Masennuksesta kärsivän ehdotus itsemurhaan päätyneiden omaisille
Olen kärsinyt vaikeasta masennuksesta enemmän tai vähemmän jo toistakymmentä vuotta, kunnes lopulta viime vuonna jouduin keskeyttämään matematiikan tohtoriopintoni ja siirtymään sairauspäivärahalle. Masennuslääkkeen ja terapian avulla jaksan päivästä toiseen, itsetuhoisia ajatuksia ei ole juuri ollut edellisen talven jälkeen reilu vuosi sitten. En uskalla vielä arvailla mitään työkykyni palautumisen suhteen.
Olen jo pitkään halunnut osallistua taisteluun tätä pirullista sairautta vastaan yleisemmälläkin tasolla kuin vain itsessäni. Viimeksi olen pohdiskellut mahdollisuutta puhua kasvokkain pienelle ryhmälle itsemurhan tehneiden omaisia tarjotakseni heille itsemurhaa harkinneen näkökulman. Toivoisin kertomuksellani pystyväni ainakin jossakin määrin lievittämään omaisen itsesyytöksiä siitä, ettei hän huomannut läheisensä masennusta ajoissa ja/tai ei osannut auttaa oikealla tavalla.
Vaikka oma taisteluni jatkuukin edelleen, olen voimaantunut jo siinä määrin, että pystyn ja haluan puhua tilanteestani yleisemminkin, ja myös vastaanottamaan vahvojakin tunteenpurkauksia. Jotkut omaiset voivat tuntea katkeruutta itsemurhan tekijää kohtaan. Ehkäpä pystyn hiukan lievittämään tästäkin aiheutuvaa häpeää. En elättele mitään kuvitelmia mistään ihmeparantumisista, mutta jos vain muutamakin ihminen saisi edes hiukan lievennystä oloonsa, olisi puhuminen heille mielestäni kannattanut.
On ehkä kuitenkin helpompi uskoa jonkun omakohtaisia kokemuksia, kuin jonkin ammatti-ihmisen luennointia. Voi olla myös hyväkin kuulla sellaista ihmistä, jonka taistelu on vielä kesken, kuin täysin parantuneen ihmisen selviytymistarinaa – ”Miksi tuo selviytyi, eikä minun läheiseni?” Vähintäänkin voin tarjota yhden esimerkkivastauksen suurta kipua aiheuttavaan kysymykseen: ”Mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkui, kun otti hengen itseltään?”
Tässä ketjussa pyydän kommentteja esittämääni ehdotukseen puhumisesta itsemurhan tehneiden omaisille itsekin joskus itsemurhaa harkinneena. En ole huolissani omasta puolestani. Ehdottomasti tärkeintä minulle sen sijaan on, etten satuttaisi jo haavoittuneita ihmisiä vahingossa lisää. Siksi haluaisin kuulla sellaisia asiaan liittyviä kommentteja ja kehitysideoita, joita omaan mieleeni ei ole pälkähtänyt – ja tietenkin myös sen, onko tässä ideassa ylipäätään mitään mieltä. Kiitos sinulle, että luit pitkän viestini! 🙂
P.S.
Toivon kommentteja myös tukinetin tukihenkilöiltä.
ElbJet kirjoitti 9.5.2011 14:25
Esimerkilläni yritin valaista sitä seikkaa, että joskus masennuksen tuska ja ahdistus voi todellakin kasvaa sellaisiin mielipuolisiin mittoihin, ettei siitä kärsivä kykene enää näkemään mitään muuta, ei siis edes omaisiaan. Silloin saattaa helposti ajatella, että ainoa ulospääsy on itsemurha. Nyt osaan onneksi jo ajatella, että se ei ole koskaan järkevä ratkaisu. Olen oppinut puhumaan sairaudestani ja minulla on nykyään tukijoukkoja.
Voi, miten tuttua. Oikeastaan olisin voinut lainata, koko tekstisi, ElbJet, koska niin tutulta se kuulosti. Kuin minusta kertova. Siinä vaiheessa, kun ahdistus ja tuska tosiaan ylittävät sieto- ja kaikki muutkin kynnykset, on jäljellä enää apatia. Luulen, että se on jonkinlainen selviytymiskeino, kun ei kykene enää hallitsemaan tunteitaan, etenkin sitä valtavaa tuskaa, jolloin elämä käpertyy pieneksi. Maailmassa ei ole enää muuta kuin oma itse ja se tuska. Ei kykene näkemään muuta maailmaa, ei kykene tekemään mitään, ei kykene nauttimaan mistään, on vain se henkinen (usein myös fyysinen) tuska.Ei kykene näkemään itsellään tulevaisuutta. Ilman tulevaisuutta taas nykyisyydellä ei ole mitään arvoa (José Saramagoa lainatakseni). Silloin itsemurha tosiaan on ainut vaihtoehto, eikä se tunnu ollenkaan pahalta. Viimeisimmät pari yritystä... olen ollut hyvin rauhallinen ja mielessäni vain ajatus, että nyt tämä vihdoin loppuu. Parempi näin. Edelleen ajattelen niin, että parempi olisi lähteä. Ehkä jonain päivänä voin ajatelle, ElbJet kuiten sinä, että se ei todellakaan ole järkevä ratkaisu. 😳 Vielä minusta kuitenkin tuntuu, ettei minusta ole eläjäksi. Että en kykene tähän.
Hajamietteitä itsetuhoisuudesta, omaisten syyllisyydentunteista ja itsemurhakandidaattien ja omaisten vuorovaikutuksesta ja keskustelusta:
Masennus on pohjimmiltaan itsevihaa. Kaltoinkohdeltu ihminen ei ole pystynyt vihaamaan pahantekijäänsä, vaan on kääntänyt vihan kohdistumaan itseensä, ja kun tämä on tapahtunut lapsena, suhtautumistavasta on tullut osa ihmisen persoonallisuutta. Ei ihme, jos masennuksen, itsevihan äärimmäinen ilmenemismuoto on itsen tuhoaminen. Olen itse rypenyt noissa syövereissä, joissa itsellä ja omalla elämällä ei ole mitään arvoa. Tuhoamisvaihtoehdot ovat pyörineet mielessäni, mutta päiväkin on paistanut taas välillä. Olisi lopetettava itsensä vihaaminen ja opittava rakastamaan itseään riippumatta toisten hyväksymisestä. Iso urakka ikänsä itseään vihanneelle, ja paradoksaalisesti toisten rakkaus ja tuki on äärimmäisen tärkeääkin ja ilmenee mm. terapeutin ymmärtävässä suhtautumisessa - ilman siitä ei ole terapiaa. Eipä ihminen helposti opi rakastamaan itseään, jos joku ei häntä rakasta. Rakkaus on elintärkeää, mutta vihakin on tarpeellinen tunne hengissäpysymisen kannalta, se antaa voimia puolustautua. Olisi uskallettava tuntea myös vihaa, jos siihen on aihetta. Ei tunteminen ole vaarallista, teot voivat olla, ei vihaa tarvitse purkaa, vaikka sitä tuntee. Luulisin, että ilman vihan tunnistamista ei pääse masennuksesta eikä itsetuhoisuudesta, se on ja pysyy ja kohdistuu itseen, kun ei uskalla tunnistaa, että sen kohde on muualla.
Itsemurhan tehneiden omaisten syyllisyydentunteesta: joillakuilla on varmasti aihettakin syyllisyydentunteeseen, mutta kunpa lapset ainakin pystyisivät jättämään syyllisyyden vanhempansa epätoivoisesta teosta - kyllä vastuu on tekijällä eikä ainakaan hänen lapsellaan.
Keskustelusta: Ei suinkaan ole estettä keskustella ihmisten kesken mistä tahansa? Itsemurhan tehneiden omaisilla on kai joitain vertaisryhmiä - mikä estäisi kysymästä, kiinnostaisiko heitä kuulla, mitä itsemurhaa hautoneella on ollut mielessä?
Aloitin tämän ketjun ensisijaisesti voidakseni pyöritellä ideaani ja saada siihen liittyviä ajatuksia. Tuo tavoite on todellakin täyttynyt moninkertaisesti ja kiitos siitä kuuluu teille kaikille tähän kirjoittaneille.
Suuret kiitokset!! 😎 😀
Viimeksi olen pohtinut paljon ajatustasi itsevihasta, Desper. Siinä on varmasti perää, että itsensä vihaaminen kuuluu usein, ehkä jopa aina, krooniseen masennukseen. Itsensä syyllistämisessä voi helposti olla mukana vihaa itseä kohtaan, ja itsesyytökset puolestaan pakkaavat kuuluvan masennukseen.
Jokaisessa masennuksessa on kuitenkin omat erityiset piirteensä, enkä ole vakuuttunut siitä, että kyse aina olisi pelkästä itsensä vihaamisesta. Enkä usko, että itsemurhassa olisi juuri koskaan kyse itsensä äärimmäisestä rankaisemisesta. Ainakin mulle itsemurha olisi ollut pakenemista loputtomasta ilottomuudesta ja toivottomuudesta, loputtomasta tuskasta - ei siis itseni rankaisemista. Enää en pidä noita asioita loputtomina.
