Masennus, ahdistus ja itsetuho
Kirjoitan viestini, koska en löytänyt (täysin) samanlaista keskustelua aiemmista aiheista.
Eli alussa lyhyesti: hyljeksitty ala-asteelta lähtien, koulukiusattu ylä-asteella ja ammattikoulussa. Masentunut n. 14-vuotiaasta lähtien (nyt 25-v.) Työpaikalla huono ilmapiiri ym. -> sairaslomaa silloin tällöin, nyt yht.jaksoisesti noin puol vuotta. Hoitosuhde ja lääkitys ollut vuoden 2012 alusta.
Eli aloitetaan alusta;
Jo pienenä tunsin etten kuulunut porukoihin enkä ollut kenellekkään se paras ystävä. Tunsin olevani yksin vaikka tuppauduin aina mukaan toisten juttuihin. Yläasteella jouduin eri luokalle kuin ainoa hyvä ystäväni. Silloin tutustuin ”gootti-ihmisiin” joiden kanssa tavallaan ystävystyin vaikken kuunnellut asiaan kuuluvaa musiikkia ja tyylimuutoksenikin oli aika hiljattainen. Minua alettiin kiusata (en mainitse mistä koska tuntuu edelleen pahalta vaikkei minussa oikeastaan ole mitään vikaa??) haukkua ja kampittaa käytävillä. Ei mitään sinäänsä vakavaa mutta pahalta tuntui. Aloin miettiä luokkatoverien sun muiden ampumista/tappamista jollain tapaa ja sen jälkeen itseni.
Ammattikoulussa mikään ei muuttunut parempaan, olin poissa koulusta ja lopulta siihen meni neljä vuotta. Siinä vaiheessa minusta alkoi tuntua että kaikki nauroivat juuri minulle. Etsin netistä tietoa masennuksesta ja päättelin olevani masentunut tai maanis-depressiivinen.
Pääsin ammattikoulun läpi ja sen jälkeen töihin. Siinä vaiheessa elämä tuntui ihan hyvältä. Aloin jopa rukoilla vaikken ole mitenkään uskonnollinen 😀 Yhtäkkiä elämä kuitenkin alkoi taas maistua shaisselle ja työpaikallakin asiat menivät päin helkuttia (en jaksa selittää kaikkea), aloin taas masentua ja ahdistua kaikesta mahdollisesta. Kaupassakin käydessä menin hyllyjen väliin itkemään koska oli niin vaikea olla ihmisten lähettyvillä. Tuntui etten jaksa enää. Hain apua työterveysasemalta. Tuntui kamalalta sanoa olevansa masentunut. Itkin pitkään. Lääkäri kehotti menemään välittömästi mielenterveysasemalle. Sain ajan varattua vasta puolen vuoden päästä, koska pelkäsin asiaa. Tässä välissä sanottava, että viiltelyä (huomion hakuisuutta enemmänkin) ja itsetuhoisia ajatuksia ollut jo pitkään.
Miekkarilla minulle määrättiin lääke (en muista mikä) ja sovittiin hoitokerrat noin viikon välein. Hoidolla oli kait jonkinlaista vaikutusta ja välillä suositeltiin kelan korvaamaa terapiaa, mutta päättelin ettei ole varaa. Aloin juoda joka ilta itseni humalaan. Katsoin telkkaria ja join, krapulassa töihin. Ahdistus syveni ja halusin vain pois. Jossain vaiheessa istunnoissa mukana A-klinikan työntekijä ja korva-akupunktiota.
Sitten tapasin avomieheni. Valoisaa aikaa jatkui yli puoli vuotta. Joka iltainen juomiseni loppui ja jossain vaiheessa pystyin jälleen käymään kaupassa joten kuten. En täysin muista tapahtumien järjestystä, mutta jossain vaiheessa itsetuhoisuus, masennus ja ahdistua palasivat. Juominenkin alkoi uudestaan. Mursin myös kylkiluun johon sain panacodia. Riippuvuus. Myöhemmin sain käsiini myös dolmedia (syöpäkipulääke?) ja lisää panacodeja ja lyricaa.
Olin sekaisin. Yliannostuksia alkoholin kanssa. Sairaslomaa töistä viikko?! Itsariyritys ja toinen. Lopulta kuukausia sl. Työpaikan vaihto, joka meni persiilleen, itsemurhan yritys. (Kaikki siis lääkkeillä, ei oikeen onnistunut) nyt noin 6 kk sairaslomalla ja kesälomalla ja ensi viikolla töihin!
Asiaan: Väsynyt, masentunut, mikään ei kiinnosta enää (ei varsinkaan seksi) ahdistaa, alkoholia menee reippaasti, samoin taas panacodeja (joita saa helposti) itsari pyörii mielessä 24/7. Haluisin vaan pois tästä elämästä. Tähän kaikkeen liittyy paljon muutakin. En vain jaksa selittää kaikkia menetyksiä, suruja ja tapahtumia.
Vaikka tekstistä tulikin älyttömän pitkä, toivoisin vastauksia samaa kokevilta. En niinkään selviytymistarinoita vaan kokemuksia. Ymmärrystä. Ihmettelen kuinka jaksoin tämänkään kirjoittaa. Varmaankin alkoholi ja codit auttoi 🙂 Pallo seuraavalle ->
Hei!
Minäkin mietin itsemurhaa koko ajan.Päivä kerrallaan yritän elää. Minulla on diagnosoitu vakava masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Elämä on vaikeaa ahdistuksen takia. Perheeni takia olen yrittänyt elää. Minulla on mies ja tytär sekä kaksi aikuista poikaa. Mieheni on erittäin hellä ja rakastava ja tyttärellä pitäisi kaikki olla hyvin. Siitä huolimatta minulla on voimakas kuolemantoive ja tosiaan IM-ajatuksia riittää. Alkoholia en itse käytä mutta ymmärrän heitä jotka käyttävät. Miehenikin käyttää mutta hänelle se sopii. Ymmärsinkö oikein että olet viikon päästä menossa töihin? Haluatko mennä vai haluaisitko jatkaa sairauslomaa? Minulla on määräaikainen eläke ensi vuoden toukokuun loppuun. Asia ahdistaaminua enkä ole kertonut kuin perheelleni tästä. Katselen kyllä koko ajan työpaikkoja mutta mitään sopivaa ei ole ollut. Olen muuten 53-vuotias. Olo on siis huono minullakin ja ymmärrän hyvin vaikeuksiasi. Kirjoita lisää tänne niin keskustellaan.
Olen 28-vuotias, ja olen ollut itsetuhoinen lähes koko ikäni. Lapsesta asti minua on syrjitty ja kiusattu koko peruskouluaika raa'asti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Isäni kuoli kun olin 10-vuotias. Olen aina ollut erilainen ja outo. Tämänhetkinen diagnoosini on sekamuotoinen skitsoaffektiivisuus. Kärsin myös vaikeasta unettomuudesta ja invalidisoivista kivuista. En saa minkäänlaista kivunhoitoa, vaikka esim hermo- ja hermojuurivauriot näkyvät ENMG-testeissä ja magneettikuvissa.
Sain olla kohtalaisen rauhassa pilkalta ja kidutukselta lukioajan, sillä lähdin eri kaupunkiin taidelukioon.
Kuitenkin yliopistolla sama syrjintä ja kiusaaminen jatkui.
Siksi minulla on myös kompleksinen post-traumaattinen stressihäiriö (CPTSD).
Olen viillellyt itseäni muistaakseni 12-vuotiaasta asti. Osan arvista olen pystynyt peittämään kookkailla ja erittäin yksityiskohtaisilla tatuoinneilla, mutta osa näkyy ellen käytä peittäviä vaatteita. Aurinkoallergiani ainoa hyvä puoli onkin, että sillä pystyn selittämään miksen näilläkään helteillä kulje pienissä vaatteissa.
Olen yrittänyt tappaa itseni useammin kuin pystyn varmaksi muistamaan. Tosin kosketukseni todellisuuteen ei psykoottisuuteni ja jatkuvan univajeeni takia ole kovin vahva. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, enkä tiedä olenko koskaan enää työkykyinen.
Pystyn hyvin ymmärtämään kaikkien tähän ketjun kirjottaneiden tilanteita. Kerron omani.
Mua myös on kiusattu koulussa. Koen, että lähes koko peruskoulu. Ala-asteella oli pahempaa. Yläasteella oli vain huomioimattomuutta ja syrjimistä. Välillä haukkumista. Koska olin outo ja erilainen. En tiedä syytä.
Koen myös olleeni yläasteikäisestä asti jonkun verran masentunut. Välillä on ollut parempia ja huonompia kausia. En ole ikinä puhunut kenellekkään. Aloin seurustella puolitoista vuotta sitten. Hän oli ensimmäinen ihminen jolle puhuin itsestäni. Ehkä vanhojen asioiden muisteleminen ja muu väsymys ajo mut tosi huonoon kuntoon. Lopulta menin lääkäriin. Sain sairaslomaa ja lääkkeen masennukseen. Talven sinnittelin tyttöystäväni avulla. Mulla oli koko ajan vain käsittämättömän paha olla. Lääkkeitä lisättiin ja annoksia nostettiin. Halusin kuolla. Viikon aikana olin kolme kertaa päivystyksessä tyttöystäväni lähettämänä ja sitten pääsin viikoksi osastolle. Sen jälkeen kävin kuukauden päiväsairaalassa. Sen kuukauden aikana tyttöystäväni jätti mut. Se oli kesäkuu. Sanoi ettei jaksa enää pahaa oloani ja odottaa, että kaikki muuttuisi paremmaksi. Vaikka sanoikin edelleen välittävänsä musta.
Siitä asti oon ollut ihan yksin. Mulla ole kavereita. Olen ujo ja hiljainen ja mun on vaikea tutustua ihmisiin. Tuntuu että mulla ei ole enää yhtäkään syytä elää. Oon vaan yksin kotona itkemässä. En uskalla mennä ulos koska pelkään ihmisiä. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä.
Olisi vielä paljon asioita joista en ole puhunut. Mutta en jaksa naputella enempää puhelimella. On helpottavaa kun voi kertoa jollekkin. En ole keskustellut kenenkään kanssa kohta kahteen kuukauteen. On vaan tosi paha olla taas.