Masennus, ahdistus jne.
Jotenkin olen ollut hirveän masentunut välillä viime aikoina. Olen miettinyt paljon Miki Liukkosen kohtaloa. Lukenut ja kuunnellut hänen kirjojaan. Yle Areenassa on Kutsuvieras -podcast ja eräässä jaksossa Liukkonen kertoo omasta nuoruudestaan yms. Olen kuunnellut sen varmaan 10 kertaa. En tiedä miksi sitä kuuntelen, vaikka se aiheuttaa masennusta. Jotenkin vaan olen jäänyt kiinni Miki Liukkosen teoksiin ja hänen kurjaan kohtaloonsa. Ehkä se johtuu siitä, kun olen niin paljon yksin. Teen paljon pitkiä yksinäisiä kävelylenkkejä ja mietin ja mietin koko ajan liikaa…
Toisaalta, minulla ei ole mitään vakavaa somaattista sairautta, joten minun varmasti pitäisi olla kiitollinen eikä masentunut. On niin monta asiaa mistä pitäisi olla kiitollinen, mutta se on ihmiselle vaikeeta. Kun kuitenkin joutuu joka päivä kohtaamaan maailman ja toiset ihmiset. Ainakin sitten ruokakaupassa. Joka päivä aina sama homma. Aina joutuu kohtamaan ihmisiä… Päivät vain toistaa itseään koko ajan. Kaikki menee saman kaavan mukaan. Kaikessa on vain kyse rohkeudesta, ei mistään muusta… Joka päivä pitää lähteä kämpästä, käydä kaupassa, kävelyllä jne. Pitää vain jaksaa koko ajan, eipä muuta vaihtoehtoa taida olla… Koko ajan pitää olla liikkeessä… Aivan kuin elämä olisi jokin valtava juna joka koko ajan menee vain eteenpäin eikä pysähdy milloinkaan… En toisaalta ihmettele miksi ihmiset ovat masentuneita, kun elämä on usein kovaa. Tahdonvoimaa tarvitsee kaikkeen… Mutta elämä on mitä on. Pitää vain kestää…
Miksi ruokakaupassa pitää käydä joka päivä? Onko se jonkinlainen ohjelmanumero muun tekemisen puutteessa?
On ja ei.
Jotkut ihmiset tarvitsevat että on rutiinit, muutoin heidän mielenterveytensä horjuu. Ex-mieheni oli sellainen että joka päivälle oli omat rutiinit. Minä taas olen sellainen ettei rutiineja ole ollenkaan, teen mitä mieleen juolahtaa jos mahdollista, jos ei niin en tee. Makaan jos väsyttää, katson tv:tä jos siltä tuntuu, siivoan jos on likaista, laitan ruokaa kyllä säännöllisesti koska se on terveellistä, siis syödä säännöllisesti pieniä annoksia etten liho ja pysyn hyvässä kunnossa. kaikki nämä asiat olen oppinut sen jälkeen kun masennuin ja sairastin ahdistusta. Oli pakko lukea ja tutkia miten pääsen masennuksesta ylös ja saan ahdistukset laantumaan.
Nyt kun tänne kirjoitan muistankin kuinka oli ahdistunut. Nyt ei läheskään ole niin paha olo. Ja olin yli-virittyneessä olossa, kireä ja vauhkona menossa johonkin. kauhea tunne että jotain puuttuu, jotain pitää saada. No, olin silloin päihteistä irtaantumassa ja siksi oli sellainen olo. Nyt on ero takana ja hieman muistuttaa samaa kuin ois päihteistä irtaantumassa. Jonkinlainen addiktihan se parisuhdekin on. Kasvetaan kiinni toisiinsa. Ja nyt pitää selvitä yksin. Mutta tässä mennään. Kohti uusia pettymyksiä 🙂
Itse joskus tarvitsen rutiineja joskus en.
Olen ajatellut että oma masennus ja ahdistus johtuu maailman pahuudesta. Ihmiset ovat pahoja toisilleen ja elämä muutenkin on usein kärsimistä.
Varsinaisesti itse en ole ollut parisuhteessa ikinä. Olen kyllä tapaillut joskus menneisyydessä erästä, mutta ei sitä voi parisuhteeksi sanoa, joten minulla ei ole oikein minkäälaista näkökulmaa noihin parisuhde asioihin.
Itse en ole oikeastaan ikinä käyttänyt päihteitä. Muutamaa kertaa lukuun ottamatta.
Maailma tuottaa usein pettymyksiä.
Itse ajattelen että kuitenkin ihmisen tärkein tehtävä on pysyä hengissä. Vaikka elossa oleminen onkin usein ahdistavaa ja masentavaa. Varsinkin omassa elämässäni useat ihmiset ovat tuottaneet harmia minulle. Sellaisia monet ovat. Yrittävät tehdä toiselle ihmiselle huonon olon. Mutta se huono olo on vain kestettävä. Ja taisteltava eteenpäin... En tiedä miksi maailma on sellainen kuin se on, mutta on vain jatkettava olemista... Se vaan ettei tässä elämässä näytä olevan toivoa, muuta kuin hetkittäin... Joskus pari sataa vuotta sitten, ihmiset varmaan kaikki uskoivat Jumalaan ja heillä oli ikuisen elämän toivo... Mutta mitä ihmisellä on nyt? Ehkä vain tämä maailma. Ja aika toivottamalta tämä maailma tuntuu... Ei ihme että masentuneita on niin paljon. Kun ei voi enää edes luottaa siihen, että lopulta kuolema pelastaisi ihmisen. Nyt vaan luotetaan siihen, että ihminen pelastuisi jollain tavalla jo tässä elämässä. Mutta ei se siltä näytä. Siis tuntuu siltä että elämä on toivotonta ja kuolema ei johda mihinkään. Siis mitäpä tehdä? Ehkä sitten vaan kävelylenkkejä ja välillä pitää muistaa syödä.... Kun oikein alkaa ajattelemaan niin on tämä kaikki hirveän kummallista... Ja aina sama kysymys mielessä: Mitä pitää tehdä? Siis kun aina pitää tehdä jotain... Tästä tuli taas tällainen kummallinen vuodatus... Tsemppiä sinulle Tuulia66!
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
Minulla masennuksen lisäksi vielä uupumusta. Minua on varmaan pari kuukautta jo väsyttänyt. Voi se toki johtua siitäkin, että nukun ihan liikaa... Ei jaksaisi lääkärissä koko ajan ravata. Eikä lääkäri-käynneistä edes ole ollut mitään hyötyä, joten antaa olla... Haikailee sitä nuoruutta vieläkin... No, ainakaan vielä ei ole keksitty nuorentumis-pilleriä... Sitä odotellessa...
Olis ihan kiva jutella jonkun kanssa...
Luulen, että oma masennukseni liittyy myös siihen, että elämä on kauhea karuselli. Että koko ajan tapahtuu jotain. Koko ajan pitää tehdä jotain... Että koko ajan pitäisi olla ns. paras versio itsestään... Usein ihmettelen kuinka kummallinen paikka tämä maailma lopulta on... Että ihminen pyrkii aina jotain kohti, mutta mitään hän ei lopulta kuitenkaan saavuta... Tai jos hän jotain saavuttaa, niin heti kuitenkin pitää taas pyrkiä jotain toista asiaa kohti... Ja koko ajan pitää haluta jotain: esim. ruokaa, liikuntaa, sosiaalisia tilanteita, rahaa yms. Se tuntuu olevan ihmisen dna:ssa että täytyy vain saada aina esim. jokin uusi laite, jotain uutta ruokaa, uusia kokemuksia, mutta kuitenkaan mikään ei tuo hyvää oloa ihmiselle... Tai voi hetken olla kohtalainen olo, mutta ei se yleensä kauaa kestä... Elämä tuntuu olevan myös ravaamista paikasta toiseen. Että on pakko vain mennä jonnekin. On pakko tehdä kävelylenkki. Mutta sitten kun sen lenkin on tehnyt, niin ei ihminen kuitenkaan silloinkaan ole täysin tyytyväinen... Mutta mitä sille lopulta voi? Ei mitään... Joten täytyy vain jatkaa ravaamista, yrittämistä, jonkin asian tavoittelua. Koska se näyttää olevan ihmisen osa tässä maailmassa...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Ikävää, että tunnet ahdistusta ja masennusta. Sanot, että elämä on karuselli, liikaa ravaamista, liikaa tapahtumia ja kaikenlaisia pakkoja. Voisiko edes jotain niitä vähentää hetkeksi? Ei lopettaa kokonaan, mutta vähän himmailla? Tekis hetken jotain, josta on joskus tullut kiva olo. Ei se välttämättä yhtä mahtavalta tunnu kuin joskus, mutta ehkä silti kivempaa kuin nykyfiilis.
Itsellä riittävä palautuminen ja synkkien kelojen harhauttaminen puuhailemalla on auttanut, jopa enemmän kuin olisin etukäteen uskonut.
Visukinttu kirjoitti:
Ikävää, että tunnet ahdistusta ja masennusta. Sanot, että elämä on karuselli, liikaa ravaamista, liikaa tapahtumia ja kaikenlaisia pakkoja. Voisiko edes jotain niitä vähentää hetkeksi? Ei lopettaa kokonaan, mutta vähän himmailla? Tekis hetken jotain, josta on joskus tullut kiva olo. Ei se välttämättä yhtä mahtavalta tunnu kuin joskus, mutta ehkä silti kivempaa kuin nykyfiilis.Itsellä riittävä palautuminen ja synkkien kelojen harhauttaminen puuhailemalla on auttanut, jopa enemmän kuin olisin etukäteen uskonut.
Moi.
Niin. Voisihan sitä toisaalta tehdä niin, että pysyttelisi enemmän kotona ja kävisi esim. vain kaupassa silloin kun täytyy. Kun siellä nyt on vähän pakko käydä... Ei näkisi kavereita niin paljon yms... Olen haaveillut, että pääsisin johonkin Zen-tilaan esimerkiksi meditoimalla. Että loppuisi se jatkuva ravaaminen ja asioiden haluaminen. Mun käsittääkseni esim. buddhalaisuudessa korostetaan juuri sitä, että kaiken tavoittelu pitää loppua... Mutta se toisaalta kuulostaa mahdottomalta. Jos ajatellaan vaikka että ihminen ei haluaisi enää ruokaa niin huonosti kävisi...
On toki asioita vielä joista tulee ihan ok olo esim. jonkun kirjan lukeminen tai telkkarin katselu. Mutta se hyvä olo kestää aina niin vähän aikaa ja ajatukset muuttuvat lopulta kuitenkin taas ahdistaviksi. Ei pysyvää onnea tai hyvän olon tilaa taida oikeasti olla, eikä tule koskaan olemaankaan. Sen takia elämä tuntuu niin viheliäiseltä... Mutta mitäpä tämä kirjoittaminenkaan tai asioista puhuminenkaan auttaa. Elämä pysyy silti samanlaisena koko ajan. Samassa kehossani silti olen koko ajan, vaikka kuinka kirjoittaisin tai puhuisin näistä asioista jollekin... Sama rajallinen olento ihminen on aina... Onhan se tietenkin välillä ihan kiva kirjoitella...
Niin pitää varmaan sitten puuhailla vain jotain, ettei koko ajan kelailisi kaikkea synkkää ja ikävää...
Luulen että masennus voi johtua myös siitä että syö epäterveellisesti tai on vitamiinien puutos-tila. Itse luulen että pitää kyllä syödä jatkossa enemmän vitamiineja. Varsinkin D-vitamiinia. Tai sitten jotain multivitamiini tabletteja...
Joka päivä aina sama taistelu, että pitää päästä ovesta ulos. Kyllästyttää kun kaikki päivät on samanlaisia. Mutta eipä sille mitään voi. Ottaa vaan jotenkin niin päähän sekin, kun koko ajan miettii kaikkea ikävää. Varsinkin silloin kun on kävelylenkillä. Mutta sinne ulos on kuitenkin mentävä, ei ole vaihtoehtoa...
Olen väsynyt tähän olemassaoloon. Miksei elämä voisi loppua vaan siten, että painaisin jotain nappia ja se olisi siinä sitten... Kun miettii että elämä vain jatkuu ja jatkuu. Aina pitää suorittaa samat rutiinit päivän aikana.... Tiedän kyllä että varmaan mitään taivasta ei ole tai vastaavaa, mutta ei se haittaa. Sitten ei ole helvettiäkään... Ikuinen pimeys vaan... Mutta tiedän mitä teen kuitenkin, jatkan vaan kuitenkin tätä elämää... Ehkä parempi niin, kun sen nyt tietää kuinka vaikeeta on tehdä im... Ja millaisia kärsimyksiä siihen liittyy, jos se epäonnistuu... Joten kai sitten pitää vain jatkaa olemista, vaikka tuntuu ettei tällä olemisella mitään tarkoitusta ole muuta kuin se että täytyy huoltaa kehoa... Huoltaa elimiä...
Toki toivon, että olen väärässä ja taivas on olemassa. No, sen näkee sitten aikanaan, jos näkee...
Pitäisi löytää joku jolle jutella ihan livenä... Kuitenkin ihminen on sosiaalinen olento... Tuntuu siltä että noin kymmenen vuotta sitten kaikki oli huomattavasti paremmin kuin nyt... Oli tarpeeksi juttu-seuraa... No, nyt sitten välillä juttelen kaupanmyyjän kanssa, tai toki minä välillä kavereitakin näen...
Yksi "ongelma" myös on se, että elän ehkä liikaa muistoissa... Kun mietin päivästä toiseen vaan menneitä aikoja... Mutta mitäpä hyötyä siitä on... Olen kai liian nostalginen...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä
En jaksaisi enää kohdata ihmisiä. Sosiaaliset tilanteet ovat raskaita. Elämä on raskasta. Pitäisi muka olla paras versio itsestään joka päivä... Ja paskat... Koko ajan se ajatus mielessä, että minkä takia jatkan ja jatkan tätä olemista? Kai pelkään sitten niin kuolemaa... Ja toisaalta tämä kirjoittelukin välillä vain pahentaa oloa... Ehkä sen takia en tee im:ää, koska luulen että elämä kuitenkin on parempi asia kuin kuolema... Mutta pitäisi parantaa elämän laatua jotenkin... En vain tiedä miten... Ei elämässä silloin mitään vikaa ole kun se on laadukasta. Silloin kun pystyy nauttimaan asioista niin elämä on ihan jees, mutta mitäs sitten kun ei pysty? Pitääkö sitten vaan hyväksyä se ettei elämä ole enää kivaa? Mutta silti pitää elää... Elämä ei ole ollut hirveän laadukasta omalla kohdallani enää vuosiin. Mutta jotenkin olen vain taistellut päivästä toiseen... Mutta mihin tämäkin taistelu sitten johtaa? En tiedä... Kammoan kuolemaa vaan niin paljon, että sen takia elän... Vaikka toki elämäkin voi olla kammoksuttavaa jossain mielessä... No, pitää vain jatkaa olemista. Ehkä elämä vielä joskus on sitten laadukasta...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä