Lopulta kirjoitan tähän

Lopulta kirjoitan tähän

Käyttäjä Vielä_täällä aloittanut aikaan 30.04.2020 klo 20:41 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Vielä_täällä kirjoittanut 30.04.2020 klo 20:41

Olen uusi täällä Tukinetissä enkä tiedä, mikä kanava olisi oikea mulle. Tuntuu, että mun tarvitsisi ”akuutisti” päästä puhumaan jollekin. Siis ei nyt suoranaisesti ole kyse mistään itselleen minkään tekemisestä tai sellaisesta. Vaan on tarve kertoa jollekin mun tilanne. Ehkä mun pitää hakeutua johonkin chattiin tms, myöhemmin. En uskalla kirjoittaa asiasta facebookiin tai mihinkään nimelläni, koska sitten kaikki luulee jotain ja en haluaisi paljastaa, että olen näin yksinäinen.

Kukaan ei soita minulle. Mulla on joka päivä älyttömän yksinäistä. Minä olen 31-vuotias nainen. Tämän koronajutun takia olen pysytellyt kotona seitsemättä viikkoa (käyn kaupassa vain lähinnä). En kuulu riskiryhmään, mutta tein tämän omasta valinnasta. Lisäksi on se tilanne, että ei ole mitään paikkaa edes mihin mennä, vaikka voisikin ns liikkua vapaasti. Tämä tilanne ei ole koronan myötä tällainen. Tilanteeni on ollut tämä jo vuosia. 

Olen huomannut kuluneen vuoden aikana ajatelleeni nyt useampaan otteeseen, että minulla ei ole enää läheisiä ystävyyssuhteita tai läheisiä ihmissuhteita. Mulla on ollut niitä elämässä ja tunnistan kyllä sellaisen ja tunnen sen niinkun sydämessäni, jos niitä suhteita on. Ne ravitsee ja niistä saa voimaa. Nyt alkuvuodesta (2020) entinen hyvä ystäväni käytännössä ykskaks puskista ilmoitti, että hänellä ei ole intressejä ystävyyteen enää ja hän haluaa etäisyyttä kaikista ihmisistä. Eräs toinen läheiseni, joka on mulle tosi tärkeä, voi melko huonosti ja kannan hänestä huolta. Hän ei myöskään vastaa puhelimeensa oikeastaan ikinä.

Minulla on muutama sisarus, joille olen koko vuoden yrittänyt soittaa. Kumpikaan ei juuri koskaan vastaa.

Mulla on siis todella yksinäistä. Mun entiset ystävät, joita on kyllä elämässä ollut, ovat kaikki jonnekin hävinneet. Olen korona karanteenin (7 viikkoa) aikana yrittänyt soittaa varmaan 5 kertaa kaverille eikä kukaan vastaa. Minulle ei soita kukaan. 

Minulla ei siis ole päivittäisiä ihmiskontakteja yhtäkään. Juuri nyt en ole töissä. En siis sitäkään kautta tapaa ketään, mikä tietysti vähentäisi ehkä jollain tavalla yksinäisyyden kokemusta. 

Mulla ei niinkun ole perhettä, tukiverkostoa. En tiedä, mikä minussa on vikana, kun ei ole. Ihmettelen usein, miksi elämää täytyy elää tällä tavalla yksin. Kaikki sanovat, että olet ihana ihminen ja on joskus joku kuvaillut sielun kumppanikseenkin. Ihmiset viihtyvät mun seurassa. Silti olen yksinäinen. Mulla ei ole vanhempia, joilta saada emotionaalista tukea mihinkään. Isälle ei voi puhua pahasta olosta. Äitiä mulla ei ole olemassa. Hän yritti tuhota minut lapsena. 

Yritän olla ihmisille mukava ja ottaa yhteyttä kivalla tavalla. 

Ihmettelen, minne kaikki ihmiset ovat hävinneet.. 

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 03.05.2020 klo 12:38

Hei Vielä_täällä! Yksinäisyys on ihan kauheaa.

Minulle tuli kirjoituksestasi mieleen, että monet ihmiset eivät koe pystyvänsä puhumaan puhelimessa, jos on vähänkään huono olo tai jos tuntuu, ettei tiedä, mitä vaikeassa tilanteessa sanoisi toiselle. Tosi pienetkin asiat saattavat saada aikaan sen, ettei joku vastaa puhelimeen. Itsekin jätän usein vastaamatta, mutta soitan yleensä kyllä sitten paremmalla hetkellä takaisin. Ymmärsin viestistäsi, että ystäväsi tai perheenjäsenesi eivät soita sinulle edes takaisin myöhemmin.

