Lapsuusperhe ja pysyvä välimatka heihin?!?
Olen tosi väsynyt tähän ongelmaperheeseen, hirveitä asenteita toisia kohtaan koko ajan. Kai siellä on jotain persoonallisuushäiriötä taustalla, joka vaikuttaa kaikkeen, mut en jaksa enää paneutua siihen – en sillä tavalla pysty ratkaisemaan asioita, kun ihmiset ei halua apua, ei heissä ole mitään vikaa muissa vaan. Kaikenlaisten tapahtumien jälkeen tuntuu siltä että otan koko perheestä eron, suurimmat mun ongelmat on aina johtuneet siitä porukasta.
Mun vika on se että olen aina koittanut olla välissä, oon koittanut aina nähdä jotain hyvää ihmisissä kait ensin, nyt en enää tiedä pystynkö ees siihen. Oon kantanut syyllisyyttä kun olen ollut aiemmin pari vuotta irti joko kokonaan tai sitten pelkän sähköpostiyhteyden varassa – onko mulla joku ihmeellinen pelastajasyndrooma kun kuvittelen että pystyn olemaan tukena ihmisille jotka ei halua kehittyä mihinkään suuntaan… Vaikealta tuntuu sekin että kokonaan irrottautuu, tulee olo että luovutan, mutta kun voin tosi huonosti itse eikä minun ihmissuhdetaidotkaan ole tarpeeksi kehittyneet noin ongelmallisen porukan kanssa, joten en osaa oikeen ystävyyssuhteitakaan yllä pitää – mutta niin johtuisikohan sekin siitä että lapsuusperhe on aina vienyt kaiken energian…. en tiedä kun en ole muussa elänyt.
Sanovat että jokaisella joka on vastaavanlaisesta perheestä kotoisin on itsellään ”kirppuja” eli jäänteitä niistä tavoista joilla kotona on eletty, ratkaisukeinoja tms tms. ja jos ne on persoonallisuushäiriön tuottamia niin… öö…
No, en ihmettelisi jos itsellä olisi joku päin vastaiseen suuntaan taipuva persoonallisuushäiriö kuin perheenjäsene/illä, enkä edes siitä kokisi häpeää, mutta toivoisin että joskus löytyisi ihmisiä jotka pystyisi jotain tajuamaan. Ja kaiken lisäksi törmään aina ihmisiin joiden mielestä äitiä ei saa arvostella, isää saa vähän enemmän mutta sekin on vähän niin ja näin… ei kai se sana/rooli äiti/isä tee kenestäkään pyhimystä automaattisesti… veljetkin alkaa jo olemaan niin vihaisia koko ajan että niidenkään kanssa ei viitsi puhua mistään.
En ole ees nuori enää joten sekin on vähän naurettavaa, kun ei tähän mennessä ole osannut näistä ongelmista selvitä. No terapia jäi tekemättä, kun ei ollut rahaa… mulla on kuitenkin suorastaan pakkomielle kehittää itseä koko ajan, koittaa olla rehellinen itse itselleni omien vikojen ja virheiden suhteen, joten siitä en periksi anna. Voi kun olisi netissä joku aikuisille tarkoitettu tukihenkilö jonka kanssa voisi suoraan puhua tämmöisistä ongelmista pidemmällä tähtäimellä (en tarkoita kertaluontoisia juttuja) ja miettiä että onko itse valmis tekemään ratkaisuja joista on isoja seurauksia muille sekä itselle. Ettei olo sitten vaan muutu lopullisesti pahemmaksi… olen vähän erakoksi muuttunut ihmisten suhteen ja kirjoittaminen on helpompaa kun puhuminen, miksi suomessa aina kaikki pitää tehdä naamasta naamaan, en tajua.
Onneksi on kuitenkin joitain ihmisiä elämässä, en kuitenkaan halua rasittaa niitäkään liikaa puhumalla kun olen sitä mieltä että ei voi odottaa että lähimpänä olevat ihmiset on koko ajan tukena ja ymmärtää kaiken.
semmoista tänään… 😑❓
Hei. Enpä tiedä ihan kaikkea taustastasi ja minkälaisia ovat perheesi jäsenet, mutta kerron vain miten itse ratkaisin hankalat suhteet vanhempiin ja sisaruksiin. Olin ollut terapiassa jo muutaman vuoden, kun tulin siihen pisteeseen, että lopetin yhteyden pidon vanhempiini ja osaan sisaruksia. laitoin vain kortit merkkipäivänä. No, onneksi "paranin" niin paljon jo melkein vuodessa ettei sen pidempään tarvinnut olla erossa vanhemmistani, osa sisaruksista on edelleen etten pidä yhteyttä (mutta eivät hekään). Sain ammatti-apua siihen että tavallaan "erosin" vanhemmistani, erkanin henkisesti ja en enää ottanut niin henk.koht. sitä mitä he puhuivat vaan annoin mennä toisesta korvasta ulos. Ja aloin hyväksymään heidtä sellaisena kuin olivat.
En suosittele kelleen sitä että ei pidä vanhempiinsa yhteyttä, se on liian julmaa ja kadun sitä, antaisin mitä vain että saisin sen tekemättömäksi. Voi sitä hoitaa itsensä kuntoon ilman sitäkin. Mutta ei ole pakko olla sisarusten kanssa yhtä pataa eikä ystäviä, virallisesti olla tekemisissä muttei muuten tarvi.
Toinen seikka joka minua puhuttelee on se, että olen yrittänyt muita muuttaa, yrittänyt opettaa muita, kun ei se ole tarpeen, vain itseään voi muuttaa ja siinäkin vain siten että alkaisin hyväksymään ja suvaitsemaan ihmisten erilaisuutta, etten pakottaisi itseäni erkanemaan muista kun en siedä erilaisuutta, sekin on aika julmaa itseