Lupa olla jaksamatta
Kerron tässä nyt lyhyesti tarinani. On pakko kirjoittaa ”jollekin”
Kävi lopulta niin, että ”se joka aina jaksaa, pystyy, tekee, menee, touhottaa”, ei enää jaksanut. Tuli loppu. Oli ihan viime hetket että sain itse itseni lääkäriin eilen.
Tuli sairaslomaa alkuun 2 viikkoa. Masennuslääkkeet ja rauhottavat. Lääkkeet on ollu mulle aina iso mörkö. Nyt tajusin, ettei vaihtoehtoja enää ole.
Ensi viikolla juttelemaan psykiatriselle hoitajalle.
Olo on epätodellinen, tyhjä, silti vähän rauhallinen, koska vihdoinkin mulla on lupa olla jaksamatta. Lupa myöntää että mä en päjrää yksin, en jaksa hoitaa kaikkea yksin.
Täydellinen pysähdys.
Avioero viime syksynä.
Mä muutin lasten kanssa pois. Pojat on nyt viikko/viikko. Välit exään tietenkin meni. Samoin mun äitiin ja siskoihin, jotka oli ne tärkeimmät mulle mutta ne ei hyväksynyt mun ratkaisua.
Sitten oli vaikka mitä sekoilua ja treffailua joulu/tammikuussa.
Helmikuussa muutin yhteen yhden miehen kanssa. Sitähn kesti kokonainen 1 kuukausi, kun jätkä hävis. Kävi ilmi että oli edelleen naimisissa ja sen lisäksi majaili ex ex vaimonsa luona.
Minä maksoin yhteisen kodin vuokran ja ihan kaiken muun.
Nyt jäinkin sitten isoon ja kalliiseen taloon yksin lasten kanssa.
Joudun taas muuttamaan. En yhtään tiedä minne. Voimat on lopullisen loppu hoitamaan yhtään asiaa. Päätöksen teko minkään suhteen ei onnistu.
Tavallaan kai pakenin töihin asioita ja tein aivan hulluna töitä. Vikan kolmen viikon aikana 150 tuntia. Otin kaikki vuorot mitä tarjottiin.
Uin, lenkkeilin, pyöräilin… ihan hullua.
Olen itse aika vaativaa hoittyötä tekevä ihminen, 32vuotias. Valmistuin viime syksynä. Viimeisen vuoden sisään olen opiskellut ja tehnyt töitä 24/7. Siinä samalla yrittäen olla super äiti ja ihminen.
On aivan järkyttävää myöntää, että minä olen nyt se, joka tarvitsee apua.☹️
Moikka!
Ajattelin sinulle kirjoittaa vaikka olen paljon nuorempi (20), en ole äiti enkä työssä.
Opiskelen kuitenkin, mutta jäin viikko sitten sairaslomalle ja tänä keväänä en enää mene kouluun. On noita sairaslomia ollut pitkin vuotta monia.
Olen saanut täällä tuki.net sivustolla tukea silloin kun on paha olla ja muutenkin, keskusteluni löytyy tuolta alempaa nimellä 'ahdistuneisuushäiriö vie voimat'.
Olen ollut hoidon piirissä nyt 1,5 vuotta ja jos olisin ollut viisaampi niin olisin aikasemmin hakenut apua, mutta parempi nyt kun ei milloinkaan.
Tarkoitukseni ei nyt ollut puhua itsestäni, mutta tuossa vähän jotain kuitenkin.
Jokainen uupuu joskus, väsyttää, ei jaksaisi mitään eikä siinä ole mitään väärää. Joskus voi tulla epätoivoisia hetkiä millon tuntuu ettei koskaan enää kykene työelämään tai normaaliin arkeen, mutta kaikki tämä on onneksi täysin normaalia.
En ole välttämättä paras puhumaan tästä aiheesta, koska kaikki tällainen tuppaa minulta unohtumaan tosi usein joskin sekin on normaalia.
Otat oman aikasi ja lepäät ihan rauhassa, ei sinulla ole kiire minnekkään! Teet kaikkea mieleisiä asioita mistä pidät ja lapsien kanssa touhuat kaikkea mistä te yhdessä pidätte.
Muista ottaa ihan päivä kerrallaan.
Paljon jaksamista sinne! 🌻🙂🌻
Moikka.
Tuo avun tarpeen myöntäminen ja vieläpä julkisesti.... onse kova paikka. Mutta kun on hetken puhallellu ekan lääkärikäynnin jälkeen. Eikös vaan helpottanu? Siis sillee oikeesti. Ei se käynti viel mitään ratkassu mutta jotenkin sai pienen tuen siihen toisen kyynärpään taakse, vai mitä? Ja mitään kiirettähän ei ole. Ja siihen kahteen viikkoon ei kannata tyytyä. Sitkeesti haet viel pari kuukautta. Ainakin. Se on vaan tää meidän järjestelmä hassu. Eka 2 vko, sitte 1 kk, sitten vasta aletaan puhua pidemmästä pätkästä. Vaikka mun makuun akuutissa tilanteesssa tars lätkästä suoraan ainaki kuukausi. Iha vaan että oikeesti iteki pysähtyy eikä luule enää olevansa bionicwoman.
Aika jännä on ihmisen mieli.
Onneks olet ottanu sen ison askeleen.
Omalta kohdalta on sanottava että oli muute elämäni paras päätös soittaa lääkärille aikanaan. Siinä terapioidessa on tullu ja menny pari työpaikkaa mutta souvot. Se on mun elämän stoori. Hyviä ja huonoja paikkoja tulee ja menee. Emmä osaa niitä sillee erottaa toisistaan. Jotain oon mokaillu aina kuitennii. Jos en muuta ni syöksyny pää edellä matalaan päähän eli firmaan mihin ei olis pitäny ikinä mennäkään. Vaik ensivaikutelma oli haastattelussa jo että jaaha mikäs rikollisjengi täällä häärää.
Onneks on kevät. Nyt saa ainaki sienestää puoli vuotta. Se on sitä mun omaterapiaa.
Nii joo ja tää tukinet on siitä kiva että saa purnata ja porata ihan vapaasti. Vilpitöntä empatiaa löytyy vaik joka päivälle.