Masennuksen suossa
Rämmin, kahlaan tässä masennuksen rämeikössä. Elämä on jättänyt minut. Aamusta iltaan on pitkä matka. En jaksa iloita, en kiinnostua mistään. Suoritan arkiaskareet mahdollisimman vähällä. Lähikauppaan on pitkä matka. Toistaiseksi olen jaksanut käydä suihkussa ja laittaa lapsille ruokaa päivittäin. Mutta kuinka kauan? Jaksanko enää huomenna? Jaksanko enää huomenna nousta sängystä? Miksi nousisin? Tuntuu kuin vetäisin kivirekeä perässäni. Pienikin ulkoilu tuntuu hirvittävän raskaalta ja pitkältä. En tiedä, miksi kirjoitan tämän tänne. Ehkä toivon, että olo edes hieman helpottaisi, kun sen jakaa.
Oletko hakenut apua olotilaasi? Lääkitys, terapiaa?
Kyllä sieltä suosta voi vielä nousta, älä huoli. Sinulla on kuitenkin lapset ja siinä on iso syy, miksi kannattaa jatkaa sinnillä eteenpäin ja hakea apua oloosi 🙂👍
Lääkitys on ja annosta nostettiin juuri. Terapiakin on. Kaikesta avusta ja tuesta huolimatta olen taas näin syvällä, enkä jaksa nousta. Tuntuu vain, etten ole kelvollinen elämään ollenkaan. Onnistun tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan apua muilta ja yhteiskunnalta. En mielestäni ole avun arvoinen. Olen vain rasite ja riesa. Voisin lähteä ja tehdä tilaa paremmille.
repukka, miten voinkaan liittyä samalla tavoin tuntevien "kerhoon". Tuntuu että olisi palvelus muille ja muilla olisi parempi olla, jos itseä ei olisi. Että aiheuttaa vain pahaa ympärilleen koko olemuksellaan ja on vain riesa. Kuitenkin, jos itsensä lopettaisi, se sattuisi todella paljon lähimmäisiin. Ei sellaista aukkoa voisi kukaan täyttää, se kummittelisi koko loppuelämän muiden sydämissä. Siksi ajattelen, näidenkin ajatusten läpi, että jokaisella ihmisellä on paikkansa.
Kyllä se kieltämättä tuntuu riistävältä ja repivältä ajatella samaan aikaan olevansa kuitenkin jollekin tärkeä ja toisaalta vain kaikkien riesa ja pahanaiheuttaja. ☹️
repukka kirjoitti 10.6.2011 11:19
Lääkitys on ja annosta nostettiin juuri. Terapiakin on. Kaikesta avusta ja tuesta huolimatta olen taas näin syvällä, enkä jaksa nousta. Tuntuu vain, etten ole kelvollinen elämään ollenkaan. Onnistun tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan apua muilta ja yhteiskunnalta. En mielestäni ole avun arvoinen. Olen vain rasite ja riesa. Voisin lähteä ja tehdä tilaa paremmille.
Moi repukka! Tuttuakin tutumpaa kaikki, mitä kerrot. Kuitenkin: olet tärkeä ja ainutlaatuinen ihminen ja kaikki saamasi apu kuuluu juuri sinulle! Olet kelvollinen. Olet avun arvoinen. Et ole rasite etkä riesa. Et saa lähteä. Lääkitystäsi on vasta nostettu, se vaikuttaa pikkuhiljaa enemmän, ja terapian avulla pystyt vähitellen voimistumaan. Se ei suinkaan tapahdu hetkessä. Suurimmissa mahdollisissa syvyyksissä vierailleena voin vakuuttaa sinulle, että näin on. En osaa ilmaista asiaa hyvin, mutta haluaisin sanoa, että sinulla on todellakin toivoa. Ei sinun tarvitse nyt jaksaa yhtään enempää.
Joo, olen itsekin ollut tässä tilanteessa jo niin monta kertaa, etten muistakaan. Viimeiset viitisen vuotta ovat olleet melkoista vuoristorataa monine alhoineen. Toisaalta, hyviäkin hetkiä on ollut - ja jaksoja. Ehkäpä minä tästä taas nousen tälläkin kertaa. Tuntuu vain niin toivottamalta ajatus, että sama toistuisi taas - mikä on enemmän kuin todennäköistä. Nyt olen taas kuopassa rähmälläni ja yritän selvitä hetkestä toiseen. Yritän olla asettamatta mitään paineita itselleni. Lepään ja vahvistun - toivottavasti. Pikkuhiljaa ylöspäin takaisin jaloilleen. Toivottavasti.
Se, mikä tästä kerrasta tekee erilaisen edellisiin verrattuna on, että minulta on näemmä työkyky lopulta menossa. Olen tehnyt nyt vuoden puolikasta työtä, mutta nyt alkaa näyttää siltä, etten enää siihenkään kykene. Mistä tietenkin tunnen valtavaa syyllisyyttä. Työikää kun olisi vielä parikymmentä vuotta edessä. Tuntuu, että näin syvällä en ennen ole ollut. Tiedä häntä. Edessä lienee kuitenkin pitkä s-loma.
Koita jaksaa ja voimia sulle repukka! olen nähnyt vierestä kuinka läheisellä on ollut samoja ongelmia ja oikeastaan on vieläkin. muista se ystäväni että älä missään tapauksessa tee itsellesi mitään. yhden ystäväni sanonnan mukaan joka hauto itsemurhaa " Kyllä nyt harmittas jos silloin olisin itseni tappanut" KAIKESTA ON SELVITTY!!!
Ulkona kaunis kesä ja minä makaan kotona. En jaksa muutakaan. Lapsetkin ovat sisällä, kun en jaksa heitä aktivoida.
Hei repukka, miten jakselet nyt, toivottavasti paremmin?
Tuo sinun "lapsetkin sisällä, kun en jaksa heitä aktivoida" tuntuu niin tutulta. Liian tutulta ja kovin surulliselta. Tiedän tasan tarkaan sen kurkkua kuristavan tunteen. Ainakin itse ajattelen, että mitä he ovat tehneet ansaitakseen tällaisen ädin, hehän ovat täysin viattomia.
Enhän minä osaa sanoa mitään lohduttavaa tai parantavaa, mutta olisi kiva kuulla sinun tilanteestasi tällä hetkellä ja millä lääkityksellä etenet. Haleja paljon sinulle ja lapsillesi.