Heippa,

Itselläni ei ole kokemusta masennuksesta ja siitä kuinka burnout voi viedä elämänhalun ja -kyvyt. haluan kuitenkin rohkaista sinua ja toivoa kaikkea hyvää taipaleellesi pois masennuksesta! 🌻🙂🌻

Silmiini osui tänään nettiä selatessa Iltalehden uutinen Tiina Lymin haastattelusta tuoreessa Anna-lehdessä. Tamperelainen näyttelijätär on tällä hetkellä keskiössä käsikirjoittamansa ja ohjaamansa Susi sisällä -näytelmän ansiosta. Se kertoo perheenisän pettämiskierteestä ja aikuisena olemisen vaikeudesta. Haastattelussa Lymi tiivistää SS:n teemaa seuraavalla tavalla:

"Heilahduksen hetket ovat järkyttävän vaarallisia. Silloin voi tapahtua todella isoja ja vahingollisia asioita...Pohjatonta tyhjyyttä yritetään täyttää väärällä tavalla. Kaikkihan me tunnemme erilaisia haluja ja himoja, mutta on eri asia, miten himonsa toteuttaa".

Edellinen lainaus puhuttelee minua erityisesti siitä syystä, että olen oman parisuhteeni kohdalla tuntenut hyvin usein epävarmuutta ja ahdistusta. Masennus on aina kummitellut taustalla, mutta ei silläkään voi aivan kaikkea selittää. Epävarmuus ja ahdistus ovat enemmän tai vähemmän tuttuja vieraita kaikkien ihmisten parisuhteissa. Avopuolisoni totesi kerran, että tuntuisi kuin sinä tuntisit kaiken sen epävarmuuden ja ahdistuksen mitä minä tunnen, mutta kymmenkertaisena.

Useasti tuntiessani ahdistusta ja epävarmuutta, ajattelin, että olisiko elämäni toisenlaista toisen ihmisen kanssa. Mahdollisesti, mutta en usko, että uuteen suhteeseen pakeneminen parantaisi pitkällä aika välillä yhtikäs mitään. Kysymys vaivaa minua kuitenkin, koska minulla ei ole asiasta kokemusta. Olisi ehkä helpompi asettua suhteeseen, kun tietäisi, että pitkään parisuhteeseen nyt vain kuuluu ongelmia ja vaikeita hetkiä niiden hyviltä tuntuvien hetkien ja aikojen vastapainoksi. Harmi vaan, ettei asia näin järkeilemällä parane. Voiko ihminen tyytyä parisuhteeseensa ilman, että on elänyt sitä ennen epäonnistuneen suhteen tai toisen? Syntyykö parisuhteen tyytyväisyys vain edelliseen vertaamalla?

***

Eräs asia, joka on toistuvasti helpottanut masennukseeni on lukeminen. Ensimmäiset kuukaudet romahdukseni jälkeen olivat yhtä kaaosta, enkä tehnyt juuri muuta kuin istuin kotona ja pelasin tietokoneella. Varsinaisen lukuinnon sain päälle kuitenkin vasta vuosi sen jälkeen, kun olin palannut vaihto-opiskelemasta lahden takaa. Kannoin kirjastosta asiaa koskevaa kirjallisuutta kilokaupalla ja tulin parhaimmillani lukeneeksi niistä varmaan puolet. Seassa oli onnistuneita, mutta myös vähemmän onnistuneita teoksia. Tämän viestin lopusta löytyy lista kaikesta lukemastani kirjallisuudesta. Eräs varsin mielenkiintoinen huomio oli, etten löytänyt kirjastosta kuin yhden teoksen, joka käsitteli suoraan masennuksen ja parisuhteen keskinäistä suhdetta.

Tänä päivänä olen siirtynyt lukemaan yhä enemmän parisuhdetta käsittelevää kirjallisuutta ja kun ahdistukseni on antanut hieman periksi, olen tarttunut myös kaunokirjallisuuteen. Opiskelut vievät nykyisellään kuitenkin niin paljon aikaa, etten ehdi lukemaan läheskään sitä kaikkea, mitä haluaisin, mutta näin lienee asia useimmilla lukemista harrastavilla ihmisillä. Kaverini tuli kerran osuvasti todenneeksi, että "tietokonepeliltä ei vaadita paljon, että sen vieressä viihtyisi tunteja, kun taas paska kirja lentää nurkkaan viiden minuutin selaamisen jälkeen."

Alla olevassa listassa on vain ne teokset, jotka olen itse lukenut masennuksesta. Ulkopuolelle jää varmasti kymmeniä teoksia joita en enää muista lukeneeni, joihin en ole törmännyt tai jotka olen jostain syystä sivuuttanut. Ulkomaisten kirjojen kohdalla on mainittu alkuperäisteoksen ilmestymisvuosi sekä suomennosvuosi:

Cobain, Bev (1998/2001). A-PUA - selviytymisopas masentuneelle nuorelle.
Enäkoski, Marianne (2002). Kun elämä satuttaa - kokemuksia masennuksesta ja masennuslääkkeistä.
Furman, Ben (1997). Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.
Furman, Ben & Valtonen, Jussi (2000). Jossakin on ilo - tietoa ja toivoa masennuksesta kärsiville ja heidän läheisilleen.
Hardwick, Neil (1999). Hullun lailla.
Karila, Irma & Kokko, Anna-Maija (2008). Krooninen masennus - mitä on tehtävissä?
Kiikkala, Irma; Ahonen, Juha & Sohlman, Britta (1999). Kuinka selviytyisin iltaan - välähdyksiä masennuksen maailmasta.
Koffert, Tarja & Kuusi, Katriina (2002). Depressiokoulu - opi masennuksen ehkäisy- ja hoitotaitoja.
Koivisto, Tellervo (1999). Päiväkirjan uudet sivut.
Kopakkala, Aku (2009). Masennus.
Koskisuu, Jari & Kulola, Tarja (2005). Yhdessä yksin? Mielenterveysongelma parisuhteessa ja perheessä.
Kärkkäinen, Anne (toim.) (2009). En valinnut tätä sairautta - kokemustietoa mielenterveyden häiriöistä.
Laaksonen, Ritva & Heikkilä, Liisa (2001). Matka masennuksesta minuuteen.
Myllärniemi, Jorma (2009). Masennus - psyyken kipu.
Mäki, Silja & Linnainmaa, Terhikki (toim.) (2005). Hoitavat sanat - opas kirjallisuusterapiaan.
Siimes, Kari (2003). SSRI - onnenpilleri vai aikapommi?.
Solomon, Andrew (2001/2002). Keskipäivän demoni - masennuksen atlas.
Styron, William (1990/1995). Pimeän kuva - muistelma hulluudesta.
Tamminen, Tapani (2001). Mielet maasta - depression tietokirja.
Tontti, Jukka (2000). Masennuksen arkea - selityksiä suruun ilman syytä.
Tontti, Jukka (2008). Monimielinen masennus: arjen reseptejä elämäntaudin hoitoon.
Waltari, Mika (1949). Neljä päivänlaskua - romaani romaanista. Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi.
Williams, Mark; Teasdale, John; Segal, Zindel & Kabat-Zinn, John (2007/2009). Mielekkäästi irti masennuksesta - tietoisen läsnäolon menetelmä.
Young, Jeffrey E. & Klosko, Janet (1994/2007). Avaa tunnelukkosi - vapaudu elämään täydesti.

Trikimees, sinä tosiaan pärjäät! Noin laaja tiedonhaku ei voi olla vaikuttamatta positiivisesti. Itse tyydyn vain selaamaan kirjoja.... Kun ei jaksa keskittyä niin ei jaksa.

