31 vuotta on tullut maailmaa nähtyä, enimmäkseen surullisin näkökulmin. Takana kotona narsistin alistamista, koulukiusaamista ja somaattista sairastelu kierrettä.
Viimeiset viikot ovat menneet etten enää ole saanut nukuttua. Herään öisin ahdistukseen ja minun on pakko nousta sängystä pois ja kävellä ympyrää. Päivät yritän selvitä väsymyksestä päiväunilla mutta viimeiset päivät en ole enää päässyt päiväunien jälkeen ylös, maailma tuntuu niin kohtuuttomalta ja minulla ei ole mitään annettavaa. Olen peruskoulun yläasteelta lähtien ajatellut itsemurhaa, kuitenkin tiedostaen teon järjettömyyden, mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut hyväksymään omalla kohdallani että itsemurha voisi olla ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. Olen yrittänyt tehdä kaiken kaikin keinoin oikein ja hakea hyväksyntää. Minulla on kavereita ja ikäiseni ovat jo naimisissa ja perheellisiä, saan arvostelua siitä etten ole itse ”vaivautunut” vakiintumaan. Kyllä olisin jo vakiintunut jos täyttäisin ikäiseni suomalaisen naisen kohtuuttomat vaatimukset ja tietenkin haluaisin lapsia.
En pysty katsomaan itseäni peiliin ja koen muutenkin etten kuulu tähän kehoon tai tähän kohtuuttomaan maailmaan. Koen että minua arvostellaan aina kun kävelen kadulla tai kaupassa.
En ole ymmärrettävistä syistä perheellinen, sillä suomalaiset naiset ovat asettaneet aivan sairaan kohtuuttomat vaatimukset meille tavallisille miehille. En ole lääkäri/juristi/arkkitehti/insinööri, vain tavallinen duunari, vakituisella työpaikalla. Se ei valitettavasti riitä. Pitäisi tienata 80-90t vuodessa, tienaan vain 50t, ja se ei riitä.
En omista sikspäkki vartaloa mutta yritän pitää itsestäni huolta 4-5 kertaa viikossa käymällä salilla. Jälleen kerran tämäkään ei riitä naisille.
Pukeudun hyvin ja huolehdin itsestäni, mutta tämäkään ei riitä.
Ostin itselleni kodin ja olen pitänyt siitä hyvää huolta mutta 70 neliön kolmio on naisille liian pieni, tulisi olla valmiina omakotitalo.
En aja edes vanhalla autolla vaan uudehkolla premium-merkillä mutta tämäkään ei riitä.
Alkoholia en käytä koska se pilaa viikon treenit kehon hankinnassa joka kelpaisi naisille.
Tuntuu että minut on ajettu vaatimuksilla lopun äärelle. Aloitin viime kuussa Kelan tukeman psykoterapian. Terapeutti on oikein hyvä, kemiat kohtaavat ja varmasti osaava, mutta olen tullut lyhyessä ajassa siihen lopputulokseen että mitä minun ja terapeutin välinen keskustelu oikein muuttaa naisten vaatimuksissa? Ei mitenkään. En saa nytkään Tinderissä yhtään osumaa ja en herätä nytkään vastakkaisessa sukupuolessa minkäänlaista positiivista reaktiota baarista. Miten tämä kaikki voisi muuttua terapiassa?
En vain enää jaksa sietää elämistä näin kohtuuttomassa maailmassa missä naiset sanelevat onko mies tarpeeksi arvokas. En vain enää yksinkertaisesti jaksa ja minun keinot tehdä itsestäni parempi on vain lopussa. Tiedän että itsemurha jättää läheisilleni tuskaa, mutta minä en vain enää jaksa tätä kohtuuttomuutta ja en vain jaksa enää odottaa että onni minua potkaisisi. Elämä olisi sen tehnyt jos niikseen minulle olisi suotu.
Yritän vielä selvitä lähisukulaiselleni tärkeän 60 vuotisjuhlan yli jotka ovat lähikuukausina. En halua pilata hänen juhliaan omalla oikeutetulla ratkaisullani. Siihen asti aion kirjoittaa tähän viestiketjuun elämäni viimeisten kuukausien kuulumiset ja havaintoni matkalla itse aiheutettua kuolemaa.
Hei. Pystyn vahvasti samastumaan viestiisi. Olen itse kokenut samanlaisia tuntemuksia miessukupuolen edustajana. Olen myös täysin samanikäinen. Taustallani on myös rankkaa koulukiusaamista ja väkivaltaiset vanhemmat. Itsemurha ei kuitenkaan ole ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan.
Hieno juttu, että olet aloittanut psykoterapian. Itsellänikin on siitä kokemusta. Kirjoitan ehkä nyt vähän suoraan mies miehelle mutta koita kestää. 🙂 Psykoterapissa opit tuntemaan itseäsi paremmin ja jo se auttaa parisuhteen muodostamisessa. Naisten vaatimustasoon se ei vaikuta, mutta olennaisinta tietoisuus itsestäsi. Miulle tulee tekstistäsi fiilis, että yrität liikaa tehdä itsestäsi juuri tietynlaista että naiset kiinnostuisivat. Fakta on kuitenkin se, että kaikkia ei voi miellyttää vaan tärkeintä on tehdä sitä mistä oikeasti tykkää. Meitä on moneen junaan ja joku jää asemallakin. Jos on suuri ristiriita sen välillä mitä oikeasti itse on ja mitä yrittää itsestään tehdä, niin se vain lisää ahdistusta ja masennusta. Nimimerkillä kokemusta on.
Sinulla on kuitenkin elämän perusasiat kunnossa. Minusta kolmekymppinen mies on elämänsä parhaassa iässä. Monella naisella tuossa vaiheessa alkaa jo biologinen kello tikittämään ja mahdottomat vaatimukset alkavat hellittää. Harvempi nuori nainen tietää mitä haluaa. Toisaalta nykyaikana sinkkuus ja sitoutumattomuus on "muodissa" mutta se on inhimillistä. Ihmisillä on niin erilaiset elämäntilanteet, että osa menee senkin piikkiin.
Itsekkin asensin Tinderin kun avioerostani olin selvinnyt. Aluksi minullekkaan ei tullut matcheja, kun en jaksanut oikein panostaa asiaan. Päivitin kuvani paremmaksi ja lisäsin olennaisia tietoja (pituus, paikkakunta, lapset). Sitten alkoi tulla matcheja mutta ongelma oli se että etenin todella varovasti, kun en lasten elämään halunnut ketä tahansa. Muutaman kuukauden jälkeen löytyi mukava nainen, jolle lapset eivät olleet ongelma. Nyt on seurusteltu vähän aikaa mutta varovasti edetään.
En näe mitään syytä mikset löytäisi seuraa. Pariutuminen on numeropeliä. Naisille katkeroituminen ei auta asiaa, he kyllä aavistavat sen. Pidetään kuitenkin lippu korkealla, tsemppiä parin etsintään. 🙂👍
Hei!
Omat ajatukseni ovat joskus yhtä synkkiä, mutta onneksi pystyn nykyään myös ajattelemaan positiivisia ja iloisia ajatuksia. Sitten se pahin olo helpottaa. Kannattaa miettiä vaikka mitä elämässä on tällä hetkellä hyvin? Sinulla on kuitenkin ilmeisesti työpaikka ja kavereita. Kaikilla ei ole. Sitten on olemassa pieniä arkisia asioita joista tulee hyvä mieli. Mieti mikä on lempiruokasi ja miten mukava on kun voit iloita siitä. Itse mietin, että vaikka välillä on tosi raskas olo eikä pysty näkemään surullisilta ajatuksilta mitään positiivista, niin sitä kaikkein pahinta oloa kestää kuitenkin hetken ja sitten tulee taas parempi päivä. Sateen jälkeen tulee aina aurinko.
On hyvä, jos saat jo apua ja käyt terapiassa. Ei kannata lopettaa sitä ja kannattaa puhua vaikeista asioista. Kerro vaikka jollekin läheiselle kaverille, että sinulla on tosi paha olo. Minulla ei ole hyviä kavereita, mutta teen välillä erilaisia kävelylenkkejä luonnossa ja siitä tulee parempi olo.
Minusta ei kannata turhaan pettyä, jos ei saa mitään tykkäyksiä Tinderissä. Se koko ohjelma on ihan roskaa. Ihmiset ovat löytäneet rakkauden vuosisatoja ennen koko Tinderiäkin. 😀 Kaikki eivät edes ole siellä. Eikä kaikilla naisilla ole kauheaa vaatimuslistaa. Kaikille eivät raha tai 38packit merkitse hölkäsen pöläystä.
Ehkä kannattaa miettiä ettei pyri vain miellyttämään muita tai hae muiden hyväksyntää. Mieti millainen itse olet ja sitten löydät varmaan helpommin sen oikean ihmisen. Koska miellyttämällä muita olet silloin joku muu. Itse ainakin ajattelen etten aio olla mitään muuta kuin oma itseni tässä maailmassa. Ja, jos olet hyväsydäminen ihminen niin sinulla on joku merkitys tässä elämässä. Välillä siihen ei vaan usko, mutta toisaalta ajattelen, että kylläpäs on. Ehkä se merkitys on vaan, että saat iloita auringosta, sateesta, musiikista...sellaisista elämän simppeleistä asioista.
Koulukiusaaminen on aina väärin. Kaikenlainen kiusaaminen on.
Huominen on aina uusi päivä ilman virheitä. 🙂
Kyllä jos tilanne olisi eri niin toimisin ohjeiden mukaan, mutta nyt melkein 20 vuoden jälkeen päätin että nyt tämä loppuu ja olen hyvin sinut päätökseni kanssa. Itseasiassa olen pitkästä aikaa rentoutunut ja helpottunut päätöksen myötä. Juttelin tänään kaverin kanssa puhelimitse ja kerroin salamyhkäisesti että olen tehnyt ison päätöksen, kovasti olisi halunnut tietää mutta sanoin että tulee tietämään varmasti ensimmäisten joukossa kun sen aika on. Kertoi olevansa onnellinen päätöksestä jos minä olen. ☺️
BillyBob1 kirjoitti 7.8.2017 13:40
Kyllä jos tilanne olisi eri niin toimisin ohjeiden mukaan, mutta nyt melkein 20 vuoden jälkeen päätin että nyt tämä loppuu ja olen hyvin sinut päätökseni kanssa. Itseasiassa olen pitkästä aikaa rentoutunut ja helpottunut päätöksen myötä. Juttelin tänään kaverin kanssa puhelimitse ja kerroin salamyhkäisesti että olen tehnyt ison päätöksen, kovasti olisi halunnut tietää mutta sanoin että tulee tietämään varmasti ensimmäisten joukossa kun sen aika on. Kertoi olevansa onnellinen päätöksestä jos minä olen. ☺️
Hei!
Minusta tuo kaikki kuulosti huolestuttavalta ja surulliselta. Vaikka sinusta tuntuu, että olet umpikujassa niin aina on mahdollista saada apua. Ehkä se kaverisi ei ymmärtänyt alkuunkaan mistä oli kysymys ja luuli (kuten varmasti moni muukin luulisi), että sinulla on joku positiivinen yllätys luvassa. Olet varmasti hyvin masentunut ja silloin on vaikea nähdä asioita selkeästi. Siitä kaveristasi tuntuisi varmasti ihan hirveältä ja pahalta kun saisi tietää mitä sinä suunnittelet. Se tuntuisi myös aika itsekkäältä kun se satuttaisi niin monia. Vaikka sinulla on tietysti paha olo ja on vaikea ajatella muita ihmisiä. Eikä hyvä kaveri ole ikinä onnellinen tuollaisesta päätöksestä. ☹️ Kuolemalla vitsailu tai uhkailu ei ole ikinä hyvä asia. Sinun on varmaan hyvin paha olla nyt.
Miltä perheestäsi tai muista läheisistä ihmisistä tuntuisi? Varmasti hyvin pahalta, surulliselta ja he kaipaisivat sinua. Sinun kannattaisi vaikka soittaa apua itsellesi mitä pikimmin sen parempi. Kysy apua siltä terapeutilta. Itkeminenkin auttaa. Ei sitä tarvitse hävetä.
Älä anna koulukiusaajien voittaa. Sitähän he haluavat aina, että toiset musertuvat. Tässä maailmassa on kuitenkin miljoonia ihmisiä joten kyllä niitä naisiakin on olemassa. 😀 Itse olen 30-vuotias vapaa nainen. Minäkin olen miettinyt, että missä ihmeessä se oikea ihminen on, mutta ei tässä elämässä tiedä miten asiat menee. Vaikka tapahtuisi huonoja asioita niin on yhtä suuri todennäköisyys, että tapahtuu hyviä asioita. 🙂
🙂👍
Ajattele, jos joku on vaikka ihastunut sinuun, etkä saa sitä koskaan tietää? Sehän olisi kamalaa. Tai jos sinä olet joskus ollut ihastunut johonkin etkä ole koskaan sitä sille ihmiselle kertonut. Kannattaa kertoa.
Muistele hyviä hetkiä tai jotain hauskoja juttuja mitä on tapahtunut. Niitä on varmasti.
Toivottavasti mietit vielä ja haet apua. 🙂👍 Vuodessa on 365 mahdollisuutta. 🙂
Tuo on todella inhottavaa, kun perheelliset tuttavat painostavat tai millään tavalla edes vihjailevat sinkun sinkkuudesta tai lapsettoman parin lapsettomudesta. Se on heidän osaltaan epäkypsää ajattelemattomuutta ja kertoo loppujen lopuksi jotain vain heistä itsestään. Muistan itse joskus parisuhdeajoilta kun eräs perheellinen tuttavapariskunta uteli röyhkeästi, että millonkas meille tulee niitä lapsia, eikö pitäisi pikku hiljaa alkaa jo harkitsemaan, jossain vaiheessa se on liian myöhäistä. Sitä pariskuntaa ei sitten hirveästi sen jälkeen huvittanut tavata.
Niin haluatkos sinä loppujen lopuksi oikeasti sen parisuhteen vai et? Vai johtuuko tuo "mahdottoman tavoittelu" siitä, että ympäristö siihen painostaa?
Jos oikeasti haluat parisuhteen, haluatko naisen joka kiinnostuu sinusta vuositulojesi, ajamasi auton, salilla käymäsi määrän tai asuntosi koon perusteella? Ja jolle ei riitä vähintäänkin kohtuullinen elintasosi? Jos lähtee aina tavoittelemaan juuri sen nirsoimman hyväksyntää, jolle ei riitä mikään, ajaa itsensä, noh, juuri tuohon tilanteeseen jossa sinä olet. On niitä vähempäänkin tyytyväisiä naisia. Mikä on oma vaatimustasosi?
Toisaalta tosiasia on se, että jokainen saa itse päättää mitä elämällään tekee. Pariutuminen ei ole velvollisuus, vaikka lapsuuden saduista lähtien meille opetetaan että se on ainut avain onneen. Höpöhöpö. Ole yhtä röyhkeä ja haistata p*skat niille nokkaville tuttavillesi 😉 Tai jos tosiaan haluat sen parisuhteen, mieti mitä SINÄ oikeasti siltä haluat, äläkä vain yritä luoda itsestäsi jollekin kelpaavaa pinnallista tuotetta joka deittimarkkinoilla huutelee: hyväksy minut, en tiedä mitä etsin, haluan vain naisen kun niin kuuluu haluta!
Ei minulla ole nokkavia läheisiä. He tietävät kyllä kohdallani toivottomuuden.
Toki täytyy myöntää että ajoittain on parempia päiviä, esim.tänään tuntui että saan käydä rauhassa kaupassa ettei kukaan tuijota ja arvostele. Herättää joskus toivokkuutta mutta 20 vuoden aikana tiedän että pahemman luokan arvostelu tulee eteen. Onneksi tätä ei pian tarvitse enää kestää.
BillyBob1 kirjoitti 8.8.2017 21:31
Ei minulla ole nokkavia läheisiä. He tietävät kyllä kohdallani toivottomuuden.
Toki täytyy myöntää että ajoittain on parempia päiviä, esim.tänään tuntui että saan käydä rauhassa kaupassa ettei kukaan tuijota ja arvostele. Herättää joskus toivokkuutta mutta 20 vuoden aikana tiedän että pahemman luokan arvostelu tulee eteen. Onneksi tätä ei pian tarvitse enää kestää.
Hei!
Hyvä, että sinulla on myös parempia päiviä. Minustakin on monesti tuntunut pahalta kun käyn kaupassa tai kävelen kadulla, että nauravatko ihmiset minulle tai puhuvatko ne minusta supisten jotain pahaa. Se varmasti liittyy tuohon koulukiusaamiseen. Sitä on liiankin herkkä epäilemään toisia. Nykyään pystyn kyllä jo paremmin ajattelemaan, että jos joku nyt tyhjästä nauraa niin nauraa sitten. Eihän sille mitään voi. Eivätkä ne ihmiset välttämättä tosiaan minulle tai sinulle naura. Kunhan muuten vaan oikeasti nauravat. Tosin ne ihmiset jotka puhuvat sinusta pahaa selkäsi takana niin sinne ne myös kuuluvat. 😀 Minua taas saattaa alkaa joskus vähän hymyilyttämään, jos näen jonkun johon olen ihastunut. 😀 Eli voi se olla ihan positiivista nauramistakin. Koulukiusattuna sitä on tosiaan kehittynyt hyvin tarkaksi kaikelle mitä ihmiset sanovat tai tekevät. Eikä oikeastaan kaikesta kannata vetää heti johtopäätöksiä, tulkitsemme maailmaa kuitenkin omista näkökulmistamme. Joku näkee jonkun tilanteen ihan eri lailla.
Voisit vaikka aloittaa jonkun harrastuksen tai liittyä johonkin kerhoon? Tiedän, että tämä voi kuulostaa kliseiseltä, mutta se voi oikeasti toimia. Aina se ei toimi, mutta sitten voi onneksi vaihtaa harrastusta. Minä aloitin Pokemon Go:n pelaamisen. 😀 Aluksi ajattelin, että onpas turha juttu jahdata jotain näkymättömiä Pokemoneja ja mieluummin olisin vaikka pelannut jotain Super Mario Go:ta...mutta nyt olen jo kävellyt useita kilometrejä ja liikkunut ulkona. 🙂
🙂🙂👍
Voisitteko aloittaa jonkin lajin vaikka kaveriporukalla? Tai mennä vaan leffaan?
Minulla on kavereita ja ikäiseni ovat jo naimisissa ja perheellisiä, saan arvostelua siitä etten ole itse "vaivautunut" vakiintumaan.
BillyBob1 kirjoitti 8.8.2017 21:31
Ei minulla ole nokkavia läheisiä.
Okei 🙂 Oletin ensimmäisen kommentin perusteella että on.
smaragda kirjoitti 9.8.2017 15:23
Minulla on kavereita ja ikäiseni ovat jo naimisissa ja perheellisiä, saan arvostelua siitä etten ole itse "vaivautunut" vakiintumaan.
BillyBob1 kirjoitti 8.8.2017 21:31
Ei minulla ole nokkavia läheisiä.
Okei 🙂 Oletin ensimmäisen kommentin perusteella että on.
Se on vaan sellaista painostamista ja arvostelua. Ei nokkimista tai kiusaamista. Ymmärrän heidän painostamisen mutta minkä minä sille teen että KAIKKI suomalaiset naiset ovat täysiä persereikiä kohtuuttomien vaatimuksien osalta.
Nyt on taas ollut huonompia päiviä. Täydellisen sysimustaa. Kävelin julkisella paikalla ja pidättelin tunteita ja pahaa oloa sisällä. Rintakehälläni oikein kihelmöi ja tuntui että jokaisen vastaantulevan katse porautui läpi. Oikeastaan muistuuu se realiteetti miksi kirjoitin tänne. Päätöksenhän itseni lopettamisesta olen tehnyt ettei tätä kohtuutonta maailmaa tarvitse enää kestää.
Myönnän että minussa on vielä jotain inhimillistä jäljellä ja yritän miettiä miten läheiset tästä selviävät. Olen miettinyt voisiko hyvin syvällisesti kirjoitettu jäähyväiskirje helpottaa läheisiä jatkamaan elämään.
Kiitos teille kuitenkin noista pokemon ja leffa vinkeistä. Tilanne vaan on ommalta kohdin loppuun ajettu. Näin kotini ikkunasta tänään muiden arvostelevien katseiden piilosta iloisia ihmisiä. Myönnän että pala nousi kurkkuun ja taas se suunnaton viha sitä miksi minut luotiin tälläiseksi kohtuuttomaan maailmaan. Särjin siinä samalla peilin. Pahaa oloa kuitenkin helpotti nopeasti se että tätä kärsimystä ei tarvitse enää pitkään jatkaa. En tiedä mitä toisella puolella on, pääasia ettei enää tätä kohtuutonta maailmaa. Olkootkin vaikka vain tiedottomuutta.
Lauantai ilta. Tänään on ollut synkkää. Muu suomi juo, minä en. Alkoholiin en uskalla koskea koska tekee olotilan vielä karmeammaksi vaikka ei kait tässä olisi mitään merkitystä.
Juoksin tänään verenmaku suussa itseni hapoille ja odotin että edes liikunnan mielihyvä olisi helpottanut, tämä on normaalisti helpottanut huonoinakin päivinä mutta sitä ei tullut. Taas
tuntui että vastaantulevat tuntemattomat ihmiset katselivat oudosti ja arvostelivat. Mielihyvän sijaan tuumasin sen minkä olen tiennyt koko ajan, ongelmia on aivan liikaa. Tuntuu vain niin epäreilulta että minua arvostellaan ja vaaditaan älyttömästi, eikä elämä halua antaa minulle mitään hyvää. Vituttaa mennä nukkumaan kun tiedän jo aamusta että ahdistus valtaa mieleen ja en pääse sängystä ylös.
Tätä ei onneksi enää tarvitse kauaa kestää. Onneksi ei omissa hautajaisissa tarvitse kestää enää arvostelua. Lokakuuhun ei ole enää pitkä matka.
Viikko on mennyt ja aamukampa lähenee loppua. Muutaman asian sain koettua menneellä viikolla ettei jää harmittamaan tai jää viimeiselle hetkelle katumusta etten ehtinyt kokemaan. Kalliiksi kävi mutta eiköhän edelleen jää rahaa kaikkien kulujen kattamiseksi oman lähtöni osalta.
Pitkin viikkoa taas mietin missä kohdin tämä elämä epäonnistui. Olisiko sittenkin minulla ollut vaikutusta kohtuuttomiin vaatimuksiin. Totesin että miettiminen on turhaa sillä asioihin en voi vaikuttaa ja edelleen en kuulu tähän maailmaan.
Näyttää siltä,että olet pohtinut ja järkeillyt suunnitelmaasi ja se tuntuu sinusta jo valmiilta kaikin osin. Hengen riistäminen itseltä on myös suuri tunteisiin liittyvä asia. Ihmiset tekevät itsemurhia ja niitä ei voi kokonaan ehkäistä. Ymmärrän itsemurhan,jos kyseessä on vaikea fyysinen sairaus,joka tulee olemaan tuskallinen eikä halua niitä kipuja kohdata,kun lopputulos on kuitenkin kuolema. Kun nuori terve ihminen tekee itsemurhan syistä,jotka tuntuvat vähän "hämäriltä" ainakin ulkopuolisen silmin ei sitä oikein ymmärrä. Mistä tällainen katkeruus elämää ja ihmisiä kohtaan oikein kumpuaa? Kun elämän perusasiat on kunnossa se on paljon ja niin ei ole kaikilla. Siitä pitäisi olla kiitollinen. Kaikki eivät saa kaikkea,mutta jotakin kuitenkin.
Jos ei tyydy mihinkään saavutettuun ja kuolema parempi vaihtoehto sillekään ei voi mitään.
Kysyit miksi nuori ihminen päättää elämänsä. Ei minulla ole fyysistä sairautta. Minä en vain jaksa enää tätä ulkopuolisten arvostelua. En voi kävellä kaupungillakaan rauhassa kun kaikki ihmiset tuijottavat minua. Yritän, yritän ja vielä kerran yritän kaikkeni että kelpaisin, mutta se ei tässä kohtuuttomassa maailmassa riitä. Mikään ei riitä. En edes saa mistään ripauksellista hyväksyntää. Ei tämmöistä enää vain jaksa. Päivä päivältä menee pahemmaksi. Ei tässä tilanteessa enää näe mitään muuta järkevää vaihtoehtoa kuin päättää oma elämänsä. Saan olla rauhassa. Kukaan ei enää katso ikävästi tai arvostele. Minä olen omat yritykseni tehnyt ja se ei vain tässä elämässä riittänyt muille ihmisille.
Ymmärrän toki että oman elämän päättäminen herättää keskustelua, mutta koen että minulla on vihdoin ja viimein oikeus olla rauhassa, eikä kantaa tätä kohtuuttomuuden kuormaa.
Tämä tässä sinun tilanteessa ihmetyttää,miten olet niin riippuvainen toisten hyväksynnästä,mitä sillä on väliä,elät omaa elämääsi. Monet suuuret taiteilijat esim.ovat olleet aikalaistensa teilaamia,mutta ovat jatkaneet omaa tietään muista välittämättä.
Tuntuu oudolta,että vieraat ihmiset kadulla arvostelisivat ja moittisivat juuri sinua. Ihmisethän ovat niin välinpitämättömiä ,etteivät juurikaan toisiin ihmisiin kiinnitä edes huomiota. Ja jos joku kiinnittäisi,niin mitä väliä sillä on. Monet ihmiset haluavat toisten huomion joko hyvässä tai pahassa. Elä omaa elämääsi ja ole ylpeä itsestäsi,et tarvitse kenenkään hyväksyntää mihinkään!
Hei BillyBob1! Mielelläni kirjoittaisin jotain lohduttavaa ja toivoa tuovaa, mut en keksi mitään. Itse olin viime vuonna paljon kuoleman ajatuksissa vähän samankaltaisista syistä. Ajattelin, että ei mulle oo paikkaa ihmisten yhteydessä. Ei löydy seurustelukumppania, ihmisten kanssa oleminen on kovin vaikeeta, ei oo oikein ystäviä, ei ollu työtä eikä oikein toivoa sen saamisesta jne. Tuntui, että jos tää jatkuu tälleen niin haluan mielummin kuolla ku kärsiä sen nöyryytyksen etten kelpaa kellekkään enkä sovi mihkään porukkaan.
Et sillai en voi mitenkään tuomita sun tuntojasi tai ajatuksiasi. Toivoisin kumminkin, että antaisit elämälle ja ihmisille mahdollisuuden. Jos esim. lähtisit selvittämään, mistä se johtuu että koet koko ajan ihmisten arvostelevan, tuntemattomienkin. Kun se asia oikenisi ja voisit kokea, ettei näin ole, olo varmaan helpottaisi jo paljon. 🙂 Sä et oo muuten mitenkään ainoa, joka kokee ulkopuolisuutta ja sitä, ettei kelpaa. Tosi monet semmosetkin ihmiset, jotka näyttää ulospäin menestyviltä ja itsevarmoilta, onkin sisimmässään kovin epävarmoja ja tuntee häpeää itsestään.
Itse oon miettiny viime päivinä sitä, voisinko oikeasti saada ystäviä, kuulua joukkoon, ehkä jopa löytää jonku miehen... kyllä uskon, että se on mahdollista, miksi ei olisi? Se mikä on estäny on haavat menneisyydestä ja niistä nouseva käyttäytyminen. Paljonki hyvää voi viel tapahtua, vaikka vaikeita asioita onkin takana. Olen kokenu, että Jumalan ehdoton rakkaus on parempi pohja rakentaa elämää ku ihmisten hyväksyntä. Se hyväksyykö joku ihminen sut vai eikö on yleensä sidoksissa sen ihmisen omiin juttuihin ja ties mihin, ei niinkään sinuun. Itelläki niin paljon pelkoja, vihaa ja katkeruutta, että saatan tuomita ja arvostella ihmisiä ihan ilman, että niissä ihmisissä varsinaisesti olis mitään aihetta siihen.
Toivoa sinulle, voimia ja elämää! 🙂🌻 Toki on vaikeaa luottaa ihmisiin, jos ihmiset on tehny paljon pahaa ja jättäny tekemättä paljon semmosta mitä olis tarvinnu. Uskon kuitenki, että luottamuksen uudelleen rakentaminen on kaikkien kipujen ja vaikeuksien arvoista.