siitä huolimatta. Jostain syystä poimin informaatiosta juuri ensin mainitun kaltaiset viestit, jossa masentunut tuomitaan epäonnistumaan parisuhteessaan. Entä jos muuttaisin ajatteluani siihen suuntaan, että tilanne on nyt tämä, mutta on olemassa ihmisiä, jotka ovat selvinneet tästä ja ovat edelleen yhdessä. Miksi minä en voisi olla yksi heistä?

On olemassa ihmisiä, jotka eroavat 25 vuoden jälkeen ja ilmoittavat sen kautta jälleensyntyneensä (köh, Hellsten, köh), mutta on olemassa ihmisiä, jotka kertovat 25 vuoden jälkeen rakastavansa puolisoaan enemmän kuin koskaan(Tabermann)? Kumman ajattelutavan minä siis valitsen? Masennukseen kuuluu tyypillisesti positiivisen ajattelun poissaolo ja pienikin toivon liekin ylläpitäminen saattaa tuntua naiivilta ja teennäiseltä. Eräs YTHS:n psykologi totesi asiaan, että yrittämästä se ei ketään kuitenkaan estä. Hänen neuvonsa oli, että hyväksyy toisen epätäydellisyyden ja vaalii niitä hyviä puolia toisessa, tuntui se alkuun kuinka teennäiseltä tahansa.

Ja funtsimalla muiden eroja teen vain hallaa omalle ajattelulleni, sillä se on heidän elämänsä, ei minun. Minun tunteeni ovat minun tunteitani, eikä niitä voi verrata kenenkään toisen tunteisiin, ei edes sellaisen, joka on näennäisesti ollut samassa tilanteessa. Yksityiskohdat tekevät meidän kaikkien elämät toisistaan poikkeaviksi. Otetaan esimerkiksi edellä mainitut masennusta ja parisuhdetta koskevat tarinat suomi24:sesta. Lopettivatko kaikki masentuneet alkoholin käytön, lisäsivät liikuntaa, kävivät terapiassa, kirjoittivat foorumille koko elämänsä kirjon ja silti erosivat, koska masennus johtaa vääjäämättä eroon? Minä en tiedä, mitä he tekivät ja miksi se lopulta koskisi minua, koska minä en ole yksikään heistä, enkä ole elänyt sekuntiakaan heidän elämäänsä, ainoastaan omaani.

Itkemisen jälkeen tilanne tuntuu aina selkeämmältä. Aiemmin pelkäsin itkemistä ja ajattelin sen olevan merkki siitä, että asiat ovat todella huonosti, mutta nyt ajattelen, että antaa tulla täydeltä laidalta, jos siltä tuntuu. Vatsavaivojenkin syy on mitä todennäköisimmin uudelleen aktivoitunut laktoosi-intoleranssi tai maitoallergia, sillä vatsa menee varsin nopeasti sekaisin pienestäkin määrästä maitoa. Harmillinen, mutta tuttu vaiva lapsuudesta.

Miksi sitten itkin tänään? Varmaan kyse oli siitä, että olin nukkunut edellisenä yönä huonosti. Vatsavaivat estivät nukkumasta ja aamulla piti herätä aikaisin ja mennä YTHS:n päivystykseen puhumaan näistä vaivoista. Väsyneenä mistään ei tule mitään ja varmasti masennusta sairastavana kaikki vain korostuu entisestään.

Illalla olimme sopineet menevämme viettämään iltaa kavereiden luo. Harkitsin, että olisin jäänyt kotiin keskustelemaan liveryhmässä, mutta ajattelin yhteisen illanvieton ajavan saman asian. Tarkoitus oli syödä ja seurustella, joista minulta onnistui sitten ainoastaan ensin mainittu. Minua ei huvittanut puhua ja tunsin oloni kamalan ulkopuoliseksi. Illan mittaan tunsin olevani entistä ahdistuneempi, enkä usko, että se jäi keneltäkään muultakaan näkemättä. Hyvinhän näitä rivejä kuitenkin kirjoittelee myös silmät punaisena.

Katselin tänään YLE:n Elävästä arkistosta Inhimillisen tekijän jakson, jossa puhuttiin mielenterveysongelmista. Paikalla oli puhumassa mm. Idolsista tuttu Kristian Meurman, joka on varsin avoimesti kertonut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Joitakin mielenkiintoisia asioita poimin nimenomaan Meurmanin puheesta, joka ymmärsi jo joskus teini-iässä, ettei hän ole täysin samanlainen kuin muut (niin niin, kukapa meistä olisi "normaali"). Joka tapauksessa tärkeä ajatus oli, että hän reagoi joihinkin asioihin äärettömän herkästi. Sellaiset asiat, jotka muut sivuuttivat olankohautuksilla, saattoi Meurmanille olla maailmanlopun enne. Piirre, jonka tunnistan helposti myös itsessäni.

Toinen tärkeä juttu, josta haastatteluohjelmassa puhuttiin oli oman sairauden hyväksyminen. Tämä on ollut minulle kova paikka, sillä luulin pitkään olevani särkymätön. Kestäväni huonosti nukuttuja öitä, liikunnan puutetta, epäsäännölistä ruokailua, loputonta tietokoneen tapitusta ja muuta sellaista, joka varmasti tekee tepposet herkälle mielelle hyvin salakavalasti. Kun on kerran horjahtanut ei tasapainoon pääseminenkään käy käden käänteessä.

Onneksi huomenna on pitkästä aikaa terapiaistunto. Fiksuna osasin ennen joulua varata ennakkoon puolentoista tunnin ajan, sillä ajattelin kahden viikon tauon keräävän mieleen jos jonkinlaista käsiteltävää ja kyllähän sitä taas piisaa.

Suora linkki haastatteluun: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=74&t=486&a=6320

Aamu oli kyllä surkeista surkein näytös vähään aikaan. Sain vanhan tutun ahdistuskohtauksen (sellaisiksi minä niitä kutsuisin), jonka seurauksena itkin hervottomasti ja toistelin kaikkea epämääräistä siitä kuinka elämä on täysin turhaa, eikä mistään tule koskaan mitään, enkä koskaan kykene tuntemaan enää yhtikäs mitään. Avovaimo yritti parhaansa mukaan rauhoitella, mutta turhautui lopulta ja purskahti itsekin itkuun. Itkeminen auttoi ja oloni rauhoittui ja taisin hetkeksi nukahtaa ennen kuin oli aika lähteä terapiaan. Hetken oli seesteinen olo ja kiitin avovaimoa, että hän jaksaa olla tukenani, vaikka olen näin mahdoton.

Terapiassa tulimme käsitelleeksi muun muassa Tommy Hellstenia, jonka ajattelusta olette voineet (tai voitte) lukea mielipiteen aikaisemmista kirjoitteluista. Toisaalta minulle ei ole helppoa päästä eroon aiheesta, sillä olen huomannut taittavani peistä aiheesta hyvin useasti terapeuttini kanssa. Kumpaakin joka tapauksessa haittaa, ettei miehen ajattelusta ole esitetty kovinkaan vahvaa julkista kritiikkiä vaan hän on edelleen median mielestä Suomen "ykkösterapeutti", vaikka on pelkkä teologi koulutukseltaan. Hellstenin psykologiassa on Millenium Falconin mentävä aukko, jota kutsun determinismiksi. Eli siis sellaista ajattelua, että alkoholistiperheen lapsesta tulee alkoholisti tai muuten vain vammainen, koska hän ei muuta voi. Näin siis kärjistettynä.

Toinen tärkeä ajatus, jonka terapeuttini heitti ilmoille vasta terapian lopussa oli tarina eräästä naisesta, joka koki ystäväsuhteensa kovin katkelmallisiksi. Tämä tarkoitti sitä, ettei hän oikein osannut ylläpitää suhteita ystäviinsä vaan heidän piti ylläpitää niitä häneen. Tämän enempää en hänestä ehtinyt kuulemaan, mutta se muistutti paljon sitä, miltä minusta tuntuu joskus avovaimoni kanssa. Kaksi hyvää päivää voi muuttua syvään ahdistukseen ja epätoivoon. Yhdessä ollessa minusta voi aika ajoin tuntua hyvältä, mutta hänen poissa ollessaan saatan miettiä asiat omassa päässäni sekaisin. Sitten kaikki voi alkaa taas alusta, kun näen hänet uudemman kerran. Tänään tosin tuntui hyvältä, kun hän oli yllättäen odottamassa minua vastaanoton edessä, josta lähdimme kaupoille.

Kaupoilla tulikin sitten kulutettua rahaa kunnolla, kun nousin Askelklinikalta tukipohjalliset ja sen jälkeen käväisin ostamassa itselleni kunnon juoksulenkkarit. Tänään taidan käydä tarpomassa ihan perinteisen kävelyn, mutta jos olo olisi huomenna parempi (ja pakkasta vähemmän), niin voisin harkita tekeväni pienen vartin mittaisen juoksulenkin. Siitä eteenpäin se ei olisi kuin kapuamista parempiin suorituksiin. Jos jalat kestävät ja jos maltan venytellä. Alkoholittomuutta on muuten takana reilut kahdeksan kuukautta. Pohjalta ainoa suunta on ylös🙂👍

Kaivetaanpa tämäkin ketju täältä pohjalta taas ylös. Kirjoittelin pitkät pätkät tuonne "Minkä kirjan luit viimeksi" -ketjuun, mutta Exploiter (sic) päätti viskata minut sivun verran taaksepäni, jolloin kaikki kirjoittamani katosi. Ehkä parempi kuitenkin näin, koska teksti alkoi mennä ketjun aiheesta vähän sivuun, joten parempi kirjoittaa se tänne. Ajatus lähti kuitenkin siitä, että maanvaiva kertoi, ettei hänen äidinkielen opettajansa ollut koskaan ymmärtänyt hänen kirja-arvostelujaan.

Itsellänikin on vähän haljuja kokemuksia äidinkielestä, vaikkakin suurin syy näin taaksepäni katsoessa oli minussa itsessäni. Innostuin kirjoittamisesta joskus kolmannella tai neljännellä luokalla. Harjoittelimme kartan tekoa ja toisena tehtävänä oli kirjoittaa jonkinlainen tarina tekemämme kartan pohjalta. Innostuin tehtävästä niin suunnattomasti, että kirjoitin yhdeksän tai jopa kaksitoista arkkia pitkän tarinan, jonka opettaja vieläpä luki koko luokalle. Nolostuksissani pidin tietysti sormet korvissa, etten olisi kuullut yhtäkään sanaa, vaikka kehuakseenhan opettaja tarinan luokalle luki.

En muista miksi sittemmin lopetin kirjoittamisen. Muistan kirjoittaneeni tarinaa, jossa pituus oli sisältöä tärkeämpi. Viimeiselle riville saattoi mahtua vain muutama kirjain, jotta sivu tuli kulloinkin täyteen. Niin saatoin ylpeänä ilmoittaa kirjoittaneeni jo 23 sivua, vaikka todellisuudessa mittaa oli paljon vähemmän. Siskon mutinoista ymmärsin jotenkin, että opettaja olisi muulle luokalle puhunut, ettei tarinani ole oikeasti niin pitkä, mutta älkää sanoko, että minä siitä teille kerroin. Liekkö tuo totta, mutta sellainen mielikuva minulle kuitenkin jäi.

Joka tapauksessa en muista kirjoittaneeni sittemmin kauheasti. Ehkä tietokoneella pelaaminen oli kiinnostavampaa tai sitten kukaan ei vain riittävästi rohkaissut minua jatkamaan ja kehittämään kirjoittamistani. Luokallemme tuli viidennen vuoden alussa naapurikoulusta tyttö, joka sai äidinkielen aineistaan varauksetta kymppejä. Ei siinä, ne olivat sen ikäisen kirjoittamiksi äärimmäisen kypsiä ja täynnä sellaisia asioita, joista minä en ymmärtänyt yhtikäs mitään. Omaksuin itselleni varsin tyypillisen hälläväliä-asenteen. Jos en ollut automaattisesti paras, en myöskään nähnyt syytä hirveästi yrittää olla parempi. Palaute oli yhdentekevää.

Lukiossa minua alkoi jurppimaan toden teolla, kun sain aineista vain 60 pistettä sadasta. Siinä vaiheessa ymmärsin lukea palautetta ja korjasin tyyliäni, mutta en siitä huolimatta saanut 80 pistettä parempia arvosanoja. Kaveri kirjoitteli järestään yli 90 pisteen arvoisia aineita, veti kymppejä pitkästä matikasta, pelasi jääkiekkoa, harrasti karatea ja seurusteli. Näihin aikoihin koin ensimmäisen varsinaisen masennuskauteni. Olin yrittänyt lähestyä yhtä tyttöä (tekstiviesti oli parasta mihin pystyin), mutta hänen mielestään oli parempi kun olisimme vain kavereita. Myöhemmin sain kuulla häneltä, ettei minun kanssani kehdannut kukaan seurustella, koska olin niin nolo.

Syykin tähän oli. Olin joskus psykologian tunnilla esitellyt itseni hetken mielijohteesta James Bond -tyyliin (Bond, James Bond) ja se oli ollut muiden mielestä todella typerän kuuloista. Myöhemmin olen osannut katsoa asiaa vähän eri vinkkelistä ja ymmärtänyt, että aika lapsellista se meno vielä lukiossa monella oli. Jäin kuitenkin lukiossa suurimmalta osin täysin ulkopuoliseksi. Minulla oli kyllä kavereita, mutta olin sitä vain koulussa, enkä juuri koulun ulkopuolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiset eivät olisi kehdanneet olla ystäviäni koulun ulkopuolella vaan vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin kotona. Useimmiten pelaten tietokoneella.

***

Tänään minulla on ollut todella surkea olo. Olen töissä, mutta on pakko kirjoittaa tänne tukinettiin, koska ajatukset kiertävät kehää. Kaikki alkoi aamulla, kun heräsin ja minulla oli hetken aikaa ihan hyvä olo. Siitä kaikki sitten varmaan lähtikin. Minulla on hyvä olo, koska olen yksin, joten en enää rakasta tyttöystävääni. Sen jälkeen eroajatukset ovat pyörineet päässäni, enkä ole saanut niiltä juuri missään vaiheessa hetkenkään rauhaa. En ymmärrä miksi ajattelen näin. Olin viikonlopun sekä maanantain että tiistain kotona, eikä mitään tavallisesta poikkeavaa tapahtunut. Ahdistelin tavalliseen tapaani, mutta siitä huolimatta lähteminen tuntui vaikealta.

Olen koko ajan niillä rajoilla, että purskahdan kohta itkuun, koska en kestä tällaisia ajatuksia. Maanantaina olin vielä ihan hyvällä mielellä, koska olimme päässeet Kataja RY:n parikurssille ja siellä oli yllättäen todella kivaa. Jännitin ryhmään menemistä tosi paljon, enkä olisi halunnut mennä sinne, mutta kolmen tunnin jälkeen muut ryhmäläiset tuntuivat jo tutuilta ja meillä molemmilla oli kova tsemppi, että kyllä tästä vielä jotain tulee. Vielä kovempi tsemppi oli muiden ryhmäläisten puolesta, että kyllä te pystytte ongelmanne ratkaisemaan!

Tiistaina oli sitten terapia, joka tuntui sekoittavan pakan jälleen ihan kokonaan. Puhuimme puolentoista tunnin aikana ensin niitä näitä, jonka jälkeen kertoilin parikurssista ja kuinka olin tykännyt olla siellä ja kuinka myös odotin seuraavaa kertaa. Jossain vaiheessa keskustelua terapeutti kertoili omista vanhoista suhteistaan, joita hänellä oli ollut ennen nykyistä 30-vuotista avioliittoaan.

Ensimmäisen vakavan suhteensa hän oli elänyt lukioaikana, mutta tyytyväinen ei hän tähän suhteeseen ollut, mutta oli kuitenkin roikkunut mukana. Nainen oli kuitenkin huomannut, ettei toinen ollut tyytyväinen ja lopettanut suhteen. Terapeutin mukaan kyse oli toimimattomasta suhteesta, jossa onneksi toisella oli rohkeutta tehdä päätös lopettamisesta. Toinen suhde oli ollut armeija-aikana, jonka hän oli itse lopettanut, koska ei ollut siihen tyytyväinen. Hänellä oli selvä tunne, että suhdetta ei kannattanut jatkaa. Nykyisen vaimonsa hän oli sitten tavannut myöhemmin ja hänen kanssaan yhteenkuuluvuuden tunne oli ollut kaiketi sitten toisenlainen.

Miksi minä oikein sitten kerron tämän kaiken? Mitä merkitystä sillä on? Minulle sillä on ilmeisen paljon merkitystä, sillä jostain syystä samaistun tai samaistutan itseni tuohon tarinaan, kuten teen monien muidenkin samankaltaisten tarinoiden kohdalla. Ahdistuin terapeutin kertomasta, sillä rupesin ajattelemaan, että tunnenko minä todella yhteenkuuluvuuden tunnetta tyttöystäväni kanssa, rakastanko minä häntä todella? Riittävästi asiaa pyöriteltyäni en enää tiedä mitä tunnen vaan rupesin ajattelemaan, että minun täytyy vain lopettaa tyttöystäväni mielestä täysin toimiva suhde, koska ajattelen sitä koko ajan. Kai se on sitten sitä rakkauden riskinottoa, että tekee juuri niinkuin itsestä tuntuu, vaikka se tuntuisi kuinka väärältä ja tietäisi aiheuttavansa toiselle todella pahan mielen. Aikuisiahan tässä ollaan, kyllähän sen nyt pitäisi jokaisen ymmärtää, että joskus rakkaus vain loppuu ☹️

***

Tällaisia minä ajattelen. Toivoisin niin, että joku sanoisi minulle, että tuo mitä sanot on vain masentuneen mielesi tuotetta, eikä totta. Rauhoittelisi minua, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ihan sama kuitenkin mihin päin käännyn, siellä mieleni toitottaa minulle, että "erosihan hänkin, ei se ole niin kummallista". Miksi en pysty ajattelemaan, että vaikealta voi tuntua, jopa mahdottomalta, mutta silti on löydetty tapa olla yhdessä? Tai sitten en vain kykene rakastamaan tai hyväksymään toista sellaisena kuin hän on. Jonkun toisen kanssa olen onnellisempi, koska niin vain on. Kaikki muutuu paremmaksi, kun eroan ja löydän itselleni sen oikean.

Tiedän kirjoittavani järjettömyyksiä, mutta tämmöisiä minä ajattelen ja kun en enää jaksa, purskahdan itkuun. Töissä ei voi kuitenkaan itkeä, koska silloin toiset huolestuisivat. Itken sitten kotona.

Jos sinusta tuntuu hyvältä olla yksin niin sehän on hieno asia! Minusta se tarkoittaa sitä että tulee itsensä kanssa toimeen, ainakin juuri sillä hetkellä. Eikä tarkoita sitä, ettet rakastasi. Välttämättä. Enhän minä tietysti voi tietää rakastatko vai et, mutta jos et rakastakaan niin sepä taitaa johtua sinusta itsestäsi, eikä tyttöystävästäsi. Sen verran olen juttujasi lukenut, että tämmöisen johtopäätöksen uskallan tehdä. Niinpä vaihto tai "oikean" löytyminen ei välttämättä paranna tilannetta.

Minä luulen että suurin osa meistä kokee monenlaisia osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, vaikka sitä ei ulospäin usein näkyisikään.

Et ehkä voikaan rakastaa ennenkuin toivut masennuksestasi jollekin toiselle, terveemmälle tasolle? Rakkauttakin on niin monenlaista ja se kehittyy ja muuttuu elämän edetessä. Itsekään en tunne miestäni kohtaa niinkuin toivoisin, mikä haittaa eniten seksielämää. mutta lämpimiä tunteita minulla häntä kohtaan on toki. Olenkin nyt odottavalla kannalla asian suhteen ja keskityn itseni hoitamiseen. Huomenna minulla on pitkästä aikaa terapeutin vastaanotto. Uskalsin viimeinkin varata ajan, viimeksi olen käynyt puolitoista vuotta sitten.

