Masennuksesta kärsivän ehdotus itsemurhaan päätyneiden omaisille
Olen kärsinyt vaikeasta masennuksesta enemmän tai vähemmän jo toistakymmentä vuotta, kunnes lopulta viime vuonna jouduin keskeyttämään matematiikan tohtoriopintoni ja siirtymään sairauspäivärahalle. Masennuslääkkeen ja terapian avulla jaksan päivästä toiseen, itsetuhoisia ajatuksia ei ole juuri ollut edellisen talven jälkeen reilu vuosi sitten. En uskalla vielä arvailla mitään työkykyni palautumisen suhteen.
Olen jo pitkään halunnut osallistua taisteluun tätä pirullista sairautta vastaan yleisemmälläkin tasolla kuin vain itsessäni. Viimeksi olen pohdiskellut mahdollisuutta puhua kasvokkain pienelle ryhmälle itsemurhan tehneiden omaisia tarjotakseni heille itsemurhaa harkinneen näkökulman. Toivoisin kertomuksellani pystyväni ainakin jossakin määrin lievittämään omaisen itsesyytöksiä siitä, ettei hän huomannut läheisensä masennusta ajoissa ja/tai ei osannut auttaa oikealla tavalla.
Vaikka oma taisteluni jatkuukin edelleen, olen voimaantunut jo siinä määrin, että pystyn ja haluan puhua tilanteestani yleisemminkin, ja myös vastaanottamaan vahvojakin tunteenpurkauksia. Jotkut omaiset voivat tuntea katkeruutta itsemurhan tekijää kohtaan. Ehkäpä pystyn hiukan lievittämään tästäkin aiheutuvaa häpeää. En elättele mitään kuvitelmia mistään ihmeparantumisista, mutta jos vain muutamakin ihminen saisi edes hiukan lievennystä oloonsa, olisi puhuminen heille mielestäni kannattanut.
On ehkä kuitenkin helpompi uskoa jonkun omakohtaisia kokemuksia, kuin jonkin ammatti-ihmisen luennointia. Voi olla myös hyväkin kuulla sellaista ihmistä, jonka taistelu on vielä kesken, kuin täysin parantuneen ihmisen selviytymistarinaa – ”Miksi tuo selviytyi, eikä minun läheiseni?” Vähintäänkin voin tarjota yhden esimerkkivastauksen suurta kipua aiheuttavaan kysymykseen: ”Mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkui, kun otti hengen itseltään?”
Tässä ketjussa pyydän kommentteja esittämääni ehdotukseen puhumisesta itsemurhan tehneiden omaisille itsekin joskus itsemurhaa harkinneena. En ole huolissani omasta puolestani. Ehdottomasti tärkeintä minulle sen sijaan on, etten satuttaisi jo haavoittuneita ihmisiä vahingossa lisää. Siksi haluaisin kuulla sellaisia asiaan liittyviä kommentteja ja kehitysideoita, joita omaan mieleeni ei ole pälkähtänyt – ja tietenkin myös sen, onko tässä ideassa ylipäätään mitään mieltä. Kiitos sinulle, että luit pitkän viestini! 🙂
P.S.
Toivon kommentteja myös tukinetin tukihenkilöiltä.
Minusta tuntuisi että tämä ketju olisi enemmän vertaistuellisempi teille itsaria yrittäville kun ette ollenkaan ottaisi meitä omaisia huomioon.
Oletteko lukeneet Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha?
maanvaiva kirjoitti 28.4.2011 17:15
Minusta tuntuisi että tämä ketju olisi enemmän vertaistuellisempi teille itsaria yrittäville kun ette ollenkaan ottaisi meitä omaisia huomioon.
Oletteko lukeneet Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha?
En tarkoittanut tätä ketjua varsinaisesti itsemurhaa yrittäneiden/harkitsevien vertaistueksi, vaikka tukea saa toki antaa. Tarkoituksena on paremminkin hakea keskustelua kahden ryhmän, itsemurha-ajatuksiin asti vaikeasti masentuneiden ja edellä mainittujen omaisten, välille.