Parisuhteesta en osaa sanoa mitään, kun vastakkainen sukupuoli pelkää minua tai käyttää hyväkseen. Tai molempia. ☹️

Kiitos Jasse ja poropeukalo kommenteistanne (vältän sanomasta 'rohkaisevista sanoistanne', koska se kuulostaa niin sentimentaaliselta 🙂). Myös minä olin kaksi vuotta sitten kyvytön keskittymään ja lukemaan kirjoja kunnolla. Itse asiassa suurimman osan luettelemistani kirjoista olen lukenut vasta tämän vuoden puolella. Yritin kyllä kysellä erinäisiä kirjasuosituksia psykiatriltani ja minua auttaneilta psykologeilta, mutta melko laihoin tuloksin. Psykiatrini taisi todeta yksikantaan, että "aika vaikea hänen on mitään lähteä sinulle suosittelemaan". Pahimman vaiheen jälkeen luinkin enimmäkseen kaunokirjallisuutta, muun muassa japanilaisia klassikoita, joiden raadollinen realismi teki mahdollisesti psyykelleni vielä enemmän hallaa.

Psykologinen kirjallisuus tuli kuvaan vasta reilu vuosi romahdukseni jälkeen. Kirjoittaminen on ollut minulle yliopistosta lähtien varsin luonnollinen tapa jäsennellä ajatuksiani, joten kirjojen lukeminen ja ajatusten kirjaaminen tukiasemaan selkeytti ja auttoi paljon. Psykoterapiassa minun oli taas mahdollista pallotella näitä ajatuksia ammattilaisen kanssa ja viedä prosessia näin vielä hieman pidemmälle.

Psykologisen kirjallisuuden jälkeen olen taas tarttunut kaunokirjallisuuteen, jota kykenen nykyään lukemaan paljon aikaisempaa avarakatseisemmin. Enää en etsi kirjoista absoluuttista totuutta vaan ymmärrän ne erilaisina näkökulmina erilaisiin totuuksiin. Ymmärrän, ettei lopullista totuutta kykene varmaan koskaan selvittämään, mutta se ei saa estää ketään yrittämästä. Tässä mielessä en ole koskaan erityisemmin viehättynyt Tommy Hellstenin kirjoista (joita olen lukenut kaksi), jotka koen saarnaaviksi ja osittain perustelemattomiksi. Minusta koko mies on uususkonnollisuudessaan perustavanlaatuisesti vastenmielinen.

***

Keskittymiskykyäni on parantanut myös syksyllä aloitettu uusi lääkitys. Söin puolitoista vuotta vaihtelevasti minulle ensimmäisenä määrättyä Seronilia, johon en oikeastaan missään vaiheessa ollut tyytyväinen. Lääke vain teki oloni jotenkin tunteettomaksi. Psykiatrini oli kuitenkin kertomani perusteella sitä mieltä, että tämä on nyt hyvä lääke ja pidetään tästä kiinni. Yritin lääkkeestä eroon muistaakseni kolme eri kertaa ja jokaisella kerralla yritys epäonnistui.

Joskus tämän vuoden kesällä kykenin vakuuttamaan psykiatrini lääkkeen vaihdosta. Ymmärsin, ettei yksikään lääke kykenisi tekemään minua terveeksi, mutta tarvisin lääkkeen, joka aktivoisi minua ja antaisi minulle riittävästi hyviä kokemuksia, jonka jälkeen voisin harkita lääkkeistä eroon pääsemistä. Niinpä lääkkeeni vaihdettiin Seronilista kaksikanavaiseen Venlafaxineen (myös Efexor), johon olen ollut hyvin tyytyväinen; tunnen oloni aktiivisemmaksi ja aikaansaavammaksi, joka taas lisää uskoani omaan parantumiseeni.

Toisaalta osasyy oloni paranemiseen saattaa olla myös alkoholittomuus, jota on nyt kestänyt viisi kuukautta. Olen vahvasti sitä mieltä, että kenenkään psyykkisesti sairaan ei tulisi lääkitä itseään alkoholilla, eikä varsinkaan huumeilla. Helpotus on hetkellinen, mutta ongelmat tulevat takaisin kaksinkertaisena, jolleivat vielä suurempina. Täytyy kuitenkin sanoa, että alkoholista erottautuminen ei ollut mikään helppo nakki. En niinkään kaivannut alkoholia nautintoaineena vaan huomasin, kuinka paljon kaipasin sitä ahdistuksen lievittäjänä. Tämä antoi tietysti varmuutta pysytellä siitä erossa vielä tukevammin.

Kolmas tekijä on ollut säännöllinen liikunta. Muutama kuukausi sitten juoksin vielä puolisen tuntia päivässä, kolmesta neljään kertaan viikossa. Tyhmäkin tietää, että näin nopea liikunnan lisääminen aiheuttaa takuuvarmasti jonkinlaisia komplikaatioita. Vasempaan jalkaan iski penikkatauti ja määräsin itse itselleni pakkolepoa. Sitten tulikin viisaudenhampaiden poisto, mikä pakotti lepäämään vielä hieman lisää. Nyt kun suu on neljää hammasta köyhempi ja kipukin alkaa hellittämään, saatan alkaa harkitsemaan liikuntaharrastuksen elvyttämistä. Ulkoilma ja luonnossa liikkuminen tekee psyykelle parhaimmillaan ihmeitä. Puhumattakaan puutarhanhoidosta, mutta siitä enemmän seuraavassa postauksessa. 🌻🙂🌻

Lupasin kirjoittaa seuraavassa postauksessa puutarhuriudesta, johon olen hullaantunut viimeisen vuoden aikana totaalisesti. Tällä hetkellä minulla on täällä kaksiossa 22 erilaista kasvia ja kaikki ovat vieläpä elossa. Muutama kasvi on ehtinyt matkan varrella löytää uuden elämän kompostista, mutta erehdyksien kautta on tullut opittua aika paljon. Joku nimeltämainitsematon (näsä)viisas on tullut sanoneeksi, että puutarhuri tarvitsi tässä maailmassa kaksi elämää: ensimmäisen oppiakseen kaiken ja toisen tehdäkseen tällä opilla jotain 🙂

Miten tämä sitten liittyy masennukseen? Itse asiassa hyvinkin paljon, sillä minusta monelle masentuneelle voisi tehdä hyvää hankkia jokin kasvi josta voisi pitää huolta. Toiset saattavat hankkia kissan, minä taas eläimille allergisina kasveja. Kasvien etuus on niiden halpuus, eikä sohvaa tarvitse imuroida ylimääräisestä karvasta harva se päivä. Avovaimo on kyllä toivonut koiraa, mutta sitä varten täytyy ensin katsoa siedätyshoidon mahdollisuus, sillä koiralle olen onnekkaasti ehkä kaikkein vähiten allerginen. Tämä taas vie ainakin muutaman vuoden. Puutarhuriudesta keskustelen kyllä mielelläni enemmänkin ja tarvittaessa annan vinkkejäkin. 🌻🙂🌻

***

Tänä aamuna katsoin YLE Areenasta eilisen Inhimillisen tekijän, jossa oli vieraana isä ja poika, Tommy ja Mathias Hellsten. Taisin edellisessä viestissä mainita, että koen miehen jotenkin vastenmieliseksi, eikä tämä televisioesiintyminen ainakaan lieventänyt käsitystäni. Mieshän kävi lauantaina Tampereella puhumassa Ihminen tavattavissa-seminaarinsa puitteissa. Jos joku ei tiedä mistä on kyse, niin Hellsten on nykyään rakentamassa uskollisista ihmisistä koostuvaa verkostoa, joka luo vastakulttuuria nykyiselle, ihmisyyttä halveksuvalle kulttuurillemme. Tuskin olen ainoa, jonka mielestä tämä kuulostaa pelkästään psykologialla kuorrutetulta uususkonnolliselta herätyksellisyydeltä.

