Mä en vaan jaksa enää.
Olen uusi käyttäjä ja ensikertalainen tällä sivustolla, et koittakaa kestää 😀
Olen 23 vuotias ja asun avomiehen ja koiran kanssa avokin omistamassa talossa. Olen työtön ja kavereita ei pahemmin ole, joten arjet menee kotona istuskellessa. Ammatti löytyy, mutta töitä vaan ei saa kun ei ole kokemusta ja kokemusta ei saa kun ei ole töitä.
Ukko on töissä enemmän mitä kotona. En edes muista, et millon hällä olisi ollut oikeasti aikaa minulle ja vain ja ainoastaan minulle. Mitään reissuja ei voida suunnitella, koska hänet voidaan hälyttää töihin millon tahansa, vaikka ei mikään hätä olisikaan. Vapaapäiviä hällä on paljonkin, mutta vapaapäivätkin menee töissä tai autoa rassatessa tai sitten on jotain muuta todella tärkeää mikä menee minun edelle joka ikinen kerta. Ja makuuhuoneessa vain nukutaan 😀
Mut on opetettu elämään itsenäisesti ja itsenäinen tahdon ollakin. Nyt tilanne on sellainen, että olen taloudellisesti riippuvainen ukostani ja se hävettää. Mulla ei ole rahaa käydä missään, harrastukset maksaa… En muista, että millon oon viimeksi voinu ostaa itelleni vaatteita. Ukko ei sitä rahaa anna. Siis toki hän auttaa laskuissa, mutta kaikki muu on sitten vaan unelmaa. ”Ku ei oo minullakaan rahaa sen enempää ko laskut pitää maksaa jne.” Autoon hän kyllä laittaa tuhansia ihan huoletta ja kaikkeen muuhun mitä nyt autotalliin vaan saa laitettua. Pitäähän ne asiat laittaa tärkeysjärjestykseen 😀
Masennusta ei ole, mutta arki on silti todella vaikeaa. Nukun yöni aika hyvin, mutta silti väsyttää. Kotihommatki tuntuu siltä, kuin juoksisi maratoonia reki perässä. Ruoka ei maistu, kaikki maistuu pahvilta ja mitään ei jaksa laittaa. Ukkohan ei tätä minun laiskuutta ymmärr. Hänhän ei voi todellakaan auttaa, koska on niin väsynyt kun tulee kotiin. Toisaalta, ymmärrettäväähän se on.
Kaikki arjen askareet on minun heiniä, ihan kaikki. Toisaalta, minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että ukko tienaa rahat ja minä asun täällä ilmatteeksi. Silti minusta tuntuu, että minun pitäisi saada palkkaa tästä piikana olemisesta. Koirakin hankittiin yhteiseksi perheenjäseneksi. Arvatkaapa kenen huolettavaksi se silti jäi? Auttaisi todella paljon, jos ukko saisi edes likapyykit likavaatekomeroon, mutta ei. 3 metrin matka sohvalta likavaatekomeroon on niin liian pitkä matka.
Jotkut päivät menee silleen, että ei ole yhtään rahaa käydä kaupassa tai ei ole autoa. Jääkaapissa ei ole yhtään mitään. Ukko ei osaa sitä ruokaa tuoda töistä tullessa, koska hän tietenkin söi töissä niin ei hällä ole nälkä. Hän tottakai tietää minun rahatilanteen, mutta ei siltikään käynyt mielessäkään, että minulla saattaisi olla nälkä. Useampi päivä menee sitten leipää syödessä ja kolikkoja etsiessä, että saisi ees puuroa keitettyä.
Kavereista jo mainitsinkin. On mulla muutama kaveri, mutta heillä on sitte omat perheet ja omat kiireet, niin heitä nyt hyvin harvoin näkee. Uusia kavereita mun on todella vaikeaa saada. En ole ujo ja tulen kyllä hyvin juttuun ihmisten kanssa, uskallan puhua ventovieraille ja näin, mutta mitään pysyvämpää kaverisuhdetta ei vaan löydy.
Painoa pitäisi pudottaa, mutta mistä se motivaatio? Lenkillä kävisin mielusti, mutta yksin se on niin hankalaa. Pelkkä ajatuskin väsyttää.
Tuun niin hulluksi täällä neljän seinän sisällä, mut jos ihmisten ilmoille tahon niin se vaatii sitä rahaa jota ei ole. Haluaisin vaan ottaa auton ja lähteä ja ajaa niin kauas ko vaan autossa lörsää riittää.
Rehellisesti sanottuna, mua hävettää avautua tänne. Lueskelin täällä näitä juttuja ja omat murheet tuntuvat niin pieniltä muihin verrattuna, mut silti nää omat ongelmat tuntuu niin painavalta. Tuntuu siltä, et mut ois pudotettu lentokoneesta johonki mettään ilman karttaa ja kompassia ja ne ainoatki vastaantulijat puhuu kiinaa. Miten tästä eteenpäin?
Moi. Itse olen myös uusi täällä, ja vastasin juuri yhteen viestiketjuun joka sai omat ongelmat tuntumaan aika pieniltä ja mitättömiltä. Mutta joku asia voi olla toiselle pieni kun taas toiselle se on suuri. Aina voi verrata johonkin muuhun ja lopulta päätyä vertailussa afrikan malariaa sairastavan yksin olevan lapsen asemaan tai pohjoiskoreaan vankileirille.
Ei omia ongelmia kannata vähätellä, pienestä se suuri ogelmakin voi syntyä ja siihen kannattaa hakea apua ja ajatuksia ja ymmärrystä ajoissa. Joten ei tarvi hävetä sitä jos oma ongelma tuntuu pieneltä muiden rinnalla 😉.
Oletko ajatellut, että sanot miehellesi suoraan miltä sinusta tuntuu, jos et ole vielä sanonut ? Voi olla, ettei ukkos ymmärrä vaikka sitten sille sanoisitkin, mutta jotenkin asioista täytyy pystyä parisuhteessa puhumaan. Mut tämä on vaan mun näkökulma enkä väitä, että olisin oikeassa tai mitä pitäisi tehdä. Mutta siinä ajatus kuitenkin 🙂 Tsemppiä 🙂🌻
Kyllä olen kertonut hälle monastikki, miltä minusta tuntuu. Puhutaan aika paljon meidän ongelmista (tai no siis minä puhun ja ukko saattaa välillä tokasta et jaa...) ja jos mä heitän sellaiset itkupotkuraivarit niin se "herää" ja pari viikkoa sit meillä meneekin hyvin, kunnes nämä taas unohtuu... Mä en tiedä miten mä nämä asiat hälle kerron ja kuin monesti ne pitää kertoa, että hän oikeasti tajuaa tilanteen ☹️
Eilen lähdin tunnin lenkille 2 aikaan yöllä itkuisena, kun meni hermot. Hän ei kertaakaan soittanut minulle, et onko kaikki hyvin. Hän tiesi, että lähdin. Tuntia myöhemmin, kun kotiin tulin, niin siellä se onnellisena kuorsas sängyssä. Tuntuu, kuin hän ei enää välittäis ☹️
Mercedes, niin pahalta kun se kuullostaakin on hän kääntänyt selkänsä sinulle. Kirjaimellisesti, kun kerta tyytyväisenä kuorsasi kun sinulla oli hätä. Hän ei kuule sinun hätähuutoasi. Hän ei joko enään välitä tai ei halua/uskalla kohdata hätääsi.
Tiedän mistä puhun koska kukaan ei tällä hetkellä suostu kuuntelemaan minun hätähuutoa. Kaikki kääntävät selkänsä, koska jokaisella on omat ongelmansa eivätkä he halua minua riippakivekseen. Minun ongelmat kun on niin monimutkaisia ja kestäneet jo vuosikymmeniä. Tosin ne pahenee kokoajan sairauden etenemisen myötä.
Olen ollut kotona vuosikausia määrä-aikaisella sairaseläkkeellä yhdessä vaiheessa elämääni ja tiedän miten kotiaskareet voivat "työllistää" kun kolmivuorotyö. Tuntuvat yhtä rankalta ja kun mieli maassa ne on jopa mahdoton suorittaa. Mutta kun kotitöistä ei saa sairauslomaa. Itselläni se meni siihen pisteeseen että heräsin "muumilaaksossa" joten toivon että haet itsellesi apua ennenkuin sinulle käy niin. Johonkin työttömien ryhmiin tai johonkin on sinun kotootasi päästävä. Minut auttoi alkuun mielenterveysryhmät suljetulta osastolta päästessäni. Nyt jopa koitan taas rämpiä työelämässä mukana, tosin huonolla menestyksellä.
Olisi kiva kuulla kuulumisiasi! Tutut tunteet nousivat pintaan lukiessani kirjoitustasi.
Tsemppiä 🙂🌻
Hei Mercedes, luin kirjoitustasi ja minulle tuli mieleen tällaistä. Kuulostaa miehesi käytöksestä että hän on aika paljon sinua vanhempi ja työteliäs mies joka nauttii työnteosta ja käsillä puuhaamisesta eikä ole niitä parhaita puhujia. Niinkuin niin moni mies. Avo/avioliitossa minusta vasta huomaa miesten ja naisten välisen asioiden käsittelyn eron ja monelle miehelle ei varmaan vain yksinkertaisesti avaudu naisten tunnemaailma.
Uskon että miehesi ei ole sinulle selkäänsä kääntänyt tai muuta; hän lähtiessäsi yöllä kävelemään varmaan vain oli töistä väsynyt, ei ymmärtänyt missä nyt on ongelmaa ja oli vaan hämmentynyt koko jutusta.
Olen omassa avioliitossani joutunut niin usein sanomaan miehelleni että en toimi ja ajattele kuin hän ja että en tunne asioista samalla suoraviivaisella tavalla. Hän tekee hurjan pitkiä päiviä ja unohtaa ilmoittaa minulle ja alkuaikoina olin kotona padat lämpimänä odottelemassa ruuan kanssa kymmeneen illalla kun hän sitten tulee ja sanoo että sorry mut ei voinut töistä lähtee ku sitä ja tätä ja kello viisi piti jo olla kotona.....
Minun piti itse sitten muuttaa suhtautumista moniin asioihin. Tajusin että hän ei ymmärrä kaikkea myllerrystä minussa joten aloin jutella niistä äitini kanssa, lakkasin odottamasta ruuan kanssa ja rupesin harrastamaan itsekin ja tekemään itselleni ohjelmaa. Ei sen harrastamisen tarvi maksaa, kirjastosta saa kielinauhoja ja itseopiskelu juttuja, tv:stä tulee jooga ja jumppaohjelmaa ja talon takana on metikkö. Uiminen ei paljon maksa myöskään ja halvallakin saa tehtyä paljon.
Miehet eivät aina ymmärrä mitä heidän naisensa heiltä odottaa ja miksi ne on tuollasia vaikeita tajuta. Se ei ole vaan tv-vitsi, että miehet ei ymmärrä naista vaan se on ihan totinen tosi. Aikaa myöden mieskin alkaa ymmärtää mutta sitä saa kerrata kuin läksyjä koulussa. Yritä sinäkin ymmärtää miestäsi, pyydä häneltä vähän rahaa - olette kuitenkin pari ja toisesta pitäisi pitää huolta - ja kerro mihin sen tarvitset. Jos ei muuta niin maksa takaisin sitten kun tilanne korjaantuu eli löydät itsekin töitä jne.