Lemmikin menettäminen ja siitä selviytyminen

Lemmikin menettäminen ja siitä selviytyminen

Käyttäjä diira aloittanut aikaan 08.04.2017 klo 19:13 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä diira kirjoittanut 08.04.2017 klo 19:13

Menetin eilen rakkaan koirani tapaturmaisesti vain 6-vuotiaana. Tuska on kestämätöntä ja mietin, että miten elämä voi tästä enää ikinä jatkua.
Olisi lohduttavaa kuulla mietteitä muilta lemmikin menettäneiltä ja siitä miten olette selvinneet takaisin arkeen.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 09.04.2017 klo 08:45

Lemmikin menetys on aina suuri asia. Hyvä ystävä on poissa ja suru tuntuu kestämättömältä,jos kuolema tapahtuu yhtäkkiä odottamatta eikä siihen ole voinut valmistautua mitenkään. Aika tässä auttaa,ei mikään muu.Vähitellen suurin suru muuttuu kaipaukseksi ja muistojen vaalimiseksi. Joskus voi päätyä uuden koiran ottamiseen,joskus ei. Minä otin uuden koiran pitkän harkinnan jälkeen enkä ole katunut päätöstäni. En ole unohtanut menettämääni ystävää,se kulkee aina mukanani.
Voimia sinulle!

Käyttäjä diira kirjoittanut 09.04.2017 klo 11:41

Kiitos Mollyan vastauksestasi. Vaikka tiesin, että rakkaan lemmikin menettäminen tulee olemaan kauheimpia asioita elämässäni niin nyt kun se oikeasti tapahtui, olen tavallaan yllättynyt miten kamalalta ihmiskehossa voi asia tuntua.
En ole saanut syötyä käytännössä ollenkaan, juotua vain hieman ja vatsa on sekaisin ja oksettaa. Tuntuu, ettei tästä pääse koskaan yli ja tuntuu vain niin mahdottoman epäreilulta, että minulta vietiin kuitenkin vasta 6-vuotias koirani helposti estettävissä olevan tilanteen takia. Syytän tietysti itseäni monestakin asiasta vaikka tiedän ettei se tuo koiraani takaisin tai auta asiasta ylipääsemisessä mitenkään.
Tuntuu, että on pakko puhua asiasta jatkuvasti jonkun kanssa ja kerrata tapahtumia ja ajatuksia moneen kertaan mutten haluaisi liikaa vaivata läheisiäni. Eilen soitin valtakunnalliseen kriisipuhelimeen ja se auttoi kun sai kertoa asian taas uudelleen aivan uudelle ja ulkopuoliselle ihmiselle. Nyt odottelen kriisipuhelimen aukeamista, jotta voin taas käydä asiaa läpi, vaikka juuri puhuin ystäväni kanssa asiasta. Yleensä käsittelen asiat omassa päässäni, mutta tämä koiran menetys on niin suuri asia, että olen joutunut "nöyrtymään" muiden ihmisten apuun, koska muuten varmasti tulisin hulluksi ja tekisin jotain typerää.
Kaipaus ja ikävä on raastavaa ja äärettömän suurta, mitään muuta en toivo kuin että olisin vielä saanut viettää mukavia vuosia tuon maailman kilteimmän ja ihanimman karvapalleroni kanssa 😭

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 09.04.2017 klo 12:49

Hyvä,että puhut nyt asiasta,ettet vain ahdistu lisää. Ystäväni menetti vähän aikaa sitten koiransa. Oli lääkärissä hoidettavissa olevan pienen vaivan takia,mutta sitten tarkemmassa tutkimuksessa todettiin kasvaimia,joita ei voitu poistaa. Eutanasia-päätös tehtiin nopeasti,koska lääkäri arveli kipuja jo olevan,vaikka koirat peittelevät ne hyvin.
Hänellä on myös toinen koira,joka ei osaa olla yksin ja ystäväni hankki miltei heti uuden pennun. Tämä ratkaisu toimi hänellä. Valitsi kuitenkin toisen rodun ihan sen takia,että kuollut koira oli niin erityinen. Sanoo,että purkaa suruaan nyt hoitamalla uutta pentua ja ei koskaan unohda kuollutta koiraansa. Uskon kyllä häntä,sillä hän ja koira olivat niin rakkaita toisilleen,että se välittyi ihan ulkopuolisillekin.
Minä pystyin hankkimaan uuden koiran pitkän ajan kuluttua. Tämä nykyinen koirani on aivan erilainen kuin entinen,mutta ottanut jo täysin paikan sydämessäni.
Sure rauhassa menetystäsi,nyt on sen aika.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 09.04.2017 klo 13:39

diira kirjoitti 9.4.2017 11:41

Kiitos Mollyan vastauksestasi. Vaikka tiesin, että rakkaan lemmikin menettäminen tulee olemaan kauheimpia asioita elämässäni niin nyt kun se oikeasti tapahtui, olen tavallaan yllättynyt miten kamalalta ihmiskehossa voi asia tuntua.
En ole saanut syötyä käytännössä ollenkaan, juotua vain hieman ja vatsa on sekaisin ja oksettaa. Tuntuu, ettei tästä pääse koskaan yli ja tuntuu vain niin mahdottoman epäreilulta, että minulta vietiin kuitenkin vasta 6-vuotias koirani helposti estettävissä olevan tilanteen takia. Syytän tietysti itseäni monestakin asiasta vaikka tiedän ettei se tuo koiraani takaisin tai auta asiasta ylipääsemisessä mitenkään.
Tuntuu, että on pakko puhua asiasta jatkuvasti jonkun kanssa ja kerrata tapahtumia ja ajatuksia moneen kertaan mutten haluaisi liikaa vaivata läheisiäni. Eilen soitin valtakunnalliseen kriisipuhelimeen ja se auttoi kun sai kertoa asian taas uudelleen aivan uudelle ja ulkopuoliselle ihmiselle. Nyt odottelen kriisipuhelimen aukeamista, jotta voin taas käydä asiaa läpi, vaikka juuri puhuin ystäväni kanssa asiasta. Yleensä käsittelen asiat omassa päässäni, mutta tämä koiran menetys on niin suuri asia, että olen joutunut "nöyrtymään" muiden ihmisten apuun, koska muuten varmasti tulisin hulluksi ja tekisin jotain typerää.
Kaipaus ja ikävä on raastavaa ja äärettömän suurta, mitään muuta en toivo kuin että olisin vielä saanut viettää mukavia vuosia tuon maailman kilteimmän ja ihanimman karvapalleroni kanssa 😭

Voi, olen tosi pahoillani menetyksestäsi! Meidän koira jouduttiin lopettamaan sairastumisen takia kun olin jo muuttanut pois kotoa, joskus vuosia sitten. Muistan että oli tosi epätodellinen olo muutaman päivän, kun vaan yritin jatkaa arkirutiineja vaikka itketti. Sytytin kyllä kynttilän kerran jos toisenkin, ja se oli tavallaan lohdullista, tuntui tärkeältä tehdä jotain konkreettista "muistamista", vaikka en usko että unohtamisesta olisi ollut muutenkaan vaaraa.

Hienoa kuitenkin että olet löytänyt ihmisiä ja kanavia, joissa pääset puhumaan asiasta! En usko että ystäväsi kyllästyvät kuulemaan asiasta, ainakaan jos/kun tajuavat miten isoa ja tärkeää se on sinulle. Mullekin tulee monesti sellainen olo ettei saisi "vaivata" ihmisiä omilla huolillaan, mutta mielestäni teet rohkeasti kun kerrot miltä sinusta tuntuu. Hienoa että osaat pyytää ja vastaanottaa apua, se ei ole monelle mikään itsestäänselvä taito.

Käyttäjä diira kirjoittanut 09.04.2017 klo 19:51

Olen niin suunnattoman kiitollinen vastauksistanne, tämä tunne että edes joku kuuntelee on lohduttavaa ja tärkeää. <3
Suvustani on kuollut tänä vuonna 3 ihmistä ja nyt vielä rakas koirani. Väkisinkin miettii, että kuka on seuraava ja että onko elämässä enää mitään järkeä kun se on vain pelkkää kärsimystä. Ja sen kun tietää, että mitä pitempään tässä eletään niin sitä mukaan alkaa läheiset luonnollisestikin poistumaan tästä maailmasta.
Tällä hetkellä tuntuu etten tule ikinä kestämään tällaista samanlaista tuskaa vaikka se on väistämättä edessä (jollen itse satu kuolemaan ensimmäisenä). Toisaalta haluaisin uskoa, ettei tämän pahempaa voi enää olla, koska koirani oli minulle tärkein ja rakkain ikinä (oli ensimmäinen koirani), vaikka jotkut ei-lemmikkiä omistaneet saattavat pitää tätä ajatusta jotenkin hölmönä, koska "sehän oli vain eläin". Minulle se oli kuitenkin se ainoa elävä olento, joka näki minut täysin sellaisena kuin olen ja joka kuunteli nekin surut ja murheet, joita en muille kertonut. Rakastin sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa (ja kyllä, enemmän kuin jopa omaa äitiäni jonka kanssa meillä on ollut jo pitkään kylmät välit).
On koskettavaa, että tämä menetys ei ole koskettanut ainoastaan itseäni vaan myös läheisiäni, sillä ehdin jo kauan uskoa, että maailma on kylmä paikka ja muut ihmiset tunteettomia. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että muutkin rakastivat tuota vilpitöntä ja iloista nappisilmää joka pelkällä olemuksellaan ilahdutti muitakin ihmisiä.
Ajatukset ovat vielä niin sekaisin, etten tiedä onko tekstini liian sekavaa mutta uskon teidän ymmärtävän.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 09.04.2017 klo 21:31

Kun on itse kokenut koiran menettämisen surun tietää hyvin mitä nyt käyt läpi. Eläimen menetys on monelle suurempi suru kuin ihmisen menetys. Sitä eivät kyllä ymmärrä sellaiset ihmiset,joilla ei ole mitään kontaktia eläimiin.
Itse lohduttauduin sillä,että koirani sai hyvän elämän ja sen ei tarvinnut kärsiä pitkään,kun pystyin eutanasia-päätöksen tekemään,vaikka olin shokissa. Minulla oli myös läheisiä,jotka ymmärsivät menetyksen suuruuden. Puolisoni sai pitkään suostutella uuden koiran ottamista ja sitä eläinlääkärikin suositteli. Hän tunsi koirani ja tiesi miten tärkeä perheen jäsen se oli. Minä tarvitsin kuitenkin aikaa suremiselle. Kun uusi pentu tulee kotiin.se vaatii paljon aikaa ja sitä sitten järjestettiin oikein porukalla.
Surra saa ja pitää tehdä omassa tahdissa ja sitten päästää irti. Koira on kuitenkin sellainen sydämen valtaaja ettei se koskaan
mielestä kokonaan katoa ja niinhän se pitää ollakin.

Käyttäjä diira kirjoittanut 09.04.2017 klo 23:00

Huomaan jumiutuvani miettimään sitä, miten toisin toimimalla koirani olisi vielä tässä vieressäni terveenä ja ihanana omana itsenään. Toinen koira siis kävi kimppuun ja koska ajoissa ei huomattu (en minä enkä eläinlääkäri), että hammas oli lävistänyt ihon niin vauriot sisäelimissä olivat jo liian suuret ja oli pakko päästää muruseni kärsimyksistään.
Mietin monesti päivässä, että minun olisi pitänyt tutkia koira vielä tarkemmin kuin mitä tein ja olisi pitänyt viedä heti uudestaan eläinlääkäriin ja olisi pitänyt nostaa koira syliin ettei toinen koira pääsisi nappaamaan. Vaikka tiedän ettei tämä jossittelu tuo koiraani takaisin ja järjellä ajateltuna tässä ei ole mitään järkeä niin jumiudun näihin ajatuksiin väkisinkin. Tiedän kuitenkin toimineeni parhaani mukaan niiden tietojen valossa mitä oli ja ajatellen koko ajan vain koirani parasta. Siltikään tuon muistaminen ei riitä koko aikaa pitämään noita itsesyytöksiä poissa mielestä.
Jotenkin suorastaan hävettää myöntää, että katselin tuossa muutama tunti sitten kasvattajien sivuja pennun hankita mielessä. Tuntuu väärältä miettiä asiaa näin pian, vaikka tiedän etten ole mitenkään yrittämässä korvata juuri menehtynyttä karvakorvaani tai yrittämässä unohtaa sitä. Vaikka olenkin monesti miettinyt haluavani noudattaa erään läheiseni ajatusta siitä, että aina on katsottava eteenpäin niin tässä kohtaa tuo tulevaisuuden ajattelu tuntuu todella väärältä.
Toivon niin kovasti, että koirani ymmärsi kuinka tärkeä se minulle (ja muille läheisilleni) oli ja tavallaan tiedänkin, että se tiesi ja tunsi olevansa todella rakastettu. Vaikka olenkin hyvin rationaalinen ihminen niin jotenkin haluaisin uskoa, että koirani jotenkin vielä kuulisi mitä sille olen vielä kuoleman jälkeen sanonut ja mitä olen siitä ajatellut. Mutta sehän ei ole mahdollista. Raastava ikävä vyöryy taas päälle ja ajatukset siitä, että koirani kuuluisi olla vielä täällä kanssani.

Käyttäjä terve88 kirjoittanut 10.04.2017 klo 09:44

Hei.
Minun piti lopettaa rakas kissani pari viikkoa sitten. Kissani oli sellainen superyksilö. Niin hirveän kiltti ja täydellinen, rakas kissa. Kissalla oli iso, jo kerran leikattu patti kaulassa.
Lopettaminen oli kauheaa. Itkin hirveästi kun sain pitää rakkaani elotonta ruumista vielä viimeisen kerran sylissäni. Kissani oli aivan veltto ja sen katse oli lasittunut.
Olin äitini kanssa viemässä kissaani viimeisen kerran eläinlääkärille. Saimme hyvästellä rakkaamme rauhassa erillisessä huoneessa. Kiitimme kissaa yhteisistä vuosista. Se oli ollut minulla yhdeksän vuotta. Kissa oli minun ensimmäinen lemmikkini. Hän oli 13- vuotias kuollessaan.
En tiedä miten oikeasti selvisin kissan kuolemasta. En menettänyt edes toimintakykyäni tms.

Lemmikin kuolema on raskas juttu. Eläimet ovat niin viattomia. Kissani oli ainoa joka hyväksyi minut eikä arvostellut, vaan rakasti pyyteettä.

Kuinka sinun koirasi haudataan? Minun kissani meni joukkotuhkaukseen. Tuhkat sirotellaan eläinten hautausmaalle. Se tuntuu minusta lohdulliselta.

Lemmikin kuolema on aina järkytys ja iso muutos. Yhtäkkiä rakas seuralainen ei olekaan siinä.
Minun kissani käveli ylitseni ja jätti tassunjälkensä sydämeeni ikuisiksi ajoiksi...

Käyttäjä diira kirjoittanut 10.04.2017 klo 10:33

terve88 kirjoitti 10.4.2017 9:44

Hei.
Minun piti lopettaa rakas kissani pari viikkoa sitten. Kissani oli sellainen superyksilö. Niin hirveän kiltti ja täydellinen, rakas kissa. Kissalla oli iso, jo kerran leikattu patti kaulassa.
Lopettaminen oli kauheaa. Itkin hirveästi kun sain pitää rakkaani elotonta ruumista vielä viimeisen kerran sylissäni. Kissani oli aivan veltto ja sen katse oli lasittunut.
Olin äitini kanssa viemässä kissaani viimeisen kerran eläinlääkärille. Saimme hyvästellä rakkaamme rauhassa erillisessä huoneessa. Kiitimme kissaa yhteisistä vuosista. Se oli ollut minulla yhdeksän vuotta. Kissa oli minun ensimmäinen lemmikkini. Hän oli 13- vuotias kuollessaan.
En tiedä miten oikeasti selvisin kissan kuolemasta. En menettänyt edes toimintakykyäni tms.

Lemmikin kuolema on raskas juttu. Eläimet ovat niin viattomia. Kissani oli ainoa joka hyväksyi minut eikä arvostellut, vaan rakasti pyyteettä.

Kuinka sinun koirasi haudataan? Minun kissani meni joukkotuhkaukseen. Tuhkat sirotellaan eläinten hautausmaalle. Se tuntuu minusta lohdulliselta.

Lemmikin kuolema on aina järkytys ja iso muutos. Yhtäkkiä rakas seuralainen ei olekaan siinä.
Minun kissani käveli ylitseni ja jätti tassunjälkensä sydämeeni ikuisiksi ajoiksi...

Kauheaa, että kissasi jouduttiin lopettamaan, minunkin koirani oli niin superkiltti ja aivan mahtava yksilö, harmittaa kun tuntuu että kaikki parhaat lähtee ensimmäisenä.

Koirani menee yksilötuhkaukseen ja saan tuhkat n. parin viikon päästä. Olen jo kerennyt miettiä, että olisiko joku muu tapa ollut parempi, koska huomaan välillä ajattelevani miltä koirani tällä hetkellä näyttää kun se makaa jossain kylmiössä odottamassa tuhkausta tai miltä sen tuhkaaminen oikein näyttää. Kuitenkin ajatus maassa mätänevästä ruumiista on vielä pahempi joten lopulta tämä on kai parhain vaihtoehto. Minua ahdistaa jo etukäteen uurnan hakeminen ja tuhkien sirottelu, koska tiedän että se tuo tunteet niin vahvasti taas pintaan. Tiedän kuitenkin, että sitten kun olen saanut tuhkat ripoteltua niin tiedän rakkaani saaneen viimeisen rauhan rakastamassaan paikassa.
Tämänkin tekstin kirjoittaminen kouraisee niin vahvasti sisuskaluissa, etten tiedä miten päin olisin. Toivoisin että tämä olo alkaisi jo helpottamaan, koska olen pystynyt jo hyvillä mielin muistelemaan koirani kanssa vietettyjä ihania hetkiä. Toki itken päivittäin edelleen mutta se ei ole edes niin huono asia kuin nämä fyysiset tuntemukset.

Käyttäjä diira kirjoittanut 10.04.2017 klo 10:37

Johtotähti kirjoitti 10.4.2017 10:4

Minun paras kaveri (koira) piti lopettaa viime kesänä. 10v uros oli, mutta silti oli virkeä tapaus. Pystykorva/kultainennoutaja. Puhetta siitä oli jonkun aikaa, mutta yllättäen se tapahtui. Eräs kaunis päivä tuli isältä viesti, että koira on lopetettu. Monta päivää meni itkiessä. Pelkäsi pistiäisiä ja isoja ääniä niin paljon, että meni hädissään aina häkistä läpi. Ihme ja kumma mitään näkyviä haavereita en ikinä huomannut. Onneksi on vielä tämän koiran tyttö talossa.

Sinulla on onni, että kuitenkin toinen koira jäi taloon. Itsekin olin aina ajatellut, että otan toisen koiran myös sen vuoksi, etten toisen pois lähtiessä jäisi yksin tyhjään taloon. Suunnitelmissani minulla olikin ensi syksylle ottaa minun ja koirani iloksi uusi lauman jäsen ja tiedän, että koiranikin olisi nauttinut toisesta koirakaverista. Liian varhain joutui kuitenkin hauvelini lähtemään emmekä päässeet yhdessä kokemaan tuota riemua. Harmittaa myös se, ettei koirani päässyt elämään toisen koiran kanssa kuin lyhyitä aikoja vaikka niin kovasti aina sille koirakaveria mietin.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 10.04.2017 klo 12:05

Vaikka tämä ei auta sinua surussasi kysyn kuitenkin,että onko toisen koiran omistaja ottanut vastuun tapahtuneesta. Jokainenhan on vastuussa eläimen aiheuttamasta vahingosta,myös taloudellisesta. Kun näin vakavasta asiasta on kysymys ja koira ilmeisen vaarallinen muillekin,asiaa pitäisi kyllä selvittää tarkemmin. En vaatisi koiran lopettamista,mutta erityistä tarkkuutta omistajalta,kun se liikkuu siellä,missä on muitakin koiria ja ihmisiä.

Käyttäjä diira kirjoittanut 10.04.2017 klo 13:28

Mollyan, koiran omistaja lupasi maksaa aiheutuneet eläinlääkärikulut mutta oli heti huolissaan siitä, että teenkö asiasta rikosilmoituksen. Silloin en vielä oikein osannut sanoa asiaan mitään ja ajattelinkin jo, etten jaksa sitä tehdä jos suostuu maksamaan. Kuitenkin kaikki juttelemani ihmiset ovat tuoneet esille, että minun kuuluisi rikosilmoitus kuitenkin tehdä, vaikkei se tuokaan koiraa takaisin.
Eräs entinen juristi kuitenkin minusta viisaasti sanoi, että tekemällä rikosilmoituksen teen oikeutta uhriksi joutuneelle koiralleni, vaikke se tuokaa sitä takaisin. Itse vain pelkään koiran omistajan suuttuvan asiasta ja että hän tekee siksi jotain minulle.

Käyttäjä diira kirjoittanut 10.04.2017 klo 13:38

Tuntuu, että kun oikeasti olisi psyykkisen avun tarpeessa niin sitä ei yhteiskunnastamme tahdo saada ja ihminen jätetään yksinään selviytymään ja soittelemaan turhaan kymmeniin eri numeroihin. Olen jo käynyt asiaa useamman läheisen kanssa useampaankin kertaan mutta koska en halua uuvuttaa heitä liikaa olen kirjoittanut tänne, kokeillut Sekasin-chattia huonolla kokemuksella ja soittanut valtakunnalliseen kriisipuhelimeen kahdesti.
Silti tuntuu, etten saa tarpeeksi apua tähän ahdistukseeni ja soitinkin tänään terveyskeskukseen, josta minulle annettiin kaksi eri numeroa psykiatrisille sairaanhoitajille joihin soittaa. Toinen vastasi ja antoi kaksi numeroa lisää ja toinen vastasi soittopyynnön jälkeen antaakseen taas saman numeron minkä tämä aiempikin. Psykologinnumerosta ei useista soittoyrityksistä vastattu ja kriisikeskuksenkin puhelinaika on klo 12-13.
Ainoa yhteiskunnallinen taho, josta olen saanut apua on tosissaan valtakunnallinen kriisipuhelin. Uskomatonta miten vähissä julkisen terveydenhuollon resurssit ovat enkä kyllä tämän kokemukseni perusteella ihmettele yhtään Suomen korkeita itsemurhalukuja jos meininki on tämä, että ihmiset jätetään psyykkisen hädän hetkellä oman onnensa nojaan.

Käyttäjä Kata_K (Työntekijä) (Sos-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 10.04.2017 klo 14:00

Hei nimimerkki diira,

Oletkohan huomannut, että Tukinetissä toimii Solmussa-chat aikuisille? En tosin tiedä minkä ikäinen olet, mutta chat on joka tapauksessa maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 17-19 sekä tiistaisin ja torstaisin heti aamusta klo 8-10.

Chatissä voit keskustella tukihenkilön kanssa mieltäsi painavista asioista. Iltapäivisin chatissä on enemmän ruuhkaa kuin aamuisin. Nopeiten päässee keskustelemaan tiistaina tai torstaina klo 8-10 välillä.

Voimia tilanteeseesi.

Käyttäjä diira kirjoittanut 10.04.2017 klo 18:04

Kata_K kirjoitti 10.4.2017 14:0

Hei nimimerkki diira,

Oletkohan huomannut, että Tukinetissä toimii Solmussa-chat aikuisille? En tosin tiedä minkä ikäinen olet, mutta chat on joka tapauksessa maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 17-19 sekä tiistaisin ja torstaisin heti aamusta klo 8-10.

Chatissä voit keskustella tukihenkilön kanssa mieltäsi painavista asioista. Iltapäivisin chatissä on enemmän ruuhkaa kuin aamuisin. Nopeiten päässee keskustelemaan tiistaina tai torstaina klo 8-10 välillä.

Voimia tilanteeseesi.

Olen nyt kokeillut kahdesti Sekasin-chattia, koska sovin ikäni puolesta vielä kohderyhmään. Solmussa-chatista olen kuullut mutten kokeillut.