Terapiassa ja toki muutenkin on tullut esiin omaan itseeni kohdistamat vaatimukset, jotka ovat huikeita joka suhteessa. Olen ajautunut burn outiinkin ihan vain siksi, etten ole osannut sanoa ei kenellekään, joka on jotain minulta pyytänyt. Olen myös ollut tyytyväinen itseeni vain lopen uupuneena.

Nyt jokunen vuosi äitini kuoleman jälkeen olen itsetutkiskeluissani tajunnut, että niin paljon kuin äitiäni rakastinkin, on hän ollut vanhempana erittäin vaativa. Isä samoin, tosin hänestä aika jätti jo paljon aiemmin. Koulussa on pitänyt olla aina huippuoppilas ja todistuksessa mieluiten vain kymppejä. Kaikessa muussakin on pitänyt suoriutua upeasti, mistä seurasi nuorena usein vatsakramppeja ym. vastaavaa.

Yhä edelleen kuulen äitini äänen, joka nyt on jo sisäistynyt omaksi äänekseni vaatimassa aina ja kaikessa täydellistä suoritusta. Olen alkanut pohtia, miten tätä ääntä voisi hiljentää. Lukemani henkisestä kirjallisuudesta on ollut tässä suhteessa paljon apua, mutta edistyminen on hidasta, sillä elämänikäisten opittujen tapojen murtaminen vaatii paljon työtä.

Hillitön vaatiminen on myös lisännyt ahdistusta sellaisissakin asioissa, jotka sinänsä tuottavat mielihyvää. Tältä pohjalta ymmärrän kaikkia epäonnistujia paremmin. Muutamasta epäonnistumisesta syntyy kierre, joka johtaa siihen, että kaikki seuraavatkin yritykset epäonnistuvat. Muistan, että näin kävi minulle usein nuorempana esim. liikunnassa, katkerimpana kokemuksena tenniksen peluu.

Näin luullakseni on laita myös seksuaalisuudessa? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia? Oletteko oppineet luopumaan ylettömästä itserankaisusta ja pystyneet suhtautumaan omaan itseen hellemmin? Silloinhan oppii myös suhtautumaan toisten epäonnistumisiin sallivammin.

Loppujen lopuksi tässäkin on siis kyse jälleen kerran siitä, että pitää antaa itselleen anteeksi ja sitten vielä kaikille muillekin. Ihmeiden oppikurssi kantaa hedelmää!