Oletko kokeillut viestittelyä puhelimella soittamisen sijaan? Tarkoitan tekstiviestejä tai vielä mieluummin whatsapp-viestejä tai vastaavia. Monella on pienempi kynnys vastailla viesteihin. Niitä voi lukea silloin, kun ehtii, ja voi vastailla lyhyestikin ja pitää yhteyttä vähemmän intensiivisesti silloin, kun itsellä on kuormittavaa elämässä. Silti tuntuu hyvältä saada välillä viestejä. Välillä jotkut lähettävät kuviakin, kun kertovat jostain. Tai joku saattaa lähettää pelkän kuvan. Itse koen sillä tavalla, että tällaisista viesteistä tulee kuitenkin yhteydenpidon olo, vaikka harvoinkin viestiteltäisiin ja vaikka vastausviestejä tulisi vasta parin päivän päästä tai välillä ei ollenkaan. Silti on yhteys siihen ihmiseen, jonka kanssa viestejä välillä vaihdetaan. Whatsapp-tyyppisistä viesteistä tulee mielestäni vahvemmin tällainen läsnäolon tunne kuin tekstiviesteistä, vaikka viestejä läheteltäisiin vain harvoin.

Jotkut ystävyyssuhteet vaan ovat yksipuolisia, olen huomannut. Se on tosi kurjaa. Enkä tiedä, miten niitä molemminpuolisia hankitaan näin aikuisiällä. Lapsena ja nuorena niitä tuntui tulevan itsestään. Tosin silloin oltiin koulussakin samassa paikassa joka päivä. Monia kavereita ja ystäviä tuli siinä itsestään. Myös harrastuksista sai kavereita ikään kuin itsestään. Aikuisiällä on hankalampaa.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 07.05.2020 klo 09:21

Tuo yksipuolisuus, surun aihe. Ei kukaan jaksa ellei välillä itsekin jostain yhteyttä saa, jos ketään ei kiinnosta mitenkään yhteyden yllä pysyminen.

Vastavaikutusta tarvitaan, myötävaikutustakin ajoittain. Ylipäänsä toimiva vuorovaikutus pitää meitä ihmisiä elastisina kutakin kestämään omien elämän hankaluuksiensa kanssa.

 

 

 

Käyttäjä Vielä_täällä kirjoittanut 07.05.2020 klo 11:42

Kiitos molemmille vastauksistanne!

Olen joo kokeillut viestittelyjä ja viestittelen sisarusteni kanssa välillä. Meillä on yhteinen watsapp-ryhmä. Siellä he kyllä laittavat joskus viestiä, vaikka kumpikaan ei puhelimeen juuri vastaakaan.

Joo, näin se siis on ollut, että monet niistä ihmisistä kehen olen yrittänyt ottaa yhteyttä, eivät  tosiaan soittele takaisin missään kohti. Välillä mulla olisi niinkun OIKEASTI asiaa jota pitäisi kysyä, mutta kaikki ne aina unohtuu kun ihmiset eivät vastaa eivätkä soita takaisin. On välillä olo, että kuulunko mitenkään kenenkään elämään, kun ei ole mitään yhteisiä asioita edes mistä puhumme tai sovimme.

Tiedän, että nämä ihmiset eivät tarkoita tavallaan pahaa ja kaikilla on omat haasteensa ja olonsa, minkä kanssa heistä moni kamppailee. Kuitenkin tuntuu hämmentävältä se, että eikö kukaan sitten saa niistä yhteyksistä voimaa ja iloa? Senhän takia me vieraillaan ja soitellaan (?).

Yksi "ystävä", jonka kanssa oltiin kavereita monta vuotta ja vietettiin pitkään aikaa yhdessä niin hän stressaantuu hulluna yhteydenpidosta ja hän mieluummin katkaisee sen kokonaan. Toki se on vain hänen tapansa reagoida omaan stressiinsä eikä siinä ole kyse muista ihmisistä.

Olen tässä vähän miettinyt, että taidanpa taas ehkä aloittaa tekemään vapaaehtoistyötä niin siten saisin päiviin enemmän sosiaalisia kontakteja ja tekemistäkin. 🙂 Olen siitä joskus aiemmin saanut innostusta paljon.

Tuossa aiemmassa viestissäni oli tosiaan kyse sellaisten läheisten ystävien puutteesta. Ystävä, jonka kanssa tuntee yhteyttä ja jolla on sulle aikaa ja sulla hänelle. Jonka kanssa vaan viettää aikaa ilman sen suurempaa suorittamisen tarvetta. Ihminen kenen kanssa tehdä ruokaa, lojua lattialla ja jutella. Siis jonka kanssa jakaa elämää. En tarvitse enkä halua terapeutteja itselleni vaan ihmisiä kenen kanssa kokee yhteyttä ja saman henkisyyttä ja joka haluaa mun kanssa viettää aikaa. Koen valtavia pettymyksiä siitä kun sellaiset ihmiset, jotka joskus ovat mun kanssa siten eläneet, mutta sittemmin vain kaikonneet. Ymmärrän hyvin sen, että elämä vie meitä jokaista omiin suuntiinsa ja esim. muutot vaikuttavat paljonkin ihmissuhteisiin. Yhteinen aika ei vaan ole mahdollista samalla tavalla. Plus pienten lasten perheiden elämä on oma juttunsa. Mutta mä ite oon nähnyt valtavasti vaivaa ihmissuhteiden ylläpitoon ja niistä nauttimiseen puolin ja toisin. Monien ystävien luo oon mennyt pitkin Suomea sekä ulkomaille asti. Panostan paljon ystävyyteen ja koen, että annan itsestäni siihen suhteeseen. Menen ystävän luo ja haluan olla läsnä. Itse asun nyt rannikkoseudulla ja enpä muista näiden vuosien aikana, kuinka moni jaksaisi sen vaivan nähdä, että tulisi minun luo. Siskoni on siitä ihana, että hän tulee. Hänen eforttiaan arvostan älyttömästi.

