LilyMay kirjoitti 23.5.2011 14:44

Sain diagnoosin "lievä masennus" työterveyshoitajalta. Kävin myös lääkärillä joka vahvisti asian ja sen suuremmin kyselemättä tyrkkäsi reseptin käteen. Olen hämmentynyt ja peloissani.
Ensinnäkin pelkään näitä mielialalääkkeitä. Ja tuntuu että onko tämä nyt ihan todellakin näin.
Olen sinnitellyt noin parin kuukauden ajan jaksamisen rajoilla.
Minulla on perhe, koti, työ. Päällisin puolinhan kaikki näyttää olevan hyvin. Stressaan ihan kaikesta liikaa, jälkeenpäin ja etukäteen. En osaa nauttia elämästä, tästä hetkestä. Tuntuu pahalta. Epäonnistuneelta, riittämättömältä. En uskalla puhua asiasta miehelleni, enkä äidilleni (lääkäri kehotti).
Pyrin pärjäämään itse. Hoitamaan kodin ja lapset yksin. En osaa ottaa apua vastaan mieheltä.
Kaipaisin kahdenkeskistä aikaa miehenkanssa, sitä ei ole ollut pariin vuoteen. Meillä on 2 alle 3 vuotiasta lasta ja koululainen. Ihanat, toivotut lapset. Pienin, reilu 1 vuotias ei nuku. Hänen selittämättömät uniongelmat vaivaa todella. Olen hakenut apua, mutta ei juurikaan hääviä ole (unikoulu, neuvola, lääkäri).
Omaa aikaa ei ole, en osaa sitä mistään repiä, en edes pysty sitä järjestämään.
Lapsille ei ole hoitajaa lähipiirissä esim viikonloppuisin.
Nyt koen olevani epäonnistunut huono äiti ja saavani leiman otsaan. Kun myönnän etten enää jaksa, yksin.
Yksinäinen olo on usein. Äiti kavereita on joitan, leikkipuisto tuttuja.
Pari ystävää, mutta lapseton kaveri tuntuu nykyisin olevan ihan eri aaltopituudella ja muutti eri paikkakunnallekin joten emme juuri ole tekemisissä enää niin kuin ennen.
Toinen ystävä, tuli erimielisyyksiä, olemme väleissä kyllä mutta tuntuu että kuormitan häntä ongelmillani liikaa.
Töissä on työkavereita, mutta tuntuu että ei kuulu mihinkään "porukkaan".
Olen kadottanut positiivisuuden elämästäni.
Arki on jatkuvaa stressaamista rahasta. Vaikka on 2 työssäkäyvää aikuista, rahat riittää kyllä ruokaan, silti ollaan tiukoilla. Koen raha-asiat aivan valtavana stressinä. Onhan minulla vakityö, mutta mitäs jos joku päivä ei olekaan? tai miehellä?
Haluaisin olla positiivinen itseni, iloinen äiti lapsilleni. En ole, olen väsynyt ja stressaantunut, ärsyynny helposti. Tämä pelottaa minua.
Miten tästä pääsee "ylös" miten tähän on tultu!?

Tämä oli vähän hätäisesti kirjoitettu viesti mutta kirjoitin ensin pitkän viestin joka katosi kuin tuhka tuuleen joten tästä ei tullut enää niin hyvä.

Kuitenkin, koko ajan itkettää ja on paha olla.
Jäi kirjoittamatta eräs tärkeä asia.
Jouduin joulukuussa tekemään abortin. Tämä vaivaa mieltäni enemmän kuin paljon.
En oikein tiedä missä ja kenen kanssa asiaa voisi hoitaa.
Perheneuvolaan psykologille on vielä pitempi jono kuin työterveyteen.
Ystävälle voi sanoa, mutta hän on jo mielestäni joutunut kuuntelemaan liian monta kertaa asiasta. Eikä ole itse moista kokenut joten ei oikein osaa auttaa. Kukapa osaisi? Kadun asiaa niin että sattuu. Vaikka samalla tiedän tehneeni raskaan ja vaikean päätöksen mieheni kanssa silloin järki syistä.
Meillä on siis 2 pientä lasta joista toinen hyvinkin vaativa.
Pillereistä huolimatta tulin raskaaksi. Edellinen raskaus oli vaikea. Olin sairaalassa useaan otteeseen. Pelästyin raskautta ihan kamalasti. Olen ollut abortti vastainen aina. Vain erittäin erittäin painavista syistä voin hyväksyä. En olisi uskonut enkä toivonut joutuvani sen päätöksen eteen itse. Tällöin mieheni ja lääkäri kehottivat ajattelemaan omaa terveyttä ja jaksamista.
Nyt kuitenkin tuntuu että olisin minä sen raskauden jaksanut, miten saatoin tehdä niin kun tein! Tekee niin pahaa.

Moikka!
Tilanteesi on surullinen ja varmasti tarvitset apua enemmän kuin nyt tällä hetkellä saat. Itse taistelin työterveyden kanssa omasta olostani kolmisen kuukautta. Pelkillä nappuloilla ajattelivat sen menevän ohi sielläkin. Työterveyden psykologilla kävin kolme kertaa ja hän vihdoin ja viimein kirjoitti lääkärille suositiksen siitä että laittaisivat lähetteen mtt:hen. (psykanpolille). Sain lähetteen ja minulla on nyt menossa arviointi jakso. Olen kuitenkin jo jonkin verran saanut itseäni ylös ja reipastumaan mikä on tärkeää lapseni kannalta. Tämä minunkin masennukseni todettiin heti mtt:ssä hoitoa tarvitsevaksi ja pelkkä lääkitys ei riitä. Olen nyt tyytyväinen koska koen saavani apua. Minua ei enään niin pelotakkaan mikä oli ennen päällimmäisenä mielessä kun mietin kuinka akuan jaksan.
Haluan vain sanoa sinulle että jos todella tunnet etti saamasi lääkkeet ole riittävä hoito oloosi niin painosta työterveyttä vaadi saada hoitoa ennekuin voimasi loppuvat. Huomasin että se oli itsellenikin ainoa vaihtoehto jos halusin että paha oloni otetaan vakavasti. Kynnys oli korkea koska en ollut koskaan oppinut pitämään puoliani mutta tein sen ja olen tyytyväinen.
Voimia sinulle ja jaksuja🙂🌻