Olen 20-vuotias nainen ja kärsinyt melkein jatkuvasta masennuksesta hyvin kauan. Minulla on koulukiusaamistausta ja yläasteikäisenä ja vähän vanhempana minulla oli erityyppisiä syömishäiriöitä. Onneksi olen niistä päässyt suurinpiirtein eroon.
Mutta tilalle on tullut eräs riippuvuus, joka vaikuttaa elämääni joka päivä. En oikein haluaisi mennä kouluun, kauppaan enkä mihinkään, kun tiedän että retkahdan vaikka kuinka päättäisin, että lopetan.
Tämän riippuvuuden takia olen jatkuvasti rahattomana, enkä ole keksinyt mitään hyvää tapaa tienata. Olen niin ujo, etten pysty tekemään puhelinmyyntiä ja vaikka osaan käyttää kassakonetta, pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä asiakaspalvelija, tarpeeksi kohtelias jne.
Lisäksi jo melkein kolme vuotta kestänyt parisuhteeni alkaa vedellä viimeisiään. En tiedä rakastanko kyseistä miestä enää, ainakaan niin kuin ennen. Hänellä on jatkuvasti työhuolia, joista hän haluaa puhua joka päivä ja haluaisin auttaa häntä, mutta en pysty tekemään asioille mitään. Tuntuu että hajoan, kun joudun stressaamaan hänen murheitaan omieni lisäksi.
Hän ei myöskään luota minuun enää, vaan luulee että petän häntä. Minä taas olen jo yli puoli vuotta epäillyt, että hän pettää minua, koska hän on käyttäytynyt niin omituisesti.
Toisaalta hän osaa olla maailman ihanin ihminen ja en tiedä, kuinka jaksaisin ilman häntä, luulen että jos olisimme eronneet, en enää olisi tätä kirjoittamassa.
Kaiken päälle aloin syksyllä opiskella alaa, josta en ole varma kiinnostaako se minua ja onko minusta siihen. Opintoja en voi keskeyttää, koska tiedän, että takaisin en enää pääse opiskelemaan.
Mutta nyt alkaa tuntua, etten kohta kestä tilannetta enää. Olen hirveän väsynyt kaikkeen, en jaksa innostua oikein mistään ja olen menettänyt melkein kokonaan kiinnostukseni muita ihmisiä kohtaan. Tuntuu, etten pysty olemaan kenenkään seurassa ja keskustelemaan, vaan ajatukset lähtevät harhailemaan ja toivon että saisin olla yksin. Välillä itkettää hirveästi, välillä tuntuu ettei pysty itkemään millään. Tuntuu kamalan onnettomalta ja tyhjältä ja etten jaksa enää hymyillä ja esittää että kaikki on hyvin. Mietin lähes joka päivä, kuinka voisin tappaa itseni, kun kaikki tuntuu niin sietämättömältä, mutta läheisteni takia olen yrittänyt jaksaa. Tuntuu, ettei tulevaisuudessa voi olla mitään odottamisen arvoista, kun olen tähänkin mennessä epäonnistunut kaikessa.
Minulla oli masennuslääkitys, jonka lopetin keväällä ja minusta tuntuu, että ne lääkkeet ovat vaikuttaneet ajattelukykyyni (esim. saatan unohtaa kesken lauseen mitä olin sanomassa ja joudun hakemaan sanoja pitkään. Muutenkin ns. punainen lanka häviää vähän väliä, niin kuin tästä kirjoituksesta varmaan huomaa.). Psykiatrian polilla kävin aikaisemmin, mutta en ole käynyt siellä pariin kuukauteen, koska opiskelen eri paikkakunnalla kuin asun, joten en ehdi.
Inhottaa valittaa tällä tavalla netissä, mutta vaikka minulla on pari kaveria, en voi puhua näistä asioista kenellekään, koska kaikilla kavereillani on itsellään niin paha tilanne, etten kehtaa.
Toivottavasti tämä kirjoitus ei ole hirveän sekava. Halusin vain kirjoittaa näitä asioita, koska alkaa tuntua niin kurjalta, kun ei voi puhua kellekään.
Sinun täytyy olla kirjautuneena, että voit vastata tähän aiheeseen.