Kiitos kommenteista ja viesteistä. Ne vähän piristivät. 🙂

Käyttäjä Vielä_täällä kirjoittanut 07.05.2020 klo 11:49

Ainiin ja ps. Tuo mitä kirjoitit viestien vastaanottamisesta, että niistä tulee kiva olo, että joku edes laittaa niitä. Tottakai se on yhteydenottoa omalla tavallaan ja se toisinaan piristää. Kun näkee, että aa hän on laittanut viestin, kivaa. Mun sosiaaliselle luonteelle vaan sopisi paremmin keskustelut ja tapaaminen ja ehkä sen takia itse suosin puhelinsoittoja. Viesteihin tottakai vastaan useimmiten ja kyllähän nekin vähän tuovat yhteyden tuntemista. Siten, että yhteys nyt ei ainakaan ole täysin katkennut vaan täällä ollaan.

Noista ihmissuhteista vielä mainittakoon... että ehkä siksi kaipaan niitä läheisiä suhteita kun ei kaikille voi olla täysin... "oma itsensä". Tai niinkun, kaipaisi ihmistä, joka hyväksyisi sinut just sellaisena kun olet. Tuttaville sitä pitää yllä jonkun asteista kulissia.. kai... Tai en mä nyt tiedä kulissia, se on ehkä väärä sana. Mutta siis ei heille kerro niitä syvimpiä mietteitään, mitä mullakin on paljon.

Ja yksinäisyys nyt vaan on yksi maailman kamalimmista kokemuksista. Sen kanssa diilaaminen on kyllä yks.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 10.05.2020 klo 00:06

Introverttiys näyttää olevan nykyverho, jonka suojiin aika yleisesti ihmiset verhoutuu nykyään... kuin se avaisi luvan.olla välittämättä muista?

Osoittaessa toisen merkitsevän ihmisenä vaikka vaan moikaten vastaan tullessa, voi pelastaa jonkun päivän. Pienesti voi olla toiselle iso, tietämättään. Mököttämisessä käytetään huomattavasti enemmän lihaksia kuin hymyyn....

Yksinäisyydelläkin on se toinen puoli. Joskus se voi olla voimavara.

Käyttäjä Vielä_täällä kirjoittanut 30.05.2020 klo 20:13

Jep. Sillä on järkyttävän iso merkitys, millaisia ihmiskohtaamisia on päivän aikana. Ja miten korkeuksiin yksi hymy voi mielialan nostaa. Se pysyy siellä jonkun aikaa, mieliala siis. Kunnes sitten taas laskee myöhemmin. Mutta kyllä ne kohtaamiset jää mieleen sellaisina virkistävinä juttuina.

Joo. Tuntuu, että tämä yksinäisyys, minkä kanssa todella paljon elän... No, se ensinnäkin johtuu tietyistä asioista. Oon hirveen kateellinen joillekin ihmisille, joilla on perheet ja hyvät vanhemmat ja sellaiset. Tukiverkostot, jotka kannattelee. Minä oon kaksi kertaa itseasiassa hakeutunut sairaalaan ja yhtenä painavana syynä näissä kerroissa oli yksinäisyys. En haluaisi hakeutua kolmatta kertaa ja toivon, ettei mun tarvitse enää koskaan mennä. Mutta se ihmissuhteiden puute ja liika yksinolo satuttaa vaan liikaa. Pystyn sitä järkeilemään todella pitkälle, mutta joskus se tekee liian kipeää.

Jännällä tavalla mennyt tämä elämä.

Käyttäjä Heinäkeinu26 kirjoittanut 30.05.2020 klo 22:25

Hei !

Voitaisiinko me, siis minä ja Sinä, soitella, jutella, tutustua ? Ilman suurempia odotuksia, keskustellen tutustella 😊? Katsoa, kuulostella löytyisikö meillä yhteisiä aiheita, asioita, keskusteluyhteyttä 🌞? Aika näyttää sitten miten vuorovaikutus etenee, syntyy, syventyy * Aurinkoa päiviksi, levollista unta yön tullessa *