Viimeiset kymmenen vuotta olen kärsinyt toistuvista masennuskausista. Olen aina tiennyt, että kaikki ei varmaan ole ihan hyvin, mutta kun hyvä päivä koitti en jaksanut asialle tehdä mitään.Viime keväänä tilanne paheni niin pahaksi että aloin pelätä tekeväni itselleni jotain ja viimein sain haettua apua.Todettiin keski-vaikea masennus, joka on toistuvaa lajiketta.Sain lääkkeitä ja muutamat käynnit psykologilla.Alkoi mennä taas paremmin ja ajattelin että ehkä loppu elämä on helpompaa.Parin kuukauden jälkeen tuli taas alamäki ja sitä on nyt kestänytkin.En jaksa enää uskoa, että voisin joskus olla oikeasti onnellinen.Ja väkisin tulee ajatelleeksi ettei tälläinen elämä ole elämisen arvoista. Ärsyttää kaikki läheiset ihmiset jotka luulevat ymmärtävänsä ja kehottavat hankkimaan harrastusta ja vaikka mitä.Tuntuu että kukaan ei oikeasti ymmärrä miltä tuntuu olla tässä pimeydessä😭.
Hei!
Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun suustani. Olen myös sairastanut toistuvasti masennusta ja joka kerta hakenut apua vasta kun on ollut pakko. Hyvinä aikoina ikävät asiat oli aina helppo unohtaa ja työntää syrjään eikä niille huvittanut tehdä mitään. Tietenkään. Miksi pilata hyviä hetkiä pahan murehtimisella. Nyt on kuitenkin vähän toisin kuin aikaisemmin. Sain vihdoin aloitettua oikean terapian ja odotukset on tietysti korkealla. Jos lopultakin saisin asioita kuntoon ja selvitettyä niitä itselleni. Tulevaisuus pelottaa, olen ollut niin kauan sairaslomalla, että normaaliin arkeen palaaminen tuntuu vaikealta. Eikä läheisten (niiden vähän mitä on) tuki ole sitä mitä haluan tai tarvitsen. Kuten sanoit, he luulevat ymmärtävänsä ja luulevat että kyse on jostain ohimenevästä väsymyksestä. "Kyllä se siitä" on varmaan useimmiten kuulemani lause. Ihan niinkuin asiat korjaantuisivat itsestään.
En kamalasti osaa lohduttaa sinua, muuta kuin sanomalla, että tiedän miltä tuntuu. Hae ja vaadi apua ja tukea, siihen sinulla on oikeus. Avun hakeminen vaatii voimia, tiedän sen, mutta älä luovuta. Vaikka olen ollut jo vuositolkulla sairas, jaksan silti hyvinä päivinä uskoa että edessä on parempaa. Milloin, sitä en tiedä, mutta haluan parempaa kuin mitä nyt on ja olen päättänyt saada sen.
tyttö epäkunnossa kirjoitti 26.8.2008 9:50
Viimeiset kymmenen vuotta olen kärsinyt toistuvista masennuskausista. Olen aina tiennyt, että kaikki ei varmaan ole ihan hyvin, mutta kun hyvä päivä koitti en jaksanut asialle tehdä mitään.Viime keväänä tilanne paheni niin pahaksi että aloin pelätä tekeväni itselleni jotain ja viimein sain haettua apua.Todettiin keski-vaikea masennus, joka on toistuvaa lajiketta.Sain lääkkeitä ja muutamat käynnit psykologilla.Alkoi mennä taas paremmin ja ajattelin että ehkä loppu elämä on helpompaa.Parin kuukauden jälkeen tuli taas alamäki ja sitä on nyt kestänytkin.En jaksa enää uskoa, että voisin joskus olla oikeasti onnellinen.Ja väkisin tulee ajatelleeksi ettei tälläinen elämä ole elämisen arvoista. Ärsyttää kaikki läheiset ihmiset jotka luulevat ymmärtävänsä ja kehottavat hankkimaan harrastusta ja vaikka mitä.Tuntuu että kukaan ei oikeasti ymmärrä miltä tuntuu olla tässä pimeydessä😭.
