Kai tää nyt sitten on sitä masennusta… En tiedä auttaako tää jauhaminen mitään tai ketään… 9 millinen burana olis varmaan paras lääke… Haluaisin eristäytyä koko maailmasta. Sulkeutua omaan pieneen kammariin ja olla siellä koko loppu helvetti… Jokainen päivä tuntuu niin vaikealta…
Oikeen noloo valittaa täällä kuinka kurja rääpäle on, mutta tää on oikeestaan ainut paikka missä sen voin tehdä… Tuntuu vaan siltä niin kun Edu Kettunenkin laulaa että ”olen syntynyt vasten tahtoain”. Ja sama mies laulaa ”mitähän ne miettivät ne miehet, niissä pahvipalatseissa, joiden parketeilla käy jo kuolon enkeleitä” olen varmaan sellainen mies sitten.
Nykyhetki ahdistaa, menneisyys masentaa, tulevaisuus pelottaa… Siinä kiteytettynä koko paska.☹️
Minullakin tulee paski*pina hetkinä sellanen olo, että voisinpa vaan nukkua ja herätä vasta sitten, kun kaikki on paremmin. Tai sitten toivon, ettei tarttis herätä ollenkaan...
Nyt minulla on jokseenkin parempi olo siksi, että olen lähteny hakemaan itelleni apua. Jonkinlainen toivonkipinä paremmasta on syttynyt.. vaikka se onkin vielä hyvin kaukana minusta. On se silti minunlaiselleni pelkurille suuri askel... Ja välttämätönkin. Se on nimittäin niin, että joko apu tai kuolema minut korjaa. Välimuotoja ei ole.
T. Yhä psykiatrille aikaa odottava...
Musta tuntuu, että vaikka olen hakenut apua niin en ole sitä saanuut, ainakaan tarpeeksi.
Oon muutenkin niin uupunut koko ajan, että pahat ajatukset tulvivat päähän vähän väliä... Tuntuu että on masennus, burn out yms. päällä samaan aikaan. Sitten, menneisyydessä oli rauhoitttavien väärin käyttöä ja mietin että voiko nämä oireet olla seurausta niistä.
Mieli vaan on maailmaa ja elämää vastaan ja jotenkin vihanen välillä, että minkä takia mua rangaistaan tällä tavalla? Että ihan kun mää olisin jotenkin niin paha tai huono ihminen, että mun kuuluu kärsiä. Vaikka omasta mielestäni olen ihan tavallinen: en paha, enkä pyhä.
En vaan jaksa hakea enää apua. Tuntuu että se kortti on jo käytetty. Oon täysin neuvoton, että mitä mun pitäis tehdä. En halua itseänikään tappaa enää, haluaisin vain elää normaalia ja tasa-painoista elämää, mutta tuntuu että aina kun yritän sitä, niin jaksan vähän aikaa mutta sitten taas romahdan täysin...
Tuntuu joskus, että kuoleman jälkeen ei tunne ainakaan kipua.
Sitten nää pistelyn tunteet käsissä ja niskassa ja rintakivut ja synkkyys ja eristäytymisen halu.
Ja koko ajan tekis mieli vetää noita rauhottavia niin paljon että pääsis kaikista tuskista. Sori nyt tällanen avautuminen, mutta oon vaan niin poikki ja epätoivonen.😭
Minäkin olen ajatellut sitä, että mitä jos ei mua autakaan mikään? Mitäs mä sitte teen? Jos mä vaan oon kasvanu tälla tavalla kieroon, etten osaa elää ja nauttia siitä, että oon elossa.
Pitääkö mun kärsiä koko ikäni tästä turhanpäiväisyyden tunteesta?
Mä saatan siis voida aina sillon tällön kohtuu hyvin. Tarkoittaen, etten haluais joka päivä vaan kuolla. Mutta sitte se taas alkaa.. Mikään ei onnistu, kiinnosta, innosta. Itkettää ja vit*ttaa vaan. Haluais nukkua pois.
En tiedä, että miksi just minä oon tällanen? Miksen vaan vois pärjätä elämässä, niinku muut.
