Olen miettinyt monta päivää, miten kirjoittaisin. En vain uskalla enää olla. En kotona, en ulkona. En uskalla joinain päivinä edes ulos ovestani ilman mieletöntä, kaikensyövää ahdistusta ja toisinaan paniikkikohtausta.
Kaikki alkoi kai puolitoista vuotta sitten, viime vuoden kevättalvella, kun isoveljeni löydettiin asunnostaan kuolleena.
Kävin kahdesti ”keskustelemassa” asiasta, enkä saanut siitä mitään irti. Kävi vain selväksi että kamalaa on. Vaikka senhän mä tiesin jo itsekin. Sen enempää en saanut keskusteluaikoja.
Toukokuun lopussa muutin avopuolisoni kanssa Pohjois-Suomeen, mistä olen kotoisin. Olen huono sopeutumaan muutoksiin. Olen aina ollut. En pidä siitä kun asiat muuttuu, ahdistun ja hermostun.
Tänä kesänä tuli ero puolisosta. Muutin pieneen yksiöön omien ajatusteni keskelle. Kun olin oikein sekaisin, laitoin nettiin seuranhakuilmoituksen ja sain stalkkerin.
Tätä nykyä en uskalla mennä enää ovesta ulos varmistamatta montaa kertaa, ettei oven takana ole ketään, ettei alaovella ole ketään. Ja ettei pihassa tai parkkipaikalla ole ketään. Jos on, kipitän samantien takaisin yläkertaan, möngin sänkyyn ja tukin korvat ja silmät kaikelta.
Tämän takia olen jättänyt menemättä kouluun aivan luvattoman usein. En saa varmaan yhtään kurssia suoritettua tässä jaksossa. Opettajilla loppuu pian kärsivällisyys, kun en osaa sanoa mikä mättää. Pidän alasta, jolle opiskelen. Tämä on se, jonka olemassaolon olisin halunnut keksiä jo silloin kun mietin ensimmäisen kerran miksi haluan isona ryhtyä.
Ensimmäisinä päivinä tänä syksynä sain koulussa paniikkikohtauksen. Kolmannen koulun käytävällä iskeneen paniikkikohtauksen jälkeen päätin, etten enää voi mennä kouluun. Olin kaksi viikkoa yhtä mittaa pois, en vastannut luokanvalvoja puheluihin enkä viesteihin. Välttelin kaikkia tuttuja ”turvapaikkoja” joihin olen aina ennen voinut mennä.
Viime vuodelta en saa opintopisteitä kuin kourallisen, neljäsosan siitä mitä on tarkoitus. Tulot siis tippuvat roimasti.
Yleinen ahdistus vaivaa ja puskee mieleen kaiken sen sonnan ja kiusanteon, jota kohtasin yläasteella ja pari viimeistä vuotta ala-asteella koulussa. Koska olin oman luokanvalvojan silmätikkuna ja kiusanteon kohteena yläasteella, en uskalla aina kertoa nykyiselle luokanvalvojalle, miksen tule kouluun.
Pahimpina hetkinä en keksi mitään muuta helpotusta ongelmiini, ja tartun veitseen. Käsissä on rumat jäljet, mutta mielessä tuplasti rumemmat. En uskalla pitää lyhythihaisia vaatteita, koska jos joku näkee käsivarret, joudun vielä sairaalaan.
Nettituttu raahasi psyk. päivystykseen, enkä tasan mene sinne enää! Tulen varmasti hulluksi ja ahdistun hengiltä jos joudun sinne.
Hain turvaa uskostani, mutta pelkään menettäneeni senkin.
Onko mulla enää mitään elämässäni? Enpä usko. Luulen että olisi parempi, jos mua ei vain olisi.
Sinun otsikkosi kuvaa minusta sinun tilanteesi lisäksi myös sitä ilmiötä, että meitä kärsiviä on liikaa. Miksi ihmeessä ihmiselle annetaan välillä niin kohtuuttomia taakkoja?
Onko sinulla mahdollisuus opiskelijaterveydenhuoltoon? Tai onko koulussasi kuraattoria tms? Suosittelisin, että menet rohkeasti puhumaan ja kerrot myös luokanvalvojalle vai mikä se nyt oli rehellisesti tilanteestasi. Kyllä ne asiat selviävät, mutta sen eteen joutuu vähän tekemään töitä. Ja apua ei anneta, jos sitä ei itse hae. Tylyä, mutta totta. On olemassa konsteja, joilla tilanteesi saadaan rauhoittumaan ja selkiytymään. Ne pitää vain ottaa käyttöön. Lääkkeet, erilaiset hoitokontaktit, ryhmät, tukihenkilöt yms. ovat olemassa sinuakin varten, jotta saisit elämäsi raiteilleen. Nyt vain rohkeasti tilannetta selvittämään, niin kyllä ne asiat siitä ratkeavat ja pääset etenemään opinnoissasi. 🙂👍
Oli pakko etsiä tää viesti ja kertoa miten nyt menee.
Sain lopulta varattua ajan koululääkäriltä, ja sitä kautta pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan luokse juttelemaan kerran viikossa. Parin kerran jälkeen hoitaja varasi ajan lääkärille.
Kun pääsin lääkärille, en enää osannut kuin sanoa etten jaksa enää, ennen kuin romahdin ihan täysin. Lääkäri jututti hetken ja tilasi ambulanssikyydin mielenterveystoimistoon pikaista apua hakemaan.
Paikkakunnalla toimii ryhmä, joka käy kotona varmistamassa että kaikki on ok, ja se toimikin. Seuraavalla viikolla pääsin mielenterveystoimiston päivystävälle lääkärille ja samana päivänä osastolle.
Osastolla ei loppujen lopuksi ollut niin kamalaa, kun sai mielen solmuja vähän auottua hoitajien ja lääkärin avulla. Vajaan kuuden viikon sairaalareissulta kotiuduin pari viikkoa sitten, hain koirat takaisin kotiin ja yritän sopeutua elämään taas ilman pelkoja. Pelkään edelleen ja paniikkikohtaukset vainoaa, mutta nyt uskon jo että selviän tästäkin.
Tukiverkko mulla on olematon, mutta haluan selvitä ja pärjätä, ja se ajaa eteenpäin. Kyllä minä tästäkin selviän 🙂