Hellstenin olemuksessa ja tavassa kirjoittaa on jotain sellaista ylhäälle asettumista ja saarnauksellisuutta, mikä henkilökohtaisesti tökkii ja kovaa. Varsinaiselta koulutukseltaan mies on teologi, mutta käyttää siitä huolimatta terapeutin nimikettä. Tietoa hänellä on kyllä kieltämättä paljon, mutta hänen käsityksensä lapsuuden määrittävästä voimasta on minusta kyseenlainen. Paljon ennemmin asetun tässä vaiheessa Ben Furmanin kannalle, jonka mielestä lapsuuden ja aikuisuuden välille ei voida vetää suoraa linjaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että alkoholistiperheessä kasvaneesta ei välttämättä tule itse alkoholistia ja huonoa isää. Jos tietyillä asioilla ajatellaan olevan tietyt seuraukset, viedään ihmiseltä täysin kyky vaikuttaa omaan elämäänsä.

Sitä paitsi Hellsten on homovastainen. Vuonna 2005 SETA palkitsi miehen Kunniarotta-antipalkinnolla seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen vahvistamisesta. "Tietäjän kylä" (2003) -teoksessaan mies ilmoittaa homouden olevan ongelma, johon tulisi hakea apua. Lisäksi hänen mielestään homouden yhteiskunnallisen hyväksymisen seurauksena olisi ennen pitkää myös pedofilian hyväksyminen. Vuotta myöhemmin kirjoitetussa "Lähelle on pitkä matka" -kirjassaan hän toistaa uuden vaimonsa kera ajatuksen, että homoudessa on vain kyse trendissä, johon "jo kaiken kokeneet nuoret ajautuvat äärimmäisiä kokemuksia hakiessaan". 😟

En ole toki sitä mieltä, että homous pitäisi hyväksyä, koska suvaitsevaisuus on arvo sinänsä. Homous pitäisi hyväksyä ja sitä pitäisi ymmärtää, koska se on biologisesti määrittynyt ominaisuus, jolle homoseksuaali itse ei voi yhtikäs mitään. On erikoista, että Hellsten määrittää homouden nykyajan ilmiöksi, kun jo antiikin Kreikassa sitä harjoitettiin ja pidettiin täysin normaalina. Tuolta ajalta on muuten peräisin ajatus siitä, että ihminen vaeltaa maailmassa etsimässä toista puoliskoaan, josta hän joutui eroon joskus vielä tuonpuoleisessa ollessaan. Tuonpuoleisessa oli olemassa niin miesnaisia, naisnaisia kuin miesmiehiä, joten kreikkalaisten mielestä oli täysin normaalia, että toiset tunsivat vetoa samaan sukupuoleen ja toiset taas vastakkaiseen.

Kirjoitin tästä aiheesta valtakunnalliseen lehteen mielipidekirjoituksen, mutta se ei sensuurin lavoista hengissä selvinnyt. Ajattelin kysyä syytä siihen miksi se hyllytettiin, mutta asiaa pohdittuani olen ymmärtänyt, että ehkä haluni ja motiivini julkaista tällaista tekstiä paikallisessa lehdessä olivat ehkä hieman hämärät. Toisaalta mikään ei estä minua pistämästä sitä julki omassa blogissani tai vaikkapa yliopiston julkaisuissa, mutta lukijuus saattaa jäädä hieman pienemmäksi. Ehkä valtamedia suhtautuu Hellsteniin sitten samalla tavalla kuin Katri Helenaan eli ei kirjoita tästä joko tietoisesti tai tiedostamattomasti mitään negatiivista. Kai se on sitten niin erilaista, kun mies tuntee ja tuo sen mielellään myös julki😑❓

Eilen oli pitkästä aikaa tuloksekkaalta tuntunut psykoterapiaistunto. KELA tukee osaltani kahta käyntikertaa viikossa ja toisinaan olen käynyt kahdesti viikossa (45min/krt) ja toisinaan kerran viikossa puolitoista tuntia kerrallaan. Pari edellistä kertaa ova tuntuneet vaikeilta, koska juttua ei ole oikein riittänyt, joten nyt tapaamme toistaiseksi kerran viikossa ja "vain" 45 minuuttia kerrallaan. Aika näyttää, että tuleeko vielä tulevaisuudessa tarvetta enemmille käyntikerroille viikossa.

Joka tapauksessa puhuimme kahdesta eri aiheesta. Ensimmäiseksi käsittelimme kompletionismia, sillä tunnustaudun monen asian keräilijäksi. Onnekseni olen keräillyt enimmäkseen kulttuurista arvoa sisältäväiä asioita kuten musiikkia, elokuvia, pelejä sekä kirjoja. Niistä sentään saattaa olla jotain iloa jollekulle, kun se aika minusta joskus useamman kymmenen vuoden päästä sitten jättää.

Omassa keräilyssäni oli pitkään sellainen maku, että keräilin asioita niiden statusarvon takia, enkä sen takia, että ne olisivat olleet sinänsä minulle tärkeitä. Niinpä minulta löytyy (tai löytyi) hyllystäni levyjä ja kirjoja, joihin en ole niiden hyllyyn laittamisen jälkeen koskenut laisinkaan. Olin levyn keräilyssäni hyvin tarkka levyjen ulkoisesta siisteydestä, en niinkään siitä oliko cd naarmuton (aika paljon nimittäin vaatii, että ne vioittuvat). Parhaimmillaan palautin kauppaan levyn, jonka kotelossa oli halkeama tai joku muu vika. Ja levystä piti olla juuri se rajoitettu spesiaalipainos, aivan kuin se olisi vaikuttanut itse levyn sointiin.

Joka tapauksessa mietimme, että voisiko tämänkaltaisella kompletionistisella ja täydellisyyttä tavoittelevalla asenteella vaikutusta myös muuhun elämään. Olisiko nimittäin mitään estettä sille, että ulottuisi koskemaan myös muita elämänalueita, esimerkiksi parisuhdetta? En nyt sano, että tuntisin palavaa tarvetta keräillä kotiini erilaisia naisia, mutta kuinka sitä suhtautuu ihmiseen, jossa joka tapauksessa on epätäydellisyyksiä (sehän hänestä juuri tekee ihmisen). Onhan parisuhteessakin olemassa aina jonkinlainen omistamisen aspekti (hän on minun). Mutta vaikka näin olisi niin eipä kompletionismin ja parisuhdeahdistuksen välille voida mitään suoraa linjaa vetää. Tuntuu kuitenkin jännältä pallotella näitä asioita.

***

Toinen asia mistä puhuimme oli Tommy Hellsten & kump. esiintyminen Inhimillisessä tekijässä, mitä terapeuttini ei valitettavasti ollut ehtinyt näkemään. Olen yrittänyt miettiä paljon, että miksi Hellstenin kommentit ja olemus ärsyttävät minua niin paljon. Olen huomannut, että hieman samaistun tähän tyyppiin, vaikka äkkiseltään tämä väite voi tuntua järjettömältä. Mitä puolta vanhemmalla, alkoholistiperheellä kasvaneella keittiöpsykologilla on tekemistä minun kanssani? Ehkä se on Hellstenin tapa selittää, kuinka hän avioeronsa kautta kykeni syntymään uudelleen ja kasvamaan ihmisenä täysin uudelle tasolle. Tätähän minäkin olen paljon miettinyt pohtiessani, että miksi minulla on toisinaan vaikeata parisuhteessa ja ajattelen eroa, vaikka ulkoisesti mikään ei olekaan vinossa.

Minusta Hellstenin tapa selittää avioeronsa elämänsä suurimmaksi onnistumiseksi on kuitenkin väitteenä aika posketon. Teoksessaan "Lähelle on pitkä matka" hän ei kuvaa edellistä - 25 vuotta kestänyttä - liittoaan muilla sanoilla kuin "väkinäinen". Melkoinen pinna täytynyt olla miehellä, kun on viitsinyt elää väkinäisessä liitossa noinkin kauan. Toisin sanoen koen, että Hellsten ajaa kirjoituksillaan ihmisiä näkemään tarpeetonta tyytymättömyyttä omassa elämässään ja tekemään muutoksia, joiden seurauksista ei ole mitään takeita.

Hellsten on myös suomalaisessa terapiapiirissä yksinäinen susi. Hän on median lemmikki, maankuulu terapeutti, mutta ei esimerkiksi kuulu yhteenkään psykoterapialiittoon. Hän ei myöskään tuo kovin selvästi esille psykologista koulutustaustaansa, sillä terapeutti-nimikettähän saa käyttää kuka tahansa, koulutustausta riippumatta, kun taas psykoterapeutti on lailla suojattu ammattinimike. On mahdollista, että hän on opiskellut pääaineensa (teologia) ohella psykologiaa, mutta mistään en ole tällaista tietoa löytänyt.

Jottei tämä nyt menisi liiaksi Hellstenin haukkumiseksi, niin täytyy myöntää, että miehellä on taito puhua, kirjoittaa ja ottaa yleisönsä. Tässä on kyse vallasta ja sehän tahtoo kiehtoa meistä jokaista. Itselleni Hellstenin Ihminen tavattavissa -ohjelma kuulostaa lähinnä pahalta Jeesus-kompleksilta; mies nauttii profeetan asemastaan ja opetuslapsista ympärillään. Itse asiassa Hellstenin suosio kertoo siis enemmän meistä ihmisistä kuin miehestä itsestään. Jokainen meistä haluaisi olla varmaan vähän onnellisempi ja iloisempi; ja historiassahan on aina riittänyt niitä, jotka haluavat hyötyä tästä inhimillisestä heikkoudesta.

Se, mitä minun pitäisi Hellstenin kohdalla erityisesti pohtia on auktoriteettiusko. Harva kehtaa väittää vastaan miehelle, joka rustaa 18 vuodessa saman määrän kirjoja, varsinkin, jos oma kirjallinen ura sisältää pelkkää kirjoittelua satunnaisille foorumeille ja blogeihin. Laaja kirjallinen tuotanto tuo sanaan painoa ja vakuuttavuutta, jota ei voi sivuuttaa noin vain.

Vihassa on tunteena jotain alkukantaista, jotain sellaista jonka alla on jotain syvempää, selvittämätöntä. Haluan sanoa, että olen eri mieltä Hellstenin kanssa, mutta millä auktoriteetilla minä sen sanon? Enhän minä ole kuin pahainen humanististen tieteiden kandidaatti! Kyse on siis pohjimmiltaan itsetunnosta tai sen puutteesta, jos olisin enemmän sinut itseni ja ajatusteni kanssa, voisin selkeästi vastustaa ja tuntea silti oloni varmaksi. Harva sitä on kuitenkin sinut itsensä kanssa, minä ehkä vielä vähemmän ja ehkä juuri siksi reagoin minulle vieraisiin ajatuksiin vihalla ja ärtymyksellä.

--

Esko

Eilen tuli istuttua viikottaiseen tapaan visassa paikallisessa irkkupubissa. Menestystä ei tullut (tälläkään ) kertaa, mutta olemme kyllä tiukasti kiinni kuukausikisan mitalisijoilla, tai ainakin toivon niin! Kaverini tuli ex tempore maininneeksi eräästä uutisesta, jossa oli ilmeisesti tutkittu miesten ja naisten kykyä käsitellä tunteitaan. Sitä hän ei osannut sanoa, että missä hän oli sellaista lukenut, mutta jutun pointti oli se, että monien naisten tapa kirjoittaa aikaisessa elämänvaiheessa päiväkirjää auttaa heitä purkamaan tunteita ja ymmärtämään itseään paremmin.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta siinä oli, että tutkimus painotti tämänkaltaisen terapeuttisen kirjoituksen toimivan *vain*, jos kirjoittaminen tapahtuisi käsin. Koska meillä ei ollut kyseistä uutista käsillä, yritimme järkeillä, mihin tällainen tutkimustulos voisi perustua. Tunnustan, että käsin kirjoittamisessa on konekirjoittamista huomattavasti intiimimpi tunnelma. Ehkä koneella kirjoittaminen on sen verran välillistä, ettei jokaiselle sanalle tule annettua riittävästi painoa.

Ainakin edellisen kahden kappaleen kirjoittamiseen kesti alle viisi minuuttia, kun ajatus virtasi suoraan päästä sormiin ja sitä kautta näytölle. Käsin kirjoitettuna kaikki olisi näyttänyt varmasti erilaiselta. Anekdoottina mainittakoon, etä vuoden 2006 nobelisti Orhan Pamuk kirjoittaa edelleen kaikki kirjansa käsin. Viimeisinkin teos, Viattomuuden museo (2008/2009), on 600-sivuinen järkäle. Miettikääpä sitä 🙄

Tänään tulin miettineeksi omaa kirjoittamistani. Olen aina pitänyt jollain tapaa tärkeänä sitä, että kirjoituksillani on lukijoita, kun taas kirjallisuusterapiassa tämänkaltaista ulottuvuutta ei pidetä merkittävänä. Tutkijoiden mielestä usein on tärkeintä, että kirjoittaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että tänne foorumille kirjoittaessani omaksun tyystin erilaisen roolin, kuin jos kirjoittaisin itselleni esimerkiksi päiväkirjaa. Ero on siinä, että puhuisin siinä itseni kanssa, enkä suinkaan teidän kanssanne. Tämänkaltainenkin kirjoittaminen on toki tarpeellista, sillä sen verran suuret mittasuhteet tämä kansantauti on maassamme saanut.

Joka tapauksessa ostin tänään itselleni ihka ensimmäisen päiväkirjan. Paksun, kovakantisen, valmiiksi viivoitetun. Kuvittelin jo kuinka merkitsisin päivämäärät oikeaan yläkulmaan ja kaikki mitä kirjoittaisin tuohon kirjaan, myös jäisi sinne. Tuntuukin siltä, että tämä pitkähköksi suunniteltu viestiketju tulee jäämään lyhyemmäksi kuin olin sen suunnitellut.

Hylätyksi tämä ketju ei tule jäämään, mutta sen luonne muuttuu entistä analyyttisemmaksi. Olen kiinnostunut masennuksesta myös muulla kuin henkilökohtaisella tasolla, mutta mitä tarkoitusta syvimpien tuntojeni julkilausuminen tuo kenellekään? Koen nimittäin, että kirjoittamalla ja vaatimalla kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä, haen ajatuksilleni pakonomaista hyväksyntää. Toisin sanoen, kaipaan pönkitystä omalle itsetunnolleni. Pönkitykset kuitenkin kestävät vain tietyn aikaa ja sen jälkeen pettävät. Parempi siis korjata koko höskä, kun etsiä jatkuvasti sopivia mellapaloja.

