Tuota otsikon fraasia olen välillä itsekin hokenut ihan huumorimielessä. Itsekin sitä mietti että jos olisin kasvanut ns. seuralliseksi ja sosiaalisesti menestyväksi niin en välttämättä olisi täällä kirjoittamassa tätä viestiä, mahdollisesti tyttöystävän tai kavereiden kanssa viettämässä juhannusta rauhassa? Tai se on se haluttu illuusio jota olen yrittänyt tavoitella. Nytkin istun kotona yksin kuunnellen musiikkia ja selaillen internettiä.

Nyt yritän vain sopeutua tähän tilanteeseen ja löytää sellaisia ihmisiä elämääni joilla on samoja kiinnostuksenkohteita ja kokemuksia elämässä. Tärkeimpänä, yritän rakentaa rakkautta itseeni ja löytää niitä asioita joista olen kiinnostunut. En todellakaan pidä asioista joista suurin osa niistä ihmisistä joiden kanssa olen tekemisissä pitävät. Siksi tunnenkin itseni jotenkin eristäytyneeksi muista kanssakulkijoista joita koulussa ja työpaikallakin näkee. Pitkään yritin sopeutua ja "tykätä" niistä asioista mutta se vain söi itseäni ja loppupeleissä olen mielummin yksin kun huonossa seurassa.

Tärkeää on tiedostaa mitä elämältään itse haluaa ja oikeasti lähteä tavoittelemaan sitä. Pienin askelin tietysti. Turhauttavaahan siinä on se että itsekään en tiedä mistä samankaltaisia henkilöitä löytäisi, nyt kun elämässä on hieman haasteita niin huomaan että torjun vanhojenkin kavereiden ajanviettokutsut. Tunnen itseni yksinäiseksi, en halua olla yksin, mutta silti kenenkään seura ei kiinnosta minua ja haluan olla yksin. Outoa, eikö? Kysyessäni itseltäni miksi tunnen näin, niin pintaan nousee sana pelko, pelkään mitä muut ajattelevat kun minulla on tällaisia "ongelmia" elämässä sekä torjutuksi tulemista uudelleen.

Huomaan etten anna itselleni vielä kovinkaanpaljon arvoa tai kunnioitusta, mutta se että tiedostan tämän on jo ensi askel parempaan huomiseen. Ehkä huomenna teen jotain itselleni ja teen taas päätöksen itseni kohentamisesta. Aikaisemmin en voinut kuvitellakaan enää tupakoivani tai käyttäväni alkoholia väärin, saati uhkapelaavani. Tällähetkellä oma terveys ei vaan jaksa kiinnostaa yhtään joka varmasti johtuu inhosta itseä kohtaan. Pitäisi löytää syy miksi edes jatkan eteenpäin. Pienellä itsetutkiskelulla ja esim. liikunnalla uskon löytäväni vastauksen siihenkin joskus.

Koita arvostaa itseäsi ja mieti mitä haluat elämältä. Kliseisesti sanottu joo, mutta loppujen lopuksi ei ole mitään pilleriä tai nappulaa millä nuo tunteet saisi käännettyä positiivisemmiksi, sen eteen pitää itsekin tehdä jotain. Uskoakseni et kykene hirveästi tällä hetkellä nauttivan mistään ja mietit näitä asioita paljon?

Hei, sairassairaanhoitaja ja kiitos pitkästä viestistä. Vaikka kirjoitin, että on turhaa kirjoittaa tänne, niin kyllä siitä aina vähän parempi olo tulee ainakin hetkeksi kun huomaa, että joku on vastannut. Olin vielä nukkumassa ja luin viestisi kännykästä. Sain siitä virtaa nousta ylös, käydä suihkussa ja laittaa aamiaista. Muuten nukkuisin kai vieläkin.

Tärkeää on tiedostaa mitä elämältään itse haluaa ja oikeasti lähteä tavoittelemaan sitä. Pienin askelin tietysti.

Niin, pitäisi osata sulkea korvansa kaikelta ulkoapäin tulevalta, mikä väittää, että normaalit ihmiset tekevät näin ja näin ja pitävät tällaisista asioista ja tietyssä iässä pitäisi olla jo nämä ja nämä asiat saavutettuna jne. Samat ulkoapäin tulevat ärsykkeet (media eri muodoissaan, sukulaiset, satunnaiset ihmiset..) väittävät, että on epänormaalia vaikka mennä jonnekin yksin. Välillä jää päähän pyörimään jotain netistä luettuja keskustelunpätkiä, joissa vaikka ihmetellään, että miten yksinäinen ihmisen täytyy olla, että joutuu etsimään ystäviä työkavereista. Netissä on myös hyvin ahkerasti määritelty sitä millainen on vaikka yksinäinen nainen, joka ei ole koskaan seurustellut. Kaikki tuo on sellaista turhaa roskaa, jota aivot imee itseensä ja joilla sitten tulee perusteltua itselleen miten viallinen ihminen sitä oikein onkaan. Väkisinkin siitä ahdistuu.

Tunnen itseni yksinäiseksi, en halua olla yksin, mutta silti kenenkään seura ei kiinnosta minua ja haluan olla yksin. Outoa, eikö? Kysyessäni itseltäni miksi tunnen näin, niin pintaan nousee sana pelko, pelkään mitä muut ajattelevat kun minulla on tällaisia "ongelmia" elämässä sekä torjutuksi tulemista uudelleen.

Olen huomannut tuon saman ilmiön itsessänikin. Ajattelen sen johtuvan siitä, että pidän itseäni niin epänormaalina muihin ihmisiin verrattuna, että sen aiheuttama ahdistus lisääntyy kun olen jonkun seurassa ja kuulen, mitä normaalia hän elämässään tekee. Tulee vahva ulkopuolisuuden tunne ja sitä kautta väsymys kun pitäisi silti yrittää olla iloinen ja seurallinen. Ei vain jaksa. Yritin esimerkiksi kovasti vältellä työkavereiden seuraa ennen juhannusta kun en halunnut kuulla mitä kaikkia "normaaleja" suunnitelmia heillä oli.

Tällähetkellä oma terveys ei vaan jaksa kiinnostaa yhtään joka varmasti johtuu inhosta itseä kohtaan.

Minulla taas terveellinen ruokavalio on yksi niistä harvoista asioista, joita noudatan. On edes joku asia, johon pystyn vaikuttamaan. Liikuntaa en meinaa jaksaa harrastaa.

Koita arvostaa itseäsi ja mieti mitä haluat elämältä. Kliseisesti sanottu joo, mutta loppujen lopuksi ei ole mitään pilleriä tai nappulaa millä nuo tunteet saisi käännettyä positiivisemmiksi, sen eteen pitää itsekin tehdä jotain. Uskoakseni et kykene hirveästi tällä hetkellä nauttivan mistään ja mietit näitä asioita paljon?

Joo, ajatukset kiertää kehää ja saan jotain hölmöä lohtua itsemurhasta haaveilusta, vaikka tiedän, että en koskaan mitään tee ja koko ajatuksen ajatteleminen on hukkaan heitettyä energiaa. Se on ihan väärä suunta ajatuksille, mutta sinne ne aina menee kun pahin olo on päällä. Välillä yritän väkisin tehdä jotain tai mennä jonnekin, mutta se kaikki tuntuu vain suorittamiselta ja päällimmäinen tunne on vain väsymys. Ei sellaisella mielellä oikein tutustu uusiin ihmisiinkään.

Jaksamista sinullekin.

Vielä lisätäkseni. Kyllähän sinulla varmasti on jotain asioita joista olet kiinnostunut ja joista ainakin joskus välitit tai missä olit hyvä? Musiikki? Piirtäminen? Liikkuminen? Matematiikka? Itse pidän matematiikasta ja monista muistakin asioista, mutta kun en löytänyt ihmisiä joita olisi samat asiat kiinnostaneet niin yritin tosiaan "sopeutua" siihen ihmisjoukkoon johon pienenä poikana synnyin ja kasvoin, koska en halunnut menettää ihmissuhteitani. Nyt olen menettänyt osan itsestäni ja ihmissuhteistani koska kielsin itseltäni ne asiat joista oikeasti välitin ja pysyin niiden ihmisten seurassa jotka eivät välittäneet edes minusta.

Pitää vaan miettiä, että mistä niitä ihmisiä lähtisi etsimään joilla on jotain samaa sinun kanssa.

LonelyWolf kirjoitti 21.6.2014 13:44

Hei, sairassairaanhoitaja ja kiitos pitkästä viestistä. Vaikka kirjoitin, että on turhaa kirjoittaa tänne, niin kyllä siitä aina vähän parempi olo tulee ainakin hetkeksi kun huomaa, että joku on vastannut. Olin vielä nukkumassa ja luin viestisi kännykästä. Sain siitä virtaa nousta ylös, käydä suihkussa ja laittaa aamiaista. Muuten nukkuisin kai vieläkin.

Tärkeää on tiedostaa mitä elämältään itse haluaa ja oikeasti lähteä tavoittelemaan sitä. Pienin askelin tietysti.

Niin, pitäisi osata sulkea korvansa kaikelta ulkoapäin tulevalta, mikä väittää, että normaalit ihmiset tekevät näin ja näin ja pitävät tällaisista asioista ja tietyssä iässä pitäisi olla jo nämä ja nämä asiat saavutettuna jne. Samat ulkoapäin tulevat ärsykkeet (media eri muodoissaan, sukulaiset, satunnaiset ihmiset..) väittävät, että on epänormaalia vaikka mennä jonnekin yksin. Välillä jää päähän pyörimään jotain netistä luettuja keskustelunpätkiä, joissa vaikka ihmetellään, että miten yksinäinen ihmisen täytyy olla, että joutuu etsimään ystäviä työkavereista. Netissä on myös hyvin ahkerasti määritelty sitä millainen on vaikka yksinäinen nainen, joka ei ole koskaan seurustellut. Kaikki tuo on sellaista turhaa roskaa, jota aivot imee itseensä ja joilla sitten tulee perusteltua itselleen miten viallinen ihminen sitä oikein onkaan. Väkisinkin siitä ahdistuu.

Tunnen itseni yksinäiseksi, en halua olla yksin, mutta silti kenenkään seura ei kiinnosta minua ja haluan olla yksin. Outoa, eikö? Kysyessäni itseltäni miksi tunnen näin, niin pintaan nousee sana pelko, pelkään mitä muut ajattelevat kun minulla on tällaisia "ongelmia" elämässä sekä torjutuksi tulemista uudelleen.

Olen huomannut tuon saman ilmiön itsessänikin. Ajattelen sen johtuvan siitä, että pidän itseäni niin epänormaalina muihin ihmisiin verrattuna, että sen aiheuttama ahdistus lisääntyy kun olen jonkun seurassa ja kuulen, mitä normaalia hän elämässään tekee. Tulee vahva ulkopuolisuuden tunne ja sitä kautta väsymys kun pitäisi silti yrittää olla iloinen ja seurallinen. Ei vain jaksa. Yritin esimerkiksi kovasti vältellä työkavereiden seuraa ennen juhannusta kun en halunnut kuulla mitä kaikkia "normaaleja" suunnitelmia heillä oli.

Tällähetkellä oma terveys ei vaan jaksa kiinnostaa yhtään joka varmasti johtuu inhosta itseä kohtaan.

Minulla taas terveellinen ruokavalio on yksi niistä harvoista asioista, joita noudatan. On edes joku asia, johon pystyn vaikuttamaan. Liikuntaa en meinaa jaksaa harrastaa.

Koita arvostaa itseäsi ja mieti mitä haluat elämältä. Kliseisesti sanottu joo, mutta loppujen lopuksi ei ole mitään pilleriä tai nappulaa millä nuo tunteet saisi käännettyä positiivisemmiksi, sen eteen pitää itsekin tehdä jotain. Uskoakseni et kykene hirveästi tällä hetkellä nauttivan mistään ja mietit näitä asioita paljon?

Joo, ajatukset kiertää kehää ja saan jotain hölmöä lohtua itsemurhasta haaveilusta, vaikka tiedän, että en koskaan mitään tee ja koko ajatuksen ajatteleminen on hukkaan heitettyä energiaa. Se on ihan väärä suunta ajatuksille, mutta sinne ne aina menee kun pahin olo on päällä. Välillä yritän väkisin tehdä jotain tai mennä jonnekin, mutta se kaikki tuntuu vain suorittamiselta ja päällimmäinen tunne on vain väsymys. Ei sellaisella mielellä oikein tutustu uusiin ihmisiinkään.

Jaksamista sinullekin.