On totta, että ihminen ymmärtää maailmaa aina omien kokemustensa kautta, eikä pysty kunnolla eläytymään sellaisiin elämäntilanteisiin, joista hänellä ei ole omakohtaista kokemusta. Juuri tästä syystä keskustelua nimenomaan tarvitaan. Tässäkin ketjussa on jo tullut esiin useampi esimerkki omaisista, jotka haluaisivat kuulla vaikeasti masentuneen mielenliikkeistä. Useimmat omista läheisistäni ja ystävistäni ovat olleet tyytyväisiä kertoessani sairaudestani.
En oikein ymmärtänyt kommenttiasi, maanvaiva. Miksi omaisia ei saisi ottaa huomioon? Kuten itsekin totesit, eri omaiset näkevät asiat eri tavoilla. Et esimerkiksi tunnistanut Huovisen ja Härkösen kokemuksia omiksesi. Miksi sitten olet niin varma siitä, ettei yksikään omaisista halua tällaista keskustelua päinvastaisista esimerkeistä huolimatta?
P.S.
Olen lukenut Hurmaavan joukkoitsemurhan ja katsonut myöskin tarinasta sovitetun suomalaisen sarjan. Mielestäni siinä tehtiin ymmärtäväisellä ja lämpimällä tavalla huumoria vakavasta asiasta, mikä on minusta ihan hyvä. Täytyykin lukea kirja jossain vaiheessa uudestaan, kiitos vinkistä. 🙂
Siis tarkkaan ottaen minusta!!! tässä ketjussa ei ole muita itsemurhaan päätyneiden omaisia kuin minä. Ja minusta!!! tuntuu siltä, että minun pitäisi hyvin tarkkaan osata perustella kaikki sanomiseni teille jotka olette epäonnistuneet itsemurhassa. Että teidän tunteenne ovat oikeita ja kirjotuksenne sellaisia, että niiden pitäisi olla minulle tai jollekin muulle omaiselle vertaistuellisia?
Tulin ketjuun koska siinä oli sana ehdotus. Aattelin, että joku osaisi ehdottaa jotain hienoa ettei tätä elinkautista tarvisi kärsiä loppuun.
Tämä ketju on lohdutusketju epäonnistuneille itsariyrittäjille. Sinänsä hieno juttu sekin on.
Olen edelleen kanssasi samoilla linjoilla Elbjet.
Se mikä itsemurhaa harkinneen ja toteuttaneen mielenliikkeistä omaisten olisi hyvä tietää, on se loputon tyhjyys ja syvyys , joka ei ole kenenkään läheisen syy tai välttämättä edes vaikutettavissa suuntaan jos toiseen. En usko että ympärillä olevilla on paljonkaan keinoja estää tai edesauttaa. Syvä masennus on hyvin yksinäinen paikka!.
Enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa on masennuksen kehittyessä tai siitä toivuttaessa.
Olen aivan varma, että jokainen itsemurha on turha, mutta voiko niitä estää ja miten, siihen en oikein usko. Juuri siksi läheisten on mielestäni aiheellista kuulla oman syyllistämisen turhuus.
Sen myönnän että itsemurha on äärimmäisen itsekäs teko, mutta ymmärrän senkin, että muuta keinoa ei tekijän mielessä ole. Se on äärimmäisen surullista, se on surullista tekijälle, se on surullista kaikille niille joita asia muodossa tai toisessa koskettaa. Itsemurha - olen kuullut - saattaa murentaa myös sen ihmisen elämän joka jää. Pahan olon lisäksi ei tarvita syyllisyyttä, häpeää eikä jossittelua.
Olin hiljan (tahtomattani) kuulemassa muutaman ihmisen ihmettelyä ja päivittelyä siitä, miten joku oli tappanut itsensä kovin brutaalilla tavalla, minkä sitten omainen joutui näkemään ja kokemaan/mistä tilasta joutui omaisensa löytämään. Ihmiset jotka asiasta keskustelivat olivat sitä mieltä, että itsensä tappamiseen päätynyt ihminen olisi voinut 'vähän ajatella läheisiään' ja tehdä itsemurhansa jollain vähemmän järkyttävällä tavalla.
Ihmettelin keskustelua, mutta toisaalta sain mielestäni vahvistuksen sille, että ns. terveillä (tai ainakin sellaisina toisten silmissä esiintyvillä/kuulostavilla) ihmisillä ei ole mitään käsitystä itsemurhan tekevien maailmasta ja pahasta epätoivoisesta olosta. - Itselläni on kuoleman ja muiden menetysten surujen seurauksena ollut vakavaa ja keskivaikeaa masennusta mielestäni todella pitkään. En nykyisestä aika hyvästä tilanteestani huolimatta ajattele, että koskaan tervehdyn masennuksestani kokonaan. Oikeastaan itselleni ahdistus on omassa tunnemaailmassani 'pahempi' kuin nukkumisen mahdollistava masennus, mutta en näitä tiloja sen kummemmin osaa tai haluakaan verrata. Ovathan masennus ja ahdistus varmaan minussa jotenkin sekaisin ja stressi pahentaa molempia hyvin tehokkaasti.
Itse en halua(isi vielä) kuolla enkä ole koskaan harkinnut tekeväni itsemurhaa. Kuitenkin masennuksen ja ahdistuksen aiheuttaman mielettömän tuskan myötä kuolema on ollut joskus toiveena ja itseni tappamisen ajatukset ja jopa eri vaihtoehdot ja keinot ovat vain tulleet päähäni. Minulle ne ajatukset ovat olleet jo yli 10 vuotta merkki siitä, että on liian raskasta. Jossain vaiheessa kuolema-ajatusten vaivaamana ja kovasti rasittamana ymmärsin päättää tehdä aina niiden ilmaantuessa tietoisen päätöksen mielessäni: 'Ei, minä en halua kuolla. Minä haluan elää. Valitsen elämän enkä kuolemaa!' - Paljon ennen tuota päätöstä masennukseni mustuudessa olin joskus jopa pienille lapsilleni sanonut, etten jaksa elää. Ikuisesti muistan pienen poikani sanat: 'Äiti, et sä voi kuolla.' Häneltä vielä kysyin: 'Miksi en?' -'Koska me rakastetaan sua', sanoi pikkupoika. - Edelleenkin minun on usein helppo tuntea, kokea ja ajatella, että vain lasteni takia jaksan ja haluan ja kannattaa elää. Ystävät ovat pääasiallisesti hylänneet, samoin lähiomaiset, ja oman yksinäisyyteni takia voin kokea, ettei elämäni ole lähes kenellekään tärkeä. Itselleni minun tarvitsee elää, ajattelen nykyään. Itsehän minun pitää kokea ja tuntea itseni elämisen arvoiseksi ☺️. - Ns. tavallisten ihmisten kepeään elämään en koe oikein sopivani, kun minulla ei ole vitsejä heittää joka välissä eikä minua kiinnosta höpöttää turhia eikä edes niitä näitä 😞.
Yritin tässä siis sanoa jotain siitä, miten hallitsematon oman pään sisäinen maailma on silloin kun on mielettömän paha ja tuskainen olo 😝 🤕 😠. Siitä tuskasta haluaisi päästä eroon enkä ollenkaan ihmettele, että moni niin tekeekin itsemurhalla. Eikä siinä varmastikaan enää ajattele, miten ja millaisena joku sinut sen jälkeen löytää. -- Kolme suomalaista joka päivä tappaa itsensä. - Surullista. Sitä vastaan todella haluaisin minäkin jotenkin olla 'taistelemassa'. Toki niinhän tekee jo jokainen joka jaksaa elää tuskastaan huolimatta
Hanita kirjoitti 30.4.2011 10:51
Olin hiljan (tahtomattani) kuulemassa muutaman ihmisen ihmettelyä ja päivittelyä siitä, miten joku oli tappanut itsensä kovin brutaalilla tavalla, minkä sitten omainen joutui näkemään ja kokemaan/mistä tilasta joutui omaisensa löytämään. Ihmiset jotka asiasta keskustelivat olivat sitä mieltä, että itsensä tappamiseen päätynyt ihminen olisi voinut 'vähän ajatella läheisiään' ja tehdä itsemurhansa jollain vähemmän järkyttävällä tavalla.
Ihmettelin keskustelua, mutta toisaalta sain mielestäni vahvistuksen sille, että ns. terveillä (tai ainakin sellaisina toisten silmissä esiintyvillä/kuulostavilla) ihmisillä ei ole mitään käsitystä itsemurhan tekevien maailmasta ja pahasta epätoivoisesta olosta.
Tästä tuli mieleen se kuinka heti hautajaisten jälkeen puhuin kuinka pirullinen äiti oli kun itsensä meni tappamaan mökkimme saunaan ja sen jälkeen sinne en enää ole saattanut mennä. Tai kukaan meistä omaisista vaan mökki piti myydä.
Kyllä minusta jokainen jaksaa sen verran omaisiaan miettiä, että tappaa itsensä jonnekin sellaiseen paikkaan ettei omainen esmes sitä löydä.
Lisäksi minä luulen ettei kellään meistä ole käsitystä itsemurhan tehneen maailmasta.
Maanvaiva, minullakin on serkku tehnyt itsemurhan. Tiedän, ettei sitä voi ollenkaan verrata lähiomaisen itsemurhaan, mutta silti se on minua koskettanut ja pohdituttanut ja se on surullista. - Tämän ketjun otsikossa on yleisesti vain 'omainen', minkä me ihmiset voimme ymmärtää vähän eri tavoin kenties. Ja, kyllä näitä ketjuja varmaan lukee moni sellainenkin, joka ei kirjoita tänne mitään. -- Onhan täällä itsemurhaa yrittäneitä, jotka kertovat mielensä maailmasta. Toki jokaisella lienee omat ajatuksensa kuolemaa halutessaan, mutta varmasti niissä maailmoissa on myös yhtymäkohtia. Ainakin epätoivo ja tuska ja toivottomuus.
Kyllä kai serkunkin itsari voi tuntua yhtä pahalta kuin omaisen itsari.
Mutta sitä minä en usko, että itsaria yrittäneet maailma tai tunteet olisivat samaa kuin itsarissa onnistuneen maailma.
Se joka ei onnistu itsarissa ei haluakaan kuolla vaan se on avunpyyntö.
Itsari nyt on aika helppo tehdä jos tosissaan haluaa kuolla.
Minä en haluaisi tietää mitä äitini ajatteli ennen kuolemaansa. Itsekkäästi itseään vaan ajatteli kuitenkin. Ei ollenkaan sitä mitä minulle tapahtuisi.
maanvaiva kirjoitti 2.5.2011 15:50
Se joka ei onnistu itsarissa ei haluakaan kuolla vaan se on avunpyyntö.
Itsari nyt on aika helppo tehdä jos tosissaan haluaa kuolla.
Noinhan se usein on. Minullakin useimmat yritykset ovat olleet avunpyyntöjä ja olen tehnyt yritykset niin, että joku minut varmasti löytää (ei kuitenkaan koskaan lähiomainen eikä kotoa). Viimeisimmän tosiaan suunnittelin hyvin tarkkaan ja menin niin syrjäiseen paikkaan ja vielä metsään talvella, että varmasti jäätyisin sinne otettuani lääkkeet. En vain ollut ottanut huomioon sitä, että tuo yö ei ollut tarpeeksi kylmä. Niinpä heräsin parin päivän päästä sairaalasta oltuani pahasti hypoterminen jne. Ja olin järjestänyt niin, että kukaan ei minua varmasti lähtisi ajoissa etsimään.
Hei Repukka,
Järkytyin hieman viimeisintä viestiäsi ja tuli surumielinen olo. Suunnittelin nimittäin aivan vuoden 2009 lopussa tekeväni itsemurhan täsmälleen samalla tavalla - Suomessahan riittää metsiä. Silloinkin oli tosi luminen ja kylmä talvi, joten olisin todennäköisesti onnistunut, jos olisin päätynyt toteuttamaan aikeeni. Onneksi oloni tuolloin hiukan parani.
En tunne sinua tai tilannettasi. Kirjoituksesi ovat kuitenkin aina kohteliaita ja lämmittäviäkin. En halua painostaa sinua tai neuvoa, mitä tehdä, olenhan itsekin vielä aika eksyksissä. Haluan silti sanoa, että jäisin kaipaamaan kirjoituksiasi, jos luopuisit elämästäsi.
Tsemppiä! 🙂👍
Itse masentuneena ajattelisin, että läheiset kyllä voisivat PALJONkin olla apuna ja tukena, ettei koskaan pääsisi niin syvälle masennukseen kuin minäkin olen joutunut ☺️. Näen yhtenä suurena masennukseen päätymisen osatekijänä yksinäisyyden. Jos ystävät ja sukulaiset tai edes oman perheen jäsenet olisivat kanssani tekemisissä kuten ennen kuin olin koskaan kokenut vaikeaa tai edes keskivaikeaa masennusta, en varmastikaan pystyisi vajoamaan sellaiseen toimimattomuuteen ja epätoivoon kuin olen vajonnut viimeisten reilun 13 vuoden aikana. Mutta, kuka haluaisi ja jaksaisi olla tekemisissä ilottoman vakavan ja lähes aina surullisia pohtivan ihmisen kanssa?? 😑❓
Aika usein kuulee itsemurhan tehneen olleen kertomatta mielensä epätoivosta. Itse silloin mietin, eivätkö muut vain ole kuulleet tai kuunnelleet. Jos ja kun ajattelen itseäni - siis, JOS en olisi reilut 10 vuotta sitten päättänyt valita elämää aina kuolema-ajatustenkin tullessa päähäni (mikä päätös on todellakin auttanut mielettömästi ja mitä suosittelen jokaiselle kuolema-ajatuksiselle) - voisin masentuneena todellakin tehdä itselleni ihan mitä vaan 'vaikka vahingossa'. Esim. autolla ajaessani olisi todella helppo ajaa niin, että päivät päättyisivät, mutta minua on varjeltu. Aika pahan kolarin tosin ajoinkin kolme vuotta sitten (en nähnyt tiellä tukkikuormaa tekemässä ollutta rekkaa)... -- Vahva täytyy olla masentuneena ja yksinäisenä, muuta en voi sanoa. Jos jokaisella ihmisellä olisi edes yksi kunnon ystävä tai jos jokainen perheenjäsen välittäisi ja olisi aktiivisesti (vaikka edes kerran kuussa tai kahdessa) yhteydessä läheisiin omaisiinsa (sisaruksiinsa edes), vältyttäisiin varmasti monen elämän päättymiseltä. - Vai, onko teillä muilla masennuksesta kärsivillä riittävästi teihin yhteydessä olevia ihmisiä???
Tämä nyt jo menee omituiseksi mutta ihmiset tekevät mitä tekevät kovin monenlaisista syistä ja monenlaisissa mielentiloissa.
Jotkut "huuuuuutavat" apua yrityksillään ja kuten yhdessä runossa sanotaan:" kuolema on lopullinen, vaikka se olisi vahinko...", tämmöisen avunhuudon kohdalla meidän lähempien on katsottava peiliin: kuinka kuulemme ja kohtelemme muita ihmisiä....
Joku "kostaa" huonon kohtalonsa ja epätoivoisen tilanteensa ja haluaa rankaista tekemällä tekonsa niin että järkyttää mahdollisimman paljon.
Joku haluaa vain "kadota" "vähentyä" "unohtua" haluaisi olla mahdollisimman huomaamaton ja helppo.
Joku laajentaa joko raivosta tai vääristyneestä velvollisuudentunnosta ja vie muita mukanaan.
Yhtälailla jokainen kuolema koskettaa tavalla tai toisella muita, sekä läheisiä että sattumanvaraisia ihmisiä. Juuri kuoleman lopullisuus tekee siitä syyllistävän, pelottavan ja vaikean. Mitään ei voi muuttaa tai katua.
Vaikka omainen itse tuntee itsensä syylliseksi läheisensä itsemurhaan, tuntuu todella kurjalta kuulla muiden kertovan kuinka on syyllinen kun ei kuunnellut.
Mun äitini ei ainakaan puhunut mulle yhtään mitään olostaan ja lapsena minä vain aattelin, että onpa mulla vittumainen äiti.
Eikä käynyt mielessäkään että se oli sairas ja aikoi tehdä itsarin.
Kuitenkin on niin, että se itsaria yrittävän pitää ekana katsoa sinne peiliin ja miettiä voisiko olostaan jollekin kertoa.
Hei kaikki,
Suuret kiitokset ihan kaikille kirjoittajille viesteistänne. 😀
Maanvaiva: Olen iloinen, että olet edelleen mukana. Sun viestisi ovat antaneet paljon ajattelun aihetta. Ehdin jo pelätä, ettet enää jaksa kirjoittaa, koska tämä keskustelu saa sinut välillä voimaan niin pahoin, että olet antaa ylen. Kiitos siis jaksamisestasi! 🙂
Mua järkytti ajatus siitä, että joku voisi käyttää itsemurhaa myös koston välineenä - lukuunottamatta tietenkin itsemurhapommittajia. Ensimmäinen reaktioni oli kokonaan kieltää sellainen mahdollisuus. Ehkä se kuitenkin on mahdollista. Jos syvästi masentunut valtavan ahdistuksen ja tuskan lisäksi on vielä kovin katkera jollekin toiselle, voisi hän kai toivoa valitsemallaan itsemurhatavalla ja -paikalla satuttavansa toista ihmistä mahdollisimman paljon. Haluan silti ajatella, että sellainen on kovin harvinaista.
Kun itse olin noin kymmenen vuotta sitten ekan kerran aallonpohjalla, menivät ajatukseni kohti itsemurhaa suurinpiirtein seuraavalla tavalla. Tuskaisuuteni lisääntyi pikku hiljaa päivästä toiseen. Ensin kadotin kokonaan vähäisimmänkin toivon paremmasta huomisesta. Aloin ajatella, että Jumala - jos häntä on - on pahimman luokan sadistinen kusipää, joka haluaa kiusata minua aina itsemurhaan asti - anteeksi vain. Päätin, etten suo sille paskiaiselle sitä iloa, että otan hengen itseltäni. Hänen täytyy itse tappaa minut. Tällä vihalla jaksoin vajaat kaksi vuotta tyystin ilman toivoa - ihan piruuttani en viitsinyt luovuttaa. Mutta viha ei kanna loputtomiin. Vihan jälkeen jäljelle jäi epätoivo ja tuska.
Tässä vaiheessa jaksoin sinnitellä enää vain omaisteni, erityisesti vanhempieni, vuoksi, joita itsemurhani satuttaisi kovasti. Mutta tuska vain jatkoi edelleen kasvuaan. Se voimistui kuin suihkukoneen moottorin pauhuksi, joka peittää kaikki muut äänet, tai siis tunteet alleen. Lopulta oli vain tuska, joka esti ajattelemasta mitään muuta, edes omaisia. Sitten tuska alkoi jäädä kuin jonkin harson taakse, joka peitti samoin kaikkia muita tunteita. Kutsun tuota harsoa apatiaksi. Harso paksuni verhoksi tehden minusta täysin tunteettoman. Tuossa vaiheessa totesin tyystin ilman tunnetta: "Tapan itseni", ja suunnittelin täysin rauhallisesti varman menetelmän. Vointini onneksi parani, ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmaani, apatia hälveni, ja järkytyin aiemman tokaisuni täydellistä tunteen puutetta - en ollut tuntenut katkeruutta, surua, helpottuneisuutta, en kerta kaikkiaan mitään.
Esimerkilläni yritin valaista sitä seikkaa, että joskus masennuksen tuska ja ahdistus voi todellakin kasvaa sellaisiin mielipuolisiin mittoihin, ettei siitä kärsivä kykene enää näkemään mitään muuta, ei siis edes omaisiaan. Silloin saattaa helposti ajatella, että ainoa ulospääsy on itsemurha. Nyt osaan onneksi jo ajatella, että se ei ole koskaan järkevä ratkaisu. Olen oppinut puhumaan sairaudestani ja minulla on nykyään tukijoukkoja.
Sellainen lisäys vielä edelliseen viestiini, että käsitykseni Jumalasta - jos hän on olemassa - on tyystin muuttunut. Nyt miellän hänet hilpeän anarkistiseksi rakkaudeksi. 😋 😉