Moi Tyttö epäkunnossa!
Pakko sanoo heti alkuun, että älä luovuta! Mä ymmärrän sua!
Mä sain reilu 3 v sitten diagnoosin, vaikea-asteinen masennus, psykoottisin piirtein. Ja samalla ahdistuneisuushäiriökin. Kuluneen ajan oon käyny terapias ja tuli oltua päiväosastollaki 6kk. Nyt menee suhteellisen ok, käyn kerran viikos psykologilla.
Mulla kans on noita jaksoja, kun tuntuu, etti vaan jaksa ja alamäki kestää ja kestää.
En mäkää ois voinu uskoo, että joskus voisin olla onnellinen. Mut kyl niit onnellisuuspäiviä on tullu,mut ei paljoo.Ehkä niit tulee enempi...Nyt psyk.lekurit kirjottaa papereihi, nuori 26v nainen jolla masennusoireilua.
Muaki ärsytti samajuttu noitten läheisten kans kun suaki.
Mut joskus niitten on vaikee nähdä ja hyväksyy sitä,että oma lapsi on kipee.
Mulla kun on niin paljon muitaki sairauksia, fyysisiä, joista ei ehkä koskaan parane. Niin mun isälle varsinkin on ollut vaikee hyväksyy mua kipeenä ihmisenä.
Mut kyl ne läheiset välittää ja on sun rinnalla, vaikka ei siltä tuntuiskaan. Joskus saattaa tuntua siltäki, et hössöttää ihan liikaaki.
Mä sanoin viimeks isälle, miten sen kannattaa mua kohdella sairauksenieni kanssa.
Joo, sun otsikko, loppua ei näy... on niin tuttu mulleki.
Joskus kans aattelee, ettei tämmönen elämä oo elämisen arvoista ja tälläki hetkellä elän niinku jokainen päivä ois viiminen ja joskus ihan todella toivon, etten olis syntyny tänne.Kyllä mä suunnittelin omat hautajaisenikin.
Mut nyt mun pitää muuttaa ajatusta kuoleman toiveesta, koska mä saan kisunpennun ja mun pitää kasvattaa siit aikuinen hyvinvoiva kissa.
Niinhän se on, että terveet ihmiset yrittää kovasti ymmärtää, jos on kipee ja sanooki helposti, että joo kyl mä ymmärrän. Vaikka eivät täysin voi ymmärtää.
Toinen masentunut ymmärtää toista ja toinen fyysistä sairauksista kärsivä toista.
Vertaistuki on korvaamatonta.
Pimeydestä pääsee kyl valoon,vaikkei siltä tunnukaan.
Ei sitä osaa aatella sillo, kun on niin pahaolla, eikä nää valoa missää.
Mut kun vaan yrittää jaksaa, vaiks ihan vähän kerrallaan, niin sit jonain päivänä jaksaa enempi. Voimat lisääntyy hiljakseen.
Mullaki on lääkkeet ja tarviin niitä.
Tosi hienoo, kun hait apuu!!
Kasapäin voimia sulle🙂🌻
Parempaa tätä päivää
🙂👍
Aikaa on vierähtänyt. Voikun voisin kertoa asioiden olevan nyt hyvin. Tätä samaa rataa on menty koko ajan. Välillä kaikki menee paremmin ja sit taas romahtaa. Laitetaan uutta lääkettä menemään ja nostetaan annoksia. Pari terapiakäyntiä ja tyttö on taas elämänsä kunnossa. Joka kerta edessä on aina vaan isompi pudotus . Viimeksi pari viikkoa sitten otin lääkkeiden yliannostuksen. Mutta ei ne perkeleet antaneet minun kuolla. En jaksa enää uskoa. 😯🗯️. Kirottu sairaus😠!!