Puuttuuko mun aivoista/kropasta kenties jotakin, mitä muilla on? Siis niillä, jotka osaa elää osana yhteiskuntaa.. ja vielä pitävät siitä. Sanoo olevansa onnellisia. Siis onnellisia! Mitä se ees on? Ohimenevä mielenhäiriö, niinku rakastuessa...
-Kaikki kun ei vaan koskaan voi olla hyvin.
Ääh. Ei tästä nyt tuu taas yhtään mitään. Sori. 😳
Pitäis imuroida.. mutta en jaksa. Pitäis nukkua, mutta en saa unta.
Pitäis syödä, mutta tein niin pahaa ruokaa ettei tee mieli. 😝
Hyvää päivän jatkoa siis! 😋
ElämänhaluKadonnut kirjoitti 3.3.2016 13:35
En tiedä, että miksi just minä oon tällanen? Miksen vaan vois pärjätä elämässä, niinku muut.Puuttuuko mun aivoista/kropasta kenties jotakin, mitä muilla on? Siis niillä, jotka osaa elää osana yhteiskuntaa.. ja vielä pitävät siitä. Sanoo olevansa onnellisia. Siis onnellisia! Mitä se ees on? Ohimenevä mielenhäiriö, niinku rakastuessa...
-Kaikki kun ei vaan koskaan voi olla hyvin.
Tässä on aika paljon niitä ajatuksia, joita minunkin päässä on pyörinyt viime aikoina. Erityisesti tuo "miksen vaan vois pärjätä elämässä". Ja niinkuin tänään jo toiseen viestiin kirjoitin, mun käsityksen mukaan toipuminen edellyttää yhteiskuntaan sopeutumista eli jotenkin sen oman kolon löytämistä, entiseen paikkaan palaamista tms. Ja sitten siinä paikassa pitäisi osata elää...
Ihan samoja asioita olen päässäni pyöritellyt kuin te aikaisemmat kirjoittajat. Nyt alkaa pikku hiljaa helpottamaan kun sain lääkkeet masennukseen ja uneen.Niin ja sairaslomaa ja keskusteluapua. Pahat ajatukset ja fiilikset pyörivät päässä eikä millään lähteneet pois. Paljon oli toivottomiakin ajatuksia vaikka en usko että pystyisin itselleni mitään tekemään. Lisäksi minulla oli jotenkin odottava fiilis...? En tiedä odotinko loppua, paranemista, hyvää päivää vai mitä ihmettä.
Nyt on parempi ajanjakso menossa..onneks!
Minulle on monesti sanottu ettei kukaan voi minua ymmärtää, jos en itsekkään ymmärrä itseäni! Sen takia tänne onkin ollut hyvä kirjoittaa. Täällä on samassa tilanteessa olevia ihmisiä,jotka jossain määrin ymmärtävät toisiaan.
minäitse89 kirjoitti 2.3.2016 19:51
Kai tää nyt sitten on sitä masennusta... En tiedä auttaako tää jauhaminen mitään tai ketään...
minäitse89 kirjoitti 2.3.2016 19:51
Oikeen noloo valittaa täällä kuinka kurja rääpäle on, mutta tää on oikeestaan ainut paikka missä sen voin tehdä...
On hyvä, että on tämä Tukinet, jossa voidaan jauhaa. Ei minullakaan ole oikein muita paikkoja, joissa voisin avautua. Käyn kyllä psyk.sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa ja se on ihan hyvä juttu. Ja vielä se, että ei tässä mun mielestä mitään noloa ole, vaikka ymmärrän kyllä tuon nolous-tunteen. Onhan tässä itselläkin vähän sellainen fiilis, että "aikuinen ihminen ja vuodattaa surkeuksiaan nettipalstalle camoon"...
minäitse89 kirjoitti 2.3.2016 19:51
Nykyhetki ahdistaa, menneisyys masentaa, tulevaisuus pelottaa... Siinä kiteytettynä koko paska.☹️
Samat samat, hyvin kiteytetty. Näihin sanoihin voisi varmaan moni masentunut yhtyä.