En jaksa nyt kovin pitkäjänteisesti keskittyä, koska työpaikallamme on YT neuvotteluiden päätöspäivä menossa ja odotan kutsua pomon huoneeseen... hermostunut tunnelma. surffailen täällä kun en pysty töihinkään keskittymään.

Toivottavasti on parempi päivä huomenna! Pidä huolta itsestäsi!

kirjoittelet kuin masentunut ihminen. Jonain päivänä et ole masentunut ja kaikki kääntyy parhain päin.

Edellinen viesti oli kyllä turhan synkkä, mutta jotenkin vain tuntui, että piti sylkeä se kaikki paha olo sisältä, mikä juuri silloin siellä oli. Ketjun otsikointi on myös alkanut ärsyttää, sillä se tuntuu asettavan minulle turhan ahtaat puitteet sille, mistä haluan täällä kirjoittaa. Itse asiassa en oikein enää jaksaisi jatkuvasti analysoida parisuhdettani, sillä siinä sinällään ei ole mitään vikaa.

Tänään tulin katsoneeksi itseäni kuvaannollisesti peiliin ja olin aika pettynyt näkemästäni. Minua harmittaa, että olen toista kohtaan niin vaatelias, enkä kykene hyväksymään hänen puutteitaan. Olen myöskin äärimmäisen kärsimätön ja helppo loukkaantumaan, jos toinen ei ole aina valmis osoittamaan hellyyttä minua kohtaan. Minun on vaikea asennoitua siihen, että toisella olisi oikeasti jotain tärkeää tekemistä, eikä hänellä ole välttämättä aikaa puhua minun kanssani. Jos saan päähäni jonkin asian, jonka haluaisin puhua hänen kanssaan, jurotan kunnes siitä asiasta puhutaan, enkä pysty siirtämään sitä "tuonnemmaksi". Pienetkin asiat tuntuvat kolossaalisilta probleemilta. Onneksemme täytyy todeta, että kykenemme keskustelemaan kaivelevat asiat mielestä, jonka jälkeen yleensä helpottaa.

Tavallaan haluan siis kaiken heti ja nyt. Minulle ei tunnu kelpaavan, että asiat vievät aikaa vaan petyn helposti, jos asiat eivät suju niinkuin olen suunnitellut. Tällaisissa tilanteissa myös väsyn helposti. Väsyneenä sitä tietysti tuntee, ettei mistään tule mitään. Kaksi edellistä päivää olen tuntenut omituista levotonta innostuneisuutta ja energiaa, mikä sitten tänään vaihtui tyypilliseen väsymykseen ja asioiden vatvomiseen. Pystyn kuitenkin jo itsekseni olemaan melko tasapainoinen, joten ehkä toistenkin ihmisten huomioimisesta tulee minulle ajan myötä helpompaa.

Positiivisemmissa tunnelmissa siis eteenpäin. Seminaarityön palautus on 16. päivä, joten älkää ihmetelkö, jos energiani ei riitä tänne kirjoitteluun. Kiitoksia kaikille, jotka rohkaisitte minua edellisen masennusviestini kohdalla ja puhuitte minulle järkeä. Tarvitsen sitä aina välilllä.

Se, että viihdyt yksin välillä on vain hieno asia!!! Terapeuttini kehui minua siitä asiasta, mitä olen aina pitänyt itsestään selvänä asiana. Monilla ihmisilla on todella vaikeuksia olla yksin oman itsensä kanssa. Fiksuna ajattelevana ihmisenä voit varmasti käsittää, että se ei tarkoita, että et voisi olla silti yhdessä tyttöystäväsi kanssa. Vai mitä?😉

Terapeuttisi kokemukset eivät myöskään millään lailla ennusta sinun kohtaloasi! Hän on aivan eri ihminen. Sinulla on ehkä taipumus ottaa henkilökohtaisesti lukemasi ja kuulemasi. Siksiköhän Hellsten sinua ärsyttää?

Suhteen arkipäivästyminen on varmaankin teidän parisuhteen ongelma (sinulle). Se kurssi on varmaankin hyvä tapa koittaa verrata itseään muihin ja yrittää löytää enemmän syitä yhdessäololle kuin eroamiselle. Olisiko jonkinlaisen listan teosta sinulle hyötyä? Itse tykkään +/- listoista.