Ajatuksen virta on niin voimakas ja epäsäännöllinen, ettne tiedä, mistä edes aloittaa.

Olen paperilla varmaan todella onnekas ihminen ja usein sätinkin itseäni siitä, että miksi minä olen masentunut. Eihän minulla ole oikeaa syytä olla masentunut! Minä olen aina ollut se vahva ja tuki ja turva ja se joka tuo vähän iloa muiden elämään joilla on oikeasti vaikeaa. En ole koskaan sättinyt ihmisiä, jotka ovat depression kourissa ilman ns selvää syytä, olen aina kyennyt sympatiseeraamaan ja ymmärtämään, että kyse ei ole omasta tahdosta vaan taudista. Omalla kohdalla tätä kykyä ei selvätikään ole. Olo on jo muutenkin kurja niin sitten vielä ruoskin itseäni kun en osaa olla kiitollinen ja onnellinen siitä, mitä minulla on.

Tai no. Minä olen todella kiitollinen siitä, mitä minulla on, mutta en jaksa käsittää miksi masennuin. Luulin myös, että menneen möröt olisi jo käsitelty, mutta ilmeisesti sitten ei. Lisäksi raskausaikani oli kamalaa (sairaala tuli tutuksi) ja kun lapseni alkoi miltei heti sairastella ja oireilla ja ravattiin taas sairaalassa useampi vuosi… eräs psykologi totesi, että nyt kun voin vihdoin hengähtää ja lapsen tilanne on viimein vakaa ja normaali, uskallan myös purkaa sen kaiken pelon ja väsymyksen mitä koin monta vuotta.

Yhdellä kohtaa aloin shoppailla mielihyvän vuoksi ja visalaskuja alkoi tipahdella vaikka olen aina ollut täysin luotolla ostamista vastaan. Ei vaan kiinnostanut. Asiaa ei auta tietenkään sekään, että nykyinen työni ei ole sitä, mitä tahtoisin ja ilmapiiri töissä on melko…nihkeä. Olen ennen ollut miesvaltaisella alalla ja nyt kun pyörii akkojen keskellä niin se juoruaminen ja selkään puukottelu alkaa olla ihan liikaa.

Hain apua jo reipas 6kk sitten läkääriltä. Sain lääkkeet ja psykologin ajan. Aluksi tuntui siltä, että hei, ehkä tää tästä. Mä saan oikeasti apua. Mutta 2kk sitten kaikki levisi käsiin ja tuntuu että olen ihan tuuliajolla. Pyskologiin en ole saanut yhteyttä, terveyspuolen vastaanotto epäili (!!) että hän olisi lomalla. Lääkärille sain vain soittoajan vaikka painotin, että olen soittoaikoihin aina töissä ja en pääse vastaamaan ja minulla on lääkkeet loppu! Ei auttanut. Nyt siis on lääkkeet loppu, psykolista en ole kuullut ja puheluidin jälkeen on sellainen olo, että miksi hitossa enää hakisin apua kun tuntuu, ettei ketään kiinnosta. En jaksa enää. Se ensimmäinenkin kerta oli raskasta ja pelottavaa enkä minä jaksa enää tapella tuulimyllyjä vastaan. Jo arjen pyöritys on riittävän rankkaa vaikka mieheni koettaakin auttaa parhaansa mukaan. Mutta kun hän ei pysty mitenkään ymmärtämään minun oloani niin…

En tiedä. Usein on olo, että kumpa tuuli veisi mukanaan ja muuttuisin perhosiksi. Töihin ajaessa mietin usein että kaasutanpa kalliota päin.
Olisiko sillä mitään merkitystä?