Pitää paikkansa, että olisi hyvä oppia rakastamaan ja arvostamaan itseä. Se vaan on niin kovin vaikeaa, ainakin mulle. 😟
---
Tunnen olevani kutakuinkin valmis ottamaan seuraavan askeleen, eli kysymään joltakin omaisten ryhmältä, haluaisivatko he tavata mut. Olen oppinut senkin, että kyse ei ole vain siitä, että mun tarinani voisi auttaa joitakuita heistä, vaan myös siitä, että omaiset pääsisivät purkamaan tunteitaan - katkeria ja vihaisiakin - myös masentuneen ihmisen suuntaan. Se ei pelota mua, vaan haluan antaa siihenkin heille mahdollisuuden. Silti jokin, josta en saa selkoa, vielä pidättelee mua.
Tämä ei nyt missään nimessä tarkoita, etteikö tähän ketjuun enää saisi tai kannattaisi kirjoittaa lisää viestejä. Kirjoitelkaa vain ennakkoluulottomasti ajatuksianne! Luen niitä kyllä edelleen ja niin varmasti moni muukin.
Itse en toivoisi tätä vaikeaa masennusta edes kaikkein pahimmalle ihmishirviölle (Hitler?). Monilla täällä on niin kovin vaikeita elämäntilanteita. Toivon todella, että tästä ketjusta on edes jotain apua heillekin.
Jos tulisit sellaiseen omaisten ryhmää missä minä olisin, kuuntelisin ehkä sinua mutta en mitään sanoisi. En vastaan enkä väittelisi, ethän sinä ole syypää omaiseni itsemurhaan.
Olisit vaan yksi esiintyjä muiden joukossa, heitähän kyllä on ollut.
Hyvät tarjottavat kannattaa tuoda mukana, se aina piristää lähes jokaista.
Desper kirjoitti 9.5.2011 17:38
Masennus on pohjimmiltaan itsevihaa. Kaltoinkohdeltu ihminen ei ole pystynyt vihaamaan pahantekijäänsä, vaan on kääntänyt vihan kohdistumaan itseensä, ja kun tämä on tapahtunut lapsena, suhtautumistavasta on tullut osa ihmisen persoonallisuutta. Ei ihme, jos masennuksen, itsevihan äärimmäinen ilmenemismuoto on itsen tuhoaminen.... Olisi lopetettava itsensä vihaaminen ja opittava rakastamaan itseään riippumatta toisten hyväksymisestä.
Bingo! Osui ja upposi! Napakymppi! Tuo on suoraan minun elämästäni. Koin lapsena, etten tullut hyväksytyksyi kuin tiettyjen hyvin tiukkojen vaatimusten kautta. En koskaan kyennyt saavuttamaan niitä, joten en hyväksyntääkään saanut. Enkä turvaa. Rangaistuksia ja vihaa kyllä senkin edestä. Niinpä opin vihaamaan itseäni. Kunpa joskus oppisinkin rakastamaan itseäni tai edes sietämään jossain määrin, niin elämä olisi huomattavasti helpompaa. Itseinhoni ja -vihani on jotain niin järkyttävän voimakasta, että sen kanssa on todella vaikea elää.
ElbJet kirjoitit: Ainakin mulle itsemurha olisi ollut pakenemista loputtomasta ilottomuudesta ja toivottomuudesta, loputtomasta tuskasta - ei siis itseni rankaisemista.
Tuokin on niin tuttua. Näen itseni kohdalla tuon niin, että se toivottomuus ja ilottomuus ja ahdistus syntyvät juuri siitä, etten kykene hyväksymään itseäni. Minulla menee niin hurjasti energiaa siihen, että yritän sinnitellä itseni kanssa ja välillä paeta itseäni hyvinkin aktiivisesti. Lopulta tulee aina romahdus. Ainoana johtopäätöksenä, että paras olisi kuolla. Ja jos ei sitä kukaan muu tee, niin itse on sekin tehtävä.
repukka kirjoitti 21.5.2011 12:59
Bingo! Osui ja upposi! Napakymppi! Tuo on suoraan minun elämästäni. Koin lapsena, etten tullut hyväksytyksyi kuin tiettyjen hyvin tiukkojen vaatimusten kautta. En koskaan kyennyt saavuttamaan niitä, joten en hyväksyntääkään saanut. Enkä turvaa. Rangaistuksia ja vihaa kyllä senkin edestä. Niinpä opin vihaamaan itseäni. Kunpa joskus oppisinkin rakastamaan itseäni tai edes sietämään jossain määrin, niin elämä olisi huomattavasti helpompaa. Itseinhoni ja -vihani on jotain niin järkyttävän voimakasta, että sen kanssa on todella vaikea elää.
Repukka, autat ja tuet kirjoituksillasi lukemattomia ihmisiä täällä. Olet siis arvokas ja hyvä ihminen. Mä ainakin jäisin kaipaamaan tekstiäsi, jos luopuisit elämästäsi. Tsemppiä! 🙂👍
Idea on mitä parhain.