Kirjoittelin tuonne parisuhde puolelle jo pitkähkön viestin, mutta en minä osaa tätäkään ketjua jättää päivittämättä. Avovaimo lähti tänään kymmeneksi päiväksi Italia/Itävalta/Saksa- turneelle, jota oli suunniteltu jo useamman kuukauden ajan. Minun piti heti kotiin tultuani istuutua pöydän ääreen ja kirjoittaa tuntemuksiani upouuteen päiväkirjaani, mutta ainakaan vielä en ole niin tehnyt.

Omien tunteiden tutkiminen tuntuu vaikealta, sillä sanalla sanoen pelottaa se, mitä minä saatan löytää. Entä jos haluni rakastaa ja olla toisen kanssa ovat syvässä ristiriidassa sen kanssa, mitä tunnen? Kaikkialla toitotetaan, että pitää vain olla rehellinen ja kuunnella omaa sydäntään (ts. tunteitaan), kun tunteet ovat niin syvästi viisaita. Jos minä eläisin tällä hetkellä, kuten tunteeni sanovat, eläisin varmaan vapaata sinkkuelämää ilman rajoja ja irtosuhteita harrastaen; ei sitoumuksia, ei huolia. Ongelma on vain siinä, että minä en halua sellaista elämää.

Mitä siis pitäisi tehdä, kun haluaa toista asiaa ja tuntee toisella tavalla? Tutkiskella itseään lisää, kaivautua pintaa syvemmälle tunteiden taakse, oman itsen alkulähteille? Rehellisesti sanoen minä en tiedä kuka minä olen tai mitä haluan tältä elämältä. Luulin, että parisuhde ratkaisisi ongelmani, toisi elämääni rauhan ja seesteisyyden, syvän yhteyden toiseen ihmiseen.

Arvata saattaa, että tapahtui jotain aivan muuta. Huomasin, että mieleni oli pysynyt kasassa ainoastaan sen oletuksen varassa, että parisuhde toisi elämääni sen, mitä niin paljon himoitsin. Toivo siitä, että joku toinen toisi merkityksen elämääni. Kun näin ei tapahtunut (enkä usko, että kukaan pystyy täyttämään toisen ihmisen merkityksellistä tyhjyyttä), masennuin. Toisin sanoen, olin ollut masentunut ja kärsinyt ilmeisesti lievästä kroonisesta masennuksesta jo kauemmin, mutta ajattelin, että parisuhde olisi ratkaisu tähän kaikkeen. Vasta parisuhde pakotti minut kohtaamaan itseni, enkä pitänyt näkemästäni.

Bongasin tänään Ilta-sanomien nettisivuilta mielenkiintoisen artikkelin yhteiskunnan vaikutuksesta ihmisten alkoholikäyttäytymiseen. Mitään erityisen uutta se ei henk. koht. tarjonnut, mutta minusta on tärkeää, että alkoholin yhteiskunnallisesta asemasta voidaan nykyään keskustella kriittisesti. Artikkeli kertoo ranskalaisvoimin tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan yhteiskunnan koventuneet vaatimukset ajavat ihmiset juomaan yhä useammin. Ihmiset eivät koe elämäänsä tyydyttäväksi, josta seuraa masennusta, jota vastaan taistellaan addiktioilla kuten alkoholilla tai pelaamisella.

Viiden kuukauden juomattomuus on auttanut minua ottamaan etäisyyttä suomalaiseen juomakulttuuriin, joka näyttäytyy nyt täysin perverssinä. Juhliminen ja alkoholi ovat niin vahvasti kietoutuneita toisiinsa, että juomattomuutta joutuu ystäväpiirissä perustelemaan harva se kerta. Absolutistit ovat useimpien kirjoissa joko uskiksia tai tiukkapipoisia etusormen värisyttäjiä. Muistelen nykyään naureskellen avovaimoni ja minun seurustelun alkuaikoja, kun kerroin ystävilleni hänen olevan uskonnollinen, mutta juovan kuin tavalliset ihmiset. Nähtävästi minulla oli hirveä tarve perustella suhteemme vakautta🙄

Oman alkoholikäyttäytymisen voi nähdä todellisessa valossa vasta, kun on muutaman kuukauden juomatta. Tekee siis kaiken täysin samoin, mutta on juomatta, vaikka vaikeaa tekisi. Omalla kohdallani alkoholittomuus paljasti vielä syvemmän epäsosiaalisuuden ja kommunikaatiokyvyttömyyden kuin olin olettanut. Alkoholin avulla kykenin ottamaan tilaa ryhmäkeskusteluissa, mutta ilman sitä jäin helposti ulkopuolelle. Ja ryhmän ulkopuolelle joutuminen taas kokemuksena on varsin epämukava.

Masennus ja siitä selviäminen olivat päällimmäinen syy, miksi päätin pistää korkin totaalisesti kiinni. Näin ei kuitenkaan heti tapahtunut, sillä psykiatrini suhtautui "vähäiseen" alkoholin käyttööni välinpitämättömästi. Hän ei katsonut aiheelliseksi mainita, että alkoholi pahimmillaan neutraloi lääkkeiden vaikutuksen. Minusta tämä on vastuutonta, mutta terapeuttini mukaan ei kovinkaan epätavallista, sillä lääkärit itse ovat alkoholin suhteen pahassa välikädessä, koska käyttävät sitä hyvin usein itsekin. Ei ole helppoa ohjeistaa ihmistä tekemään toisin kuin itse tekee.

Minusta nollatoleranssi alkoholin suhteen on ainoa vaihtoehto mielenterveysongelmasta kärsiville. Jos psyyke on jo ennestään hauras, ei sitä kannata murjoa kokonaan hajalle alkoholin avulla. Toki alkoholi poista hetkeksi syyllisyyden, epävarmuuden ja ahdistuksen, mutta takuuvarmasti lisää ongelmia tulevaisuudessa. On olemassa kymmeniä muita tapoja rentoutua ja päästää vapaalle, mutta niiden eteen täytyy nähdä vaivaa. Kurkkuun on helppo kumota lasillinen punaviiniä, mutta yrittäkääpäs esimerkiksi joogata paikallanne tunnin verran. Kymmenen kertaa vaikeampaa, mutta varmasti terveempi vaihtoehto rentoutua.

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/terveys.asp?id=1741933 (luettu 17.10.2009).

***

Mielenkiintoista lisätietoa aiheesta tarjoaa muuten Juhani Seppäsen mainio "Selvästi juovuksissa" (2006), jossa lääkäri Seppänen päättää olla vuoden juomatta ja kirjoittaa samalla aiheesta kirjan.

Hetki on ehtinyt vierähtää edellisestä postauksesta, mutta se ei ole johtunut jutun puutteesta. Enemmänkin kyse on ajan puutteesta, sillä olen puuhaillut seminaarin parissa ja kirjoittanut sivukaupalla uutta päiväkirjaani täyteen. Lainasin kirjastosta uuden kirjallisuusterapiaa käsittelevän kirjan nimeltä "Sanat, että hoitaisimme" (2009). Olen ehtinyt lukemaan kirjasta kaksi lukua, joista toisessa Eeva Reinilä kirjoittaa varsin rohkaisevasti päiväkirjaprosessista. Nykyisellään koulupsykologina toimivalle Reinilälle päiväkirja oli väylä tunnetasolla heräämiseen. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti täyteen 30 vuoden aikana täyteen 120 kirjaa.

Olen kirjannut omaan päiväkirjaani ajatuksia viime päivistä, jolloin olen kansoittanut kotiamme yksin, kun parisuhteen toinen osapuoli on Euroopan rundilla. Minua ei juurikaan ihmetytä, että tunteet ovat jälleen heitelleet ahdistuneesta tasaiseen ja jopa ikävään asti. Masennusta en niinkään tunne siinä mielessä, missä minä sen ymmärrän vaan enemmänkin ahdistusta ja pelkoa. En onneksi jatkuvasti.

En tiedä sattuiko kukaan seuraamaan maanantaina telkkaria, kun YLE:n TV2:nen lähetti Pohjantähden alla -ohjelman alla lyhyen dokumentin aiheesta "Äidin vaiettu masennus". Lyhyestä kestosta huolimatta dokumenttiin oli saatu paljon asiaa. Kysehän oli synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, mutta jollain tapaa masennus kuin masennus on toisensa kaltainen, äärimmäinen reaktio koettuun muutokseen. Niinpä uskon, että kaikesta masennuspuheesta voi oppia jotain uutta.

Dokumentissa esiintyvä Essi kertoi kuinka oli kasannut lapsen tulolle paljon odotuksia, lukenut lapsia käsitteleviä oppaita ja lehtiä. Näistä muodostui vähitellen vaaleanpunainen kuva äitiyden autuudesta, joka sitten murtui kun lapsi syntyi. Essi reagoi lapsenhoidon hankaluuteen ja ristiriitaisiin tunteisiin masentumalla. Pahimmillaan hän purki ahdistustaan muun muassa hakkaamalla päätä lattiaan.

Dokumentissa esiintyi kuitenkin jo parantunut ja elämänmyönteisempi Essi, joka sattumoisin odotti perheeseen jo toista lasta. Tässä korostuu masennuksesta selviämisen paradoksi: kuinka sellaisesta voi selvitä, josta ei pitäisi olla minkäänlaista ulospääsyä? Masennuksesta selvinneen sanoilta putoaa pohja ja vakuuttavuus, ja lopulta sitä epäilee itsekin, että oliko sitä oikeastaan masentunut ollenkaan😐

***

Parisuhdepuolella tulin jo hetki sitten lukaisseeksi Tuula Pukkalan kirjan "Pitkän parisuhteen salaisuus". Kliseisesti nimetty teos pitää sisällään kuitenkin paljon rohkaisevaa tekstiä sellaisilta ihmisiltä, jotka tuovat avoimesti esiin sen, että parisuhteeseen kuuluu aina myös ongelmia ja vaikeita aikoja. Poimin tekstistä joitakin minua puhutelleita kohtia.

Pukkalan mukaan rakkaus on aina subjektiivinen kokemus. Tällä tarkoitetaan tietysti sitä, että kenelläkään ei pitäisi olla valtaa tai auktoriteettia määritellä, mitä rakkauteen kuuluu ja mitä ei. Eräänlaisia suuntaviivoja voi tietysti antaa, rakkaudesta kielii esimerkiksi sellaiset asiat kuin syvä tunteellinen side, keskinäinen välittäminen ja viehätys sekä luottamus ja läheisyys. Moni muu painottaisi varmasti vielä tahtoa ja sitoutumisen merkitystä, mitä ei pidä missään nimessä väheksyä. Itse asiassa se tuntuu olevan koko parisuhteen koossapitävä liima, joka saa yrittämään, vaikka olisi vaikeaa.

Tunnistan omassa parisuhteessani niin syvää välittämistä, viehätystä, luottamusta kuin läheisyyttäkin. Olen yrittänyt päiväkirjan kautta selvittää, miksi tästä huolimatta tunnen samanaikaisesti syvää ahdistusta? Valtamedian seuraaminen ei ainakaan auta tätä asiaa yhtään. Joka päivä joku eroaa, sillä ero on aina uutinen, kun taas yhdessä pysyminen nähdään lähinnä selviytymisenä. Tästä kaikesta on helppo muodostaa kuva, että mikään ei kestä ja loppupeleissä sitä kumminkin erotaan. Miksi siis nähdä vaivaa? Tämä on tietysti kyyninen näkemys, mutta minä en vain pysty suhtautumaan asiaan, että "ero tulee jos tulee". Tarvitsen jonkinlaista varmuutta, jonkin takeen, kokemuksen siitä, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

Toinen kirjasta poimimani ajatus itsenäistyminen. Parisuhdehan nähdään usein kahden omilla jaloilla seisovan ihmisen liitoksi, sopimukseksi. Jos toinen tai molemmat puolisoista ovat riippuvaisia toisistaan tai esimerkiksi vanhemmistaan, on jonkinlaisia ongelmia todennäköisesti odotettavissa. Tosin järjestys on usein se, että ensin tulevat ongelmat ja sitten vasta ruvetaan selvittelemään syitä😟

Tunnistan itseni jollain tapaa toisesta riippuvaiseksi, mikä on samalla osoitus kiintymyksestä, mutta samalla pelottavaa. Pitäisi kaiketi oppia antamaan ja ottamaan enemmän omaa tilaa, jotta parisuhteella olisi tilaa hengittää. Kaikki tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Tuntuu nimittäin siltä, että toisesta erottautuminen on eräänlaista lopun alkua: entä jos suhde ei kestä sitä, entäs jos eroamme ja niin edespäin? Paremmalta tuntuu pysyä paikallaan, eräänlaisessa hallitussa tasapainottomuudessa.

Kolmas ja samalla viimeinen ajatus on se toivoa antavin. Samalla se tuntuu omasta näkökulmasta niin kaukaiselta. Kyse on erilaisuuden hyväksymisestä, niin oman itsen kuin muidenkin. Me olemme lopulta yksilöitä, kukin pohjimmiltamme hyvin erilaisia. Pukkala kuvailee parisuhteen löytäneen tasapainon siinä vaiheessa, kun pystyy tunnetasolla hyväksymään toisen erilaisuuden ja osaa myös elää sen kanssa. Kyse ei ole vain siitä, että päättää tehdä näin vaan siihen pitää jollain tapaa kasvaa.

Kun vaaleanpunaiset haavekuvat karisevat, tulee toisen muuttumisesta omien mieltymyksien mukaiseksi eräänlainen arkinen haavekuva. Minulla se on liittynyt toisen ulkonäöllisten virheiden tuijotteluksi ja ajatukseksi, että vielä kauniimman kanssa yhteisen sävelen löytäminen olisi varmasti helpompaa. Haluaisin jollain tapaa kasvaa tämänkaltaisen yksisilmäisyyden yli, mutta en tiedä miten ja onko se edes mahdollista tässä suhteessa. Tuntuisi kuitenkin omituiselta, jos ei olisi. Kaverini tiivisti asian omalta osaltaan siten, ettei voi vain päättää haluaako olla toisen kanssa vai ei vaan jossain vaiheessa suhdetta tulee vaihe, jolloin vain tietää haluavansa jompaa kumpaa. Kai se on sitten sitä kasvamista.

Pukkalan yhteenvedon mukaan toisen keskeneräisyyttä ei voi hyväksyä, jos ei ole ensin hyväksynyt keskeneräisyyttä itsessään. Kirjassa 20 vuotta avioliitossa elänyt Essi tiivistää asian seuraavalla tavalla:

"Sus on nii mahtavia, hyviä puolia, että saadakseni nauttii niistä, niin mun täytyy sietää sun heikkouksia".

Jostain syytä asia tuntuu kuitenkin menevän omalla kohdallani pelkiksi virheiden tuijotteluksi. Virheet tuntuvat mitätöivän ne kaikki hyvät puolet, eikä mistään tule sitten lopulta yhtikäs mitään. Ja sekös ärsyttää😠

P.S saa kommentoida🙂👍

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen ja samalla hyvä syy on se, että minulla on viime aikoina mennyt suhteellisen hyvin: parisuhde on tuntunut hyvältä ja opiskelu on edennyt. Toinen syy on taas se, että tämä viestiketjusta on tullut kutakuinkin omaa monologiani, johon en ole saanut kommentteja pyynnöistäni huolimatta. Niinpä olen purkanut tuntojani suoraan päiväkirjaani, enkä tänne.

Tulin todenneeksi tiistaina terapeutilleni, etten juurikaan kärsi enää masennuksesta tai lamaantuneesta olotilasta, mutta ahdistus ja pelko ovat edelleen arkipäiväisiä vieraita. Samanlaisia asioita puhuin myös edeltävänä tiistaina, joten kaiketi kohdallani voidaan puhua jonkinlaisesta edistyksestä. Ei pitäisi kuitenkaan juhlia liian aikaisin, sillä ajatukset ovat menneet muutaman viime päivän aikana taas lahjakkaasti sekaisin. Mitään erityistä ei ole tapahtunut, näkökulmani elämää kohden on taas muuttunut toiveikkaasta pelokkaaksi.

Luin hetki sitten tuoreesta Anna-lehdestä artikkelin 30-vuotiaista eronneista naisista. Aiemmin olisin varmaan ahdistunut ja masentunut tämänkaltaisista teksteistä, mutta nyt lukijuuteni oli edes piirun verran objektiivisempi. Samaistun paljolti jutun "päähenkilön" esittämään ajatukseen, että suurin pelko on parisuhteen päättyminen. Sama ajatus toistuu myös Kaija Maria ja Lari Junkkarin kirjoittamassa kirjassa "Läsnä ja lähellä - seksuaalinen viisaus parisuhteessa". Tiedostan kyllä, että tästä syntyy itseään ruokkiva kierre: niin kauan kuin pelkää parisuhteen päättyvän, ei voi kaiketi oikeastaan heittäytyä elämään sitä, sillä jos se päättyy tuntuu kaikki koettu lopulta turhalta. Tästä ajatuksesta pitäisi siis päästä jotenkin eroon🙄

Eräs asia, mikä minua edellä mainitussa artikkelissa hieman häiritsi oli se, kuinka eronneet usein korostavat eroa kasvuprosessina, mikä tavallaan avasi heidän silmänsä. Tästä minulle tulee aina mieleen, että ero on ollut kasvun kannalta pakollinen vaihtoehto, eikä tätä kasvua olisi voinut tapahtua, jos suhteessa olisi sittenkin löydetty keinot jatkaa ja kasvaa. Samasta asiastahan on puhunut Tommy Hellsten, joka korostaa aina kuinka avioero oli hänelle hetki, josta hänen todellisen persoonansa kasvu alkoi. Oliko tilanne 25 vuotta kestäneessä avioliitossa tosiaan niin mahdoton, ettei keinoja sen jatkamiseksi enää löytynyt?

Edellisiä kirjoituksiani lukeneistä saattaa tuntua siltä, että minulla on jonkinlainen Hellsten-fiksaatio, minkä olen kyllä jo itsekin huomannut. Mietin, että miksi en pääse tämän miehen ajatuksista eroon? Siksikö, että hän esittää asiat niin vakuuttavasti ja tyhjentävästi, ettei omalle mielipiteelle jää tilaa? Eikö tässä ole sitten kyse lopulta omasta itsetunnosta ja uskosta omien valintojen kestävyyteen? Hellsten ilmiselvästi nauttii ihmisten yläpuolelle asettumisesta, siis eräänlaisesta Jeesus-fiksaatiosta, eikä minulla tunnu riittävän itsevarmuutta hänen ajatustensa vastustamiseen. Niinpä ajatukseni jatkavat saman kehän kiertämistä ja urat syvenevät😠

Olemme käyneet avovaimon kanssa pari kertaa YTHS:n pariterapiassa, mutta siellä ei ole oikein ilmennyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Oikeastaan terapeutin asenne on tuntunut siltä, että hän ei oikein ymmärrä miksi me ylipäätään käymme hänen vastaanotollaan. Hänen mielestään kykenemme puhumaan ongelmista avoimesti ja myös kipupisteet ovat hyvin selvillä. Yleensä terapiassa istumisesta tuleekin hyvä mieli, koska mitään suurempaa ongelmaa ei oikein tahdo edes kaivamalla löytyä. Ehkä minulla on jonkinlainen tarve löytää ongelma suhteesta, joka toimii itse asiassa ihan hyvin😑❓

Kommentoikaa, hyvät ihmiset!

Hei,

Luin pitkästä aikaa viestiketjusi läpi - mielenkiintoista pohdintaa asiasta jos toisestakin. Tosin jotenkin tuli olo, ettei siihen oikein kommentit mahdu väliin - pyörität asiat aika valmiiksi.

Tekstistäsi näkee hyvin, että olet erittäin harjaanutunut analysoimaan lukemaasi ja kokemaasi. Voiko sitä myös tehdä liikaa? Tuleeko kanssakäymiseen liian psykologisoiva ote?

Pohdin myös sitä, miltä tuntuisi elää ihmisen kanssa, joka olisi koko ajan kuin "kuumemittari kainalossa". Miltä tämä nyt tuntuu? Ahdistaako tämä? jne... Tunteilleen ei tietenkään voi mitään ja itsetuntemuksen kasvattaminen on loistava asia, mutta asiat kyllä näkemykseni mukaan voi myös analysoida puhki. Tunkeeko terapiakieli parisuhteeseen rakkauskielen sijaan???

Sinänsä absurdia, koska yleisin ongelma parisuhteissa lienee juuri puhumattomuus ja haluttomuus tarttua ongelmiin. Lienen siis siinä mielessä Aristoteleen kannattaja, että koen kultaisen keskitien kaikissa aisoissa hyväksi. Sijaintinsa sillä tiellä itse kukin kuitenkin määrittelee itse.

Jossain määrin jaan kanssasi vastenmieleisyyden Hellsteniä kohtaan, vaikka en juurikaan ole hänen teoksiaan lukenut (Saat sen mistä luovuta, lehtihaastatteluja). Näkemykseni mukaan on petturuutta jo omaa itseään kohtaan mitätöidä oma aikaisempi elämä ja sen kasvukokemukset sekä hyvät hetket uuden rakkauden valossa - kun se uusikin väistämättä muuttuu vanhaksi ja jossain määrin "väsyneeksi". Kummallisinta on, että tähän sortuu ns. "ammattilainen", jonka luulisi tietävän paremmin.

Onko ihmiselle aina hyväksi elää tunteidensa mukaan? Voivatko tunteet olla väärässä? Tuohon ei ole objektiivista vastausta, kuten tekstistäsi tuli hyvin ilmi. Et halua elää elämää, johon tämän hetkiset tunteesi sinut veisivät (sinkkuelämä). Puhtaasti tunteiden mukaan eläminen kuulostaa laajemmassa mittakaavassa eläimen elämältä - jatkuvalta reagoimiselta ärsykkeisiin. Tuskinpa kukaan hyväksyy esim. aggressiivisten tunteiden mukaan elämistä... Lyhyellä tähtäimellä tunteiden mukaan eläminen voi tuntua hyvinkin vapauttavalta, mutta voi oman itsen ja ympäristön kannalta johtaa epätoivottuun lopputulokseen. Pitääkö sitten miettiä lopputuloksia, jos kerran tunteet vaativat elämäään tässä ja nyt? Pitääkö tunteet sitten kieltää ja ahdistua järjen orjaksi?

Eli jälleen pääsemme siihen, mitä siellä tunteiden ja tuntemusten takana on. Ja siihen itsetuntemukseen.

Jotta varmasti saa päänsisäisen sopan ihan sekaisin, kannattaa lukea Anthony de Mellon Havahtuminen... siinäpä haastetta ihmiselämälle.

Olen päätynyt tässä pähkäilyssä lopputulokseen, ettei vastauksia ole (ellei se ole 42😉) - yritämme vain jotenkin enemmän ja vähemmän onnistuen taapertaa päivästä toiseen.

J

Jasse kirjoitti 6.11.2009 11:45

Tekstistäsi näkee hyvin, että olet erittäin harjaanutunut analysoimaan lukemaasi ja kokemaasi. Voiko sitä myös tehdä liikaa? Tuleeko kanssakäymiseen liian psykologisoiva ote?

Pohdin myös sitä, miltä tuntuisi elää ihmisen kanssa, joka olisi koko ajan kuin "kuumemittari kainalossa". Miltä tämä nyt tuntuu? Ahdistaako tämä? jne... Tunteilleen ei tietenkään voi mitään ja itsetuntemuksen kasvattaminen on loistava asia, mutta asiat kyllä näkemykseni mukaan voi myös analysoida puhki. Tunkeeko terapiakieli parisuhteeseen rakkauskielen sijaan???

Tätä olen itsekin pohtinut. Kun sitä riittävästi poimii, erittelee ja analysoi tunteitaan, niin ei siinä kai jää jäljelle enää mitään elettävää. Tuo kuumemittari kainalossa oli kyllä hyvä vertaus, sillä minulla on todellakin tapana (kuten kirjoituksista huomaa) tehdä tarkkoja tilanneanalyyseja ja huolestua heti, jos tunteet eivät ole sellaiset kuin niiden pitäisi olla. En sinällään kaiketi koe tunteita pelottavina vaan sen, että en tunne löytävän usein riittävää mielenrauhaa ja tasapainoa.

Jossain määrin jaan kanssasi vastenmieleisyyden Hellsteniä kohtaan, vaikka en juurikaan ole hänen teoksiaan lukenut (Saat sen mistä luovuta, lehtihaastatteluja). Näkemykseni mukaan on petturuutta jo omaa itseään kohtaan mitätöidä oma aikaisempi elämä ja sen kasvukokemukset sekä hyvät hetket uuden rakkauden valossa - kun se uusikin väistämättä muuttuu vanhaksi ja jossain määrin "väsyneeksi". Kummallisinta on, että tähän sortuu ns. "ammattilainen", jonka luulisi tietävän paremmin.

Sanoppa muuta😟

Viimeiset päivät ovat olleet omalta osalta todella vaikeita. On tuntunut pitkään suht. normaalilta ja olen ollut toisinaan jopa toiveikas, mutta sitten tilanne löi kummallisella tavalla lukkoon. Ehkä olin analysoinnut tilanteeni niin sanotusti puhki tai sitten marraskuinen pimeys laukaisi minussa jonkinlaisen masennuksen, sillä ahdistus on ollut todella vaikeasti hallittavissa viime päivät.

Maanantai oli viikon vaikein päivä, itkin sängyssä avovaimolleni, etten jaksa enää, enkä kykene elämään hänen kanssaan. Lopulta molemmat itkivät, kunnes rauhoituimme. Aamulla tämänkaltaiset tunteet olivat tiessään. Viime päivät olen paininut tämän asian kanssa, mutta tänään ajattelin ainakin puhua mitä maanantaina ehkä tapahtui.

Samaisena maanantaina aloitin muuten kirkasvalohoidon YTHS:n huoneessa ja tarkoitus oli ottaa ainakin kahden viikon kuuri tässä alkuun. Tiistaina olin myös siellä ja tarkoitus oli heti sen jälkeen mennä pariterapiaan, jossa olisimme voineet puhua edellisillasta. Terapeutti oli vain "unohtanut" merkitä aikamme kalenteriin, joten saimme seuraavan ajan kahden viikon päähän. Pisti muuten ärsyttämään aika lailla.

No joka tapauksessa, olen yrittänyt miettiä viime päivät, että mistä tämä ahdistus on oikein saanut alkunsa, sillä tällaisella intensiteetillä se ei ole iskenyt vähään aikaan. Yksi syys saattaa olla muuttunut päivärytmi, sillä menen joka päivä aamusta kirkasvalohuoneeseen, jossa kirjoitan päiväkirjaa (kuten tänään) tai opiskelen.

Sitten onkin aika mennä syömään ja sen jälkeen palaan täysin tapojeni vastaisesti opiskelemaan vielä pariksi tunniksi. Näin kahden aikaan yleensä pistän päivän pakettiin ja palaan kotiin, jossa alan ihmettelemään, että mitäs minä nyt oikein teen? Päivää on jäljellä jotakuinkin kuusi tuntia, eikä mikään oikein tahdo huvittaa.

Puran ahdistusta eri keinoilla, kuten joogalla ja päiväkirjakirjoittamisella, mutta jossain välissä jaksaminen tulee vastaan ja tekisi mieli vain mennä sänkyyn nukkumaan, mutta kun yritän toden teolla pitää tämän päivärytmin kasassa. Tältäkö masentuneesta todella tuntuu?

--

Esko

Heipä hei, Trikimees!

Toivottavasti jaksat lukea, vaikka kirjoittelusi on nyt vähän jäänyt. Kaipasit aiemmin kommentteja kovasti. Hitaita ja masentuneita täällä kirjoituksia lueskelee, jos lueskelee. Multa on ainakin sun pitkät kirjoitukset tullut vain selattua nopeasti läpi. Ei vain jaksa keskittyä. Ei siinä ole mitään henkilökohtaista. 😉

On tullut tässä mieleen pari asiaa sinusta. Ensinnäkin puhuit jotain vääristä tunteista... Tunteet vain ovat. Ei ole oikeita tai vääriä tunteita. Jos jokin tilanne herättää jonkin tunteen, niin on toki hyvä miettiä syytä siihen, mutta sen suurempaa merkitystä ei sille tarvitse antaa. Sinä itse päätät, miten tunteeseen reagoit! No, se on tosi vaikeaa kylläkin, mutta mahdollista!

Toiseksi minusta tuntuu, että olet yrittänyt muuttaa oman masennuksesi olemaan parisuhdeongelma. Siis ulkoistat oman sairautesi olemaan parisuhdeongelma. Ääh, saakohan tuosta selvää kukaan... Voin toki olla väärässä!😀 Mistäpä minä sinun tyttöystävästä tiedän...😉 Tuntuu vain sinun sanojesi perusteella, että sinulla on mahtava kaveri, joka haluaa kovasti tukea sinua. Sinä kiität siitä pitämällä suhteen jatkuvasti keinulaudalla? Uskoisin, että tyttöystäväsi ei ole ansainnut ihan kaikkea. Korostan edelleen, että voin olla ihan väärillä linjoilla! Mutta mietipä, onko se suhteen epävarmuus vain sinun päässäsi? Ehkäpä pelkäät jotain? Haluatko jättää kaverisi ennenkuin hän jättää sinut?

Voimia harmauteen!🙂🙂👍