Kiitos omasta viestistäsi! On mukava kuulla että omat ajatukset ovat vaikuttaneet jonkun elämään noinkin radikaalilla tavalla 🙂

Itsemurhaa minäkin mietin pitkään, mutta olen tullut siihen tulokseen että en aio itseäni sen takia tappaa etten ole samanlainen kuin muut, elämässä on minulle paljon parempaa kuin mitä tällä hetkellä koen ja minä pystyn parempaan vaikka monet ihmiset ovat aina sanoneet että "ehkä sun kannattaisi vaan miettiä minkälaista työtä haluat tehdä, oisko joku tehtaan liukuhihnahomma sulle hyvä jos et ihmisten kanssa jaksa olla?" jopa yksi lääkäri ehdotti tätä. Tiedän että pystyn parempaan. Tällä hetkellä ajatukseni maailman hyvästä ja pahasta ovat vaan niin vinoutuneet että tarvitsen aikaa.

Juuri tuo korvien sulkeminen on tässäkin pääasiassa. Jos annat muille ihmisille mahdollisuuden antaa sinulle arvoa, menetät omaa arvoasi. Tärkeää ei mielestäni kuitenkaan ole täydellinen piittaamattomuus muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään, vaan heidän ymmärtäminen ja ITSENSÄ KUNNIOITTAMINEN. Pitää myös oppia löytämään niistä muista ihmisistä niitä hyviä puolia. Uskon että tilanne on eskaloitunut tähän "epänormaaliin" oloon sillä, että ei osaa kunnioittaa itseään ja omia kykyjään vaan jatkuvasti vertaa itseään muihin joilla menee "paremmin" elämässä. Mikä sitten on parempaa elämää, miksei minulla tai sinulla voisi olla sitä?

Tästä maailmasta varmasti löytyy sinunkaltaisiakin ihmisiä. Kauan olen näiden ajatusten parissa pähkäillyt enkä vieläkään osaa itseäni kunnolla auttaa, mutta tajuan että itsekunnioituksella ja itsensä rakastamisella on suuri osa siinä miten käsittelee muiden ihmisten kritiikkiä ja haukkuja tms. Mitä väliä sillä loppujenlopuksi on miten muilla menee?

Välillä leikin ajatusharjoituksella jossa olen arkussani ja tarkkailen itseäni siinä arkun vierellä. Mietin että "elinkö elämäni kuten halusin, itselleni vai muita liikaa kuunnellen?"

Nämä aamut on pahoja. Ekana kun herää, niin tuntee vain valtavan pahan olon ja toivottomuuden tunteen vellovan mahassa. Mieleen kolahtaa se todellisuus, että tulee todennäköisesti elämään lopun elämänsä yhtä yksin kuin nyt.

Sairassairaanhoitaja, olet selväsi hyvin fiksu ihminen ja on hienoa, että et anna muiden määritellä sitä mihin sinä pystyt.

Jännää, että toiset tietää heti alusta asti mitä he haluavat elämässään tehdä ja toisille se ei tunnu selviävän koskaan. Olen kateellinen heille, joilla on niin suuri intohimo vaikka musiikkiin, että se menee jopa ihmissuhteiden ohi.

Luulisi myös, että kun on koko ikänsä ollut yksin, niin sitä olisi sitten jo oppinut olemaan yksin. Mutta kun ihminen on sosiaalinen olento ja on ihan todistettu, että yksinolo tuottaa fyysistä kipua. Silti minäkään en missä tahansa seurassa viihdy, vaan joku aito yhteys toisiin ihmisiin täytyy olla. En kestä mitään pinnallisuutta. Olen välillä yrittänyt lohduttautua silläkin, että voisi tässä huonomminkin mennä. Voisin olla vaikka jumissa väkivaltaisessa suhteessa ja taloudellisesti riippuvainen miehestä. Kaikenlainen riippumattomuus on aina ollut minulle tärkeää.

On niin paha olo, että tukehdun. Silti pitää raahautua töihin ja teeskennellä, että Juhannus meni hyvin. Tunnen valtavaa pakokauhua siitä, miten yksin oikein olen. Vanhempiin ja sisaruksiinkin on vain pinnalliset välit. Kukaan heistä ei ole oikeasti läheinen eikä heitä kiinnostakaan olla. Olen yrittänyt olla heidän kanssaan läheisempi, mutta mut vain torjutaan aina. Siitä tulee niin paha olo, että en halua enää edes yrittää. Ei kenenkään kanssa voi väkisin olla tekemisissä. Tämä maailma on vain niin kylmä paikka jo muutenkin, että luulisi edes sisarusten pitävän yhtä. Vihaan tätä elämää niin helvetisti.

Hei, LonelyWolf!

Tuntuu pahalta lukea, että sinulla on noin ahdistava olo. Jos haluat avata tilannettasi enemmän, niin minua kiinnostaisi tietää, millä tavalla ja millaisissa tilanteissa vanhempasi ja sisaruksesi sinut torjuvat. Onko sinulla joskus aiemmin ollut läheisemmät välit heihin? Miten olet yrittänyt lähentyä heitä uudestaan? Ymmärrän, että läheisten taholta tuleva torjuminen loukkaa pahasti, vaikken varsinaisesti ole itse kokenut sitä. Jostain syystä kuitenkin minullakin suhde veljeeni on vuosien varrella muuttunut turhan etäiseksi: nähdään tosi harvoin, ei oikeastaan soitella toisillemme jne.

Osaisinpa jotenkin auttaa sinua. Haluan kuitenkin toivottaa sinulle jaksamista ja kaikkea hyvää, vaikeuksista huolimatta.

Hei, Vermillion, kiitos viestistäsi.

Aihe on minulle aika vaikea ja ahdistaa kertoa kovin tarkasti näin julkisesti, vaikka anonyymeja ollaankin. He ovat kuitenkin minulle tärkeitä ihmisiä enkä haluaisi puhua heistä ikävään sävyyn. Tunnen, että en ole kovin tärkeä heille. Sisarusten taholta minut torjutaan aina jos yritän ehdottaa jotain yhteistä menoa, vaikka vain kyläilyä puolin ja toisin. Koskaan ei sovi. Muille ihmisille kyllä riittää aikaa. Nähdään vain joskus ja jouluna eikä ketään silloinkaan kiinnosta mitä minulle ihan oikeasti kuuluu. Vanhemmilla toki käyn kylässä, mutta heidän kanssaan tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan mitään syvällisempää keskustelua. Kukaan ei oikeasti tiedä miten minulla menee. Kukaan ei oikeasti tunne minua. Keneltäkään ei saa minkäänlaista henkistä tukea, vaikka kaipaisin vain aitoa läsnäoloa, kuuntelua ja välittämistä. Tiedän kyllä, että toista ihmistä on vaikea ja melkein mahdotonkin mitenkään konkreettisesti auttaa, mutta jo se auttaisi, että tietäisi, että on olemassa läheisiä ihmisiä, joille on tärkeä ja joita kiinnostaa oikeasti miten voin. Sen sijaan olen joka asian kanssa niin yksin.

Välillä perustelen yksinäisyyttäni sillä, että miten kukaan voisikaan välittää sellaisesta ihmisestä, johon edes omat sisarukset eivät halua pitää yhteyttä. Jotainhan sellaisessa ihmisessä täytyy olla pahasti vialla. Aika huono pohja yrittää kohentaa itsetuntoa.

Jostain on jäänyt mieleen kun Jutta Urpilainen kommentoi telkkarissa viettävänsä kesän läheisten ihmisten kanssa. Loppuun hän vielä heitti naurahtaen, että "olisihan se elämä aika puisevaa ilman läheisiä ihmisiä!" Aika kylmä toteamus niitä ihmisiä kohtaan, joille se on todellisuutta. Puiseva on silti osuva kuvaus.

Meinaa olla vaikeuksia pysyä töissä kasassa. Pelkään, että kehitän itselleni vielä jonkun paniikkihäiriön. En kuitenkaan halua mennä puhumaan mitään minnekään työterveyshuoltoon. En halua kohdata ketään kylmää ihmistä, jota ei oikeasti kiinnosta p****n vertaa.

Vermillion, minäkin toivon sinulle kaikkea hyvää!

Mun elämässä kaikki on jo liian myöhäistä. Sitä tukevia todisteita tulee jatkuvasti.

Hei LonelyWolf,
Tiedän miltä tuntuu kun omat perheenjäsenet torjuvat ja eivät halua olla läheisiä. Itselläni on sama tilanne. Minun vanhempiani ei kiinnosta lainkaan miten voin tai mitä minulle kuuluu. Eivätkä liiemmin välitä edes seurastani, kun käyn heillä. Heitä kiinnostaa enemmän television katselu.
Se satuttaa syvästi. Ei saa mitään yhteyttä omiin perheenjäseniin. En ole myöskään koskaan saanut henkistä tukea elämän karikoissa. Jotenkin tuntuu että vanhempani ovat jo lapsena ollessani emotianaalisesti hyljänneet minut.
Siksi olenkin ruvennut ajattelemaan, että pitäisi oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään. Se on minulle työntakana, mutta luulen että itseään rakastava ihminen voi löytää tien myös muiden sydämeen.
Voi, kunpa voisi jollain lailla piristää mieltäsi!

yksinyksinäinen kirjoitti 4.7.2014 18:19

Siksi olenkin ruvennut ajattelemaan, että pitäisi oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään. Se on minulle työntakana, mutta luulen että itseään rakastava ihminen voi löytää tien myös muiden sydämeen.

Hei, yksinyksinäinen, kiitos sinulle vastauksesta! Luin sen jo aikoja sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa itse mitään. Arvostan kyllä, että sinä kirjoitit.

Ihan kauhea viikko takana. Itkettää vain joka päivä ja töihin on niin vaikea keskittyä. Tuntuu, että olen töissä ihan näkymätön enkä ole oikeasti edes olemassa. Olen kaikille vain ihan yhdentekevä. Kylmiä katseita ympärillä. Kurkkua kuristaa, mutta jotenkin olen vain päivä kerrallaan selvinnyt. Onko sellainen elämä sitten elämisen arvoista, että vuosi vuoden jälkeen vain selviää ja suorittaa päiviä eteenpäin pahasta olosta huolimatta? Tunnen vielä katkeruutta siitäkin, että en ole saanut elää normaalia nuoruutta ja nyt lähestyn jo neljääkymmentä.

Onko itsensä rakastaminen edes mahdollista, jos ei ole edes lapsuudessaan tuntenut olevansa rakastettu? Ei ole syntynyt sellaista perustunnetta ja luottamusta, että olisi rakkauden arvoinen ihminen. Tunnen olevani vain täysin arvoton roska, jota tämä maailma ei ole koskaan tarvinnut.

Eilen kun tulin töistä niin seurasin kateellisena kun näin jonkun pariskunnan kulkevan ohitseni piknik-varusteiden kanssa iloisesti keskenään jutellen. Normaalien ihmisten normaalia elämää.
Yritin eilen illalla luvata itselleni, että menen tänään edes ulos kävelemään tai rannalle juomaan aamukahvit. Ei tullut mitään. Olen vain nukkunut. En kestäisi rannalla mitään iloisesti häliseviä ihmisiä ystäväseurueineen. Näytänkin ihan hirveeltä kun on naama turvoksissa itkemisestä.

Eikö se olisi vain merkki inhimillisestä yhteiskunnasta, jos olisi joku pilleri, jolla voisi siististi ja varmasti päättää päivänsä? Tunnen ihan hirveää pakokauhua siitä, että tämä kaikki kammottava kylmyys vain jatkuu loputtomasti. Mikään ei auta ja ketään ei kiinnosta, niin ei sen silloin pitäisi ketään haitata.

Pitäisi pakottaa itsensä kuuntelemaan musiikkia aina kun on erityisen paha olo. Aloin kuuntelemaan Spotifysta raskaampaa musiikkia ja kyllä se vain kummasti energisoi. Toisaalta en tiedä onko tämän hyvää energiaa vai enneminkin maanista. Pohjalla tuntuu myös tuska siitä, että haluaisi olla yhtä elossa kuin se musiikki.

Onhan se varmasti masentavaa jos vanhemmat eivät osaa jutella lapselleen,mutta se on nykyaikaa ei kaikki osaa tai ole läheisiä. En itsekkään ole läheinen siskoni kanssa ihan sen takia, että hän imi kaikki voimat minusta henkisesti ja sai uskomaan että olen yhtä huono ja kamala ihminen lähetteli kaikkia kauheita juttuja minulle puhelmiessa miten vihaa minua toivoo kuolen. Vaikka miten vihainen olisi jostain en lähettäisi tuollaisia kellekkään ja odottaisi saisin vastakaikua. Joskus menen nukkumaan ja mietin miten huonosti hän voi tiedän hän voi huonosti ja on todella masennus tilassa. En oikein voi auttaa häntä, koska hän vain vihaisi aina minua syyttäisi minua kaikesta mitä hänen elämässään on vialla, vaikka se olisi vain roskapussi menisi rikki. Minulla oli koko lapsuus olin yksin vanhemmat oli, mutta ei mitään henkistä yhteyttä ollut tai keskusteluja. Yksin vain puuhasin huoneessani joskus tuijotin telkkaa ja mietin siellä ne muut lapset tekee kaikkea ystävän kanssa ja heiluu ulkona itse istun kotona joka kesä oli sama juttu se söi kyllä. Aloin uskomaan olen varmaan ruma, tylsä ja huonoa seuraa ,koska en osannut olla kuten he muut . En oikein välittänyt leikeistä ja isoista ryhmistä myös minua pilkattiin aina jostain. Onneksi se aika on ohitse en enään välitä niistä ajoista ,mutta uniini ne tulee kuten koulu aikakin. Joskus olen pysähtynyt miettimään jos olisin ollut kuten muut edes yrittänyt olisiko ollut erilaista en olisi sairastunut paniikkiin. Varmaan olisin kuten muut hommailisin kakaroita ja juhlisin jossain koulun vanhojen ystävien kanssa.

kisulitassu2, kuullostaa tosi ikävältä tuo tilanteesi siskosi kanssa. Kai jossain vaiheessa tulee raja, kun ei pysty oikein kontroloimaan omaan käytöstään ja kohtelee itsensä lisäksi huonosti myös kaikkia muita. Pahasta olosta käsin huudellut asiat eivät tarkoita niiden olevan totta.

Luin Kirsi Salon kirjoituksen:

"Muistin, että maailma näyttäytyy meille sellaisena, minkä oven sisimmästämme avaamme. Jos avaamme oven valitukselle ja tympeydelle, sellaista se elo sitten on. Jos tietoisesti pysähdymme hetkeksi, suljemme tuon oven ja avaaamme sen puolen itsestämme, jossa asuu valo ja onnellisuus, alamme saada sitä roppakaupalla takaisin. Ja itselle tulee hyvä olo samalla."

Kuullostaapa helpolta. Ja kaikki nämä vuodet on ollut vain väärä ovi auki. Damn!

No tänään se valoisampi ovi on edes hiukan enemmän raollaan. Parempi mieli tuli ihan vain yhden tutun kanssa juttelusta. Mieli olisi niin helppoa pitää valoisana, kun olisi tarpeeksi ihmisiä ympärillä. Tästä mielentilasta katsottuna muutama mun aikaisempi kirjoitus tässä ketjussa tuntuu ihan kauheilta. Mutta ne on aina totisinta totta silloin kun se pahin synkkyys on päällä.

Mul on niin pala kurkussa ja tippa linssissä kun luen näitä, liippaa niin läheltä.
Itse en koe yksinäisyyttä kuin satunnaisesti ja oikeastaan viihdyn enimmäkseen omissa oloissani, mutta tiedän että veljeni on hyvin yksinäinen. Parikymppinen, ei ystäviä, eikä ikinä ollut tyttöystävää. Meillä on ollut vaikea lapsuus ja sen seurauksena hänellä on sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkikohtauksia ja todennäköisesti traumaperäinen stressihäiriö. Ei ole koskaan suostunut puhumaan lapsuuden tapahtumista, mutta kerran kännissä myönsi näkevänsä painajaisia ja flashbackejä. Mitään apua ei ota vastaan, eikä itse ole hakeutunut koskaan hoitoon. Hän ei halua tehdä mitään mitä mä yritän ehdottaa, että tehtäisiin jotain tai mentäisiin jonnekin. Enkä enää tiedä mitä pitäisi tehdä. En halua että häneltä menee elämä ohitse tai että on yksinäinen. Ja tiedän että hänellä on varmasti paha olla ja itsetuhoisia ajatuksia. Itselläkään ei mene niin hyvin, mutta se pahentaa kun murehdin veljen puolesta ja syytän itseäni. Minun olisi pitänyt pienenä osata auttaa paremmin ja joskus olin tahtomattani ilkeä. Olen suositellut veljelleni myös tätä saittia, jotta saisi vertaistukea. Tuskinpa on käynyt täällä lukemassa kun mikään muukaan ei kiinnosta.
Jaksamisia kaikille!