Olen vastikään täyttänyt viisikymmentä vuotta ja todennut että olen monella tavalla luuseri jos vertaa itseään vaikkapa ex-ystäviinsä (ystäväpiirini on kaventunut kun menestyneemmät tuntuvat karttelevan minua). En omista mitään, asun siis vuokralla ja nyt olen sairauslomalla masennuksen takia. Kun jaksan käydä töissä teen pienipalkkaista työtä (1500 E/kk) ja etenemismahdollisuuksia ei ole. Olen keskeyttänyt aikoinaan opintoni ja en enää voi suorittaa niitä loppuun. Vielä vähän aikaaa sitten olin vielä aika onnellinenkin työssäni. Työni on sellaista jossa voi olla avuksi ihmisille, mutta kun täytin tuon viisikymppiä tuli vaan sellainen tunne etten ole saavuttanut mitään elämässä. Välillä kaipasin kuolemaa mutta on minulla perhe (mies ja teini-ikäinen tytär) ja sen vuoksi jaksan. Töihin pitäis palata helmikuussa. Kumpa työpaikka olisi edes vakituinen mutta ei. Koska tahansa voin joutua työttömäksi ja kuka minut sitten palkkaa jos kukaan. Nyt jo edesmenneet vanhempani tukivat minua taloudellisesti opintojeni aikana vaan pettymyksen taisin heillekin vaan tuottaa. Paljon on sosiaalisten tilanteiden pelko määrittänyt elämääni ja siksi olen vaarassa syrjäytyä ellen jo osin olekin syrjäytynyt. Minulla on kyllä hengellinen elämänkatsomus ja sen varassa on ollut hyvä olla jos on alkanut tuntea itsensä ihan turhaksi. Ajattelen kuitenkin että jos pienestikin voin lähimmäisen tukena olla tai vaikka esirukoilla jonkun puolesta niin siinä olkoon minulle tehtävä. Paljoa en kyllä ole tämän sairausloman aikana esirukoillutkaan, enempi olen pyytänyt itselleni rukousapua kun olean ollut niin ahdistunut. Sielunhoitajani sanoi minulle että saan antaa muiden kantaa minua, ja se on lohduttanut minua paljon. Minusta on tuntunutkin että minua on kannettu. Olen joskus ajaatellut että heikkouteni olkoon siunaukseksi niille jotka minua ovat kannatelleet, esim. ammattiauttajat. Olen saanut paikan päiväosastolta jonne olen menossa 5.10. Taloudelliset asiat tietty aina huolettaa että paljonko tulee sairauspäivärahaa ja miten sillä maksaa päiväosastohoidon.
Että kovasti keskeneräinen kansalainen olen, en mikään yhteiskunnan tukipilari. Yritän kuitenkin rämpiä päivä kerrallaan eteenpäin kun on perhe joka surisi kyllä minua jos minulle jotain sattuisi.
Kyllä sinäkin olet ollut tukipilarina, kun olet voinut paremmin. Sitäpaitsi ei hyväpalkkainen työ tarkoita samaa kuin että olisi yhteiskunnan tukipilari (paitsi ehkä veronmaksajan roolissa). Kyllä me pienipalkkaista työtä tekevät (etenkin hoito-. kasvatus- ka opetusalat) olemme nimenomaan yhteiskunnan tukipilareina. Varsinkin, jos vielä vapaa-aikana srk:n, jonkun järjestön tai yhdistyksen puitteissa tekee auttavaa työtä. Olet osasi tehnyt parhaasi mukaan, nyt on sinun aikasi ottaa apua vastaan. Juuri tuota minun ystäväni minulle eilen selitti, kun valitin hänelle olevani vain turha yksilö ja eläväni yhteiskunnan tuella (s-lomalla). Pitäisi osata olla itseään kohtaan armollisempi ja suhtautua tähän sairaana olemiseen niin, että nyt on aika levätä ja toivottavasti jonain päivänä taas olla mukana auttamassa muita. Tuon kun oppisi sisäistämään omassa elämässäänkin.
Kiitos Repukka sanoistasi. Olenkin rauhoittunut aika paljon nyt vaan olemaan sairauslomalla, enää ei ahdista niin paljon tuo töistä poissaolo kun saivat sijaisenkin minulle. Koitetaan me vaan toipua ja parantua sairaudestamme kaikessa rauhassa. Hyvää jatkoa sinulle!
Moi! Ihanaa huomata, että täältäkin löytyy uskovaisia, minäkin olen uskossa, vaikka tämä masennus on kyllä koetellut uskoani oikein todella paljon! Mutta vaikka me olemme heikkoja, niin me pystymme esim. täällä tukinetissä tukemaan toisiamme, toisia heikkoja, ja se on todella tärkeää!!! 🙂👍 eli tätä kautta olemme yhteiskunnan tukipilareita. Kuka ymmärtää sairasta paremmin kuin se, jolla on sama sairaus? No, tietysti myös ammattiauttajat ymmärtävät melko hyvin, ja heiltä saa yleensä hyviä käytännön toimintaohjeita. Arka, sä voit hakea sossusta toimeentulotukea niihin sairaalamaksuihin, oliko se päiväsairaala, nyt en meinaa muistaa? Jokatapauksessa, sossu tukee sinua, jos tulosi ovat pienet. Samaten myös lääkekuluihin voi hakea tukea, pitää olla reseptit ja kuitit. Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän. Muistaakseni noin sanotaan Raamatussa, sanamuoto saattaa olla eri, mutta ajatus on sama. Siunausta kaikille 🌻🙂🌻
Hei Ansku! Minunkin uskoa on koetellut tämä masennus mutta ei se sitä ole onnistunut poistamaan minusta.
Jeesus sanoi etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Hän on tullut heikkoja ja kärsiviä varten, ja niinpä olen häneen turvautunut ahdingossani. Päivä kerrallaan olen rämpinyt eteenpäin, ehkä ei ole tarkoitus että hetkessä kuntoutuisin.
Täytyy tosiaan ottaa selvää mitä tukea taloudellisesti voisi saada. Onneksi Suomessa on tämä sosiaaliturva. Päiväosasto ei maksa kuin 7.50 E päivässä, mutta bussilippukin täytyy lisäksi hankkia ja tulot ovat mitä ovat kun puolisokin on peruspäivärahalla.
Tänään sain nukuttua pitkään, yleensä herään jo kuudelta ja en osaa tehdä muuta kuin juoda kahvia ja polttaa tupakkaa. Aamusta pakkaa tuo ahdistuskin päälle joskus. Mutta tuntuu kuin olisi vähän parempaa vointia jo välillä.
Hyvää jatkoa sinulle Ansku ja Repukalle myös. Siunausta!
Hei! Minullakin on uskonnollinen vakaumus, perua jo lapsuudesta. Se on suojellut mua esim. siltä etten ole alkoholisti. Kummallakin vanhemmallani on ollut pahoja ongelmia alkoholin kanssa (äitini joutui lopulta hoitokotiin alkoholin aiheuttaman dementian vuoksi ja kuoli viime huhtikuussa). Geeneissä tällaista addiktioherkkyyttä siis on. En ole koskaan itse juonut muuta kuin ehtoollisviiniä.😀 Tunnistan silti itsessäni addiktioherkkyyden ja poltan mys tupakkaa. Ellei uskonnollista vakaumusta olisi minulla, olisin varmasti alkoholisti, uskon niin.
Samalla vakaumus on tuonut myös paljon ahdistusta ja tällä hetkellä prosessoin yhtiesöön kuulumisen hankaluutta. Koen olevani aivan erilainen kuin muut yhteisömme uskovaiset ja pelkään edes mennä kokoontumisiin. Perhekeskeisyys on niin voimakasta liikkeessämme eikä asioista puhuta vaan ne lakaistaan maton alle. En ole saanut sieltä myöskään ystäviä, vanhat ytävät ovat muuttaneet kuka minnekin eikä yhteydenpito ole kovinkaan vilkasta. Olen siis aivan yksin tämän uskonasian kanssa. Mieheni ei ole uskovainen. Mietin myös paljon sitä, kuka tai mikä Jumala on, ja miksi hän ei auta minua vaikka olisin kuinka hirvittävässä hädässä. Tiedän että pitäis jaksaa luottaa siihen että Taivaan Isä kantaa ja muistaa vaikkei siltä tunnukaan... Mutta järki tulee niin helposti vastaan. Lapsenuskoa ei meinaa löytyä. Yritän myös päästä eroon "tuomitseva Jumala"-käsitteestä, jonka varassa uskoni on tiedostamattani ollut jo pitkään. En siis ole itselleni tunnustanut että Jumala-kuvani on sellainen.
Hei varpunen2!
Jos sinua ahdistaa kovin uskonyhteisösi voisitko kokeilla jotain toista seurakuntaa. Tai sitten asut pienellä paikkakunnalla ja olet niin sidoksissa nykyiseen yhteisöösi että vaihtaminen ei olekaan helppoa. Itse käyn sekä ev.lut. että vapaakirkon tilaisuuksissa. Tosin viime aikoina vähemmän. kun tuntuu että pitäisi rauhoittava lääke ottaa että jaksaisi mennä ihmisten ilmoille.
Enimmäkseen täällä kotona olen Jumalaa miettinyt. Minulla on lempeä jumalakuva. Uskon että Jumala on rakkaus ja hän ymmärtää ja rakastaa meitä lapsiaan vaikka olemme syntisiä. Hän on valmis antamaan anteeksi ja saamme aloittaa alusta erehdyttyämme. Kyllä minäkin olen kipuillut sitä että miksi masennukseni ei poistu heti vaikka sitä olen rukoillut. Tosin helpotusta ajoittain siihen tulee, pelottaa vaan töihinpaluun ajatteleminenkin.
On hyvä ettet ole alkoholiin sortunut, samoin minäkin elelen ilman alkoa, Puolisolleni siitä on tullut ongelma. Joten haasteita riittää. Päivä kerrallaan yritän pärjätä.
Tänään pitää mennä KELAän selvittämään sairauspäiväraha-asiaa. Ja ruokakauppaan tietysti taas kerran.
Hyvää vointia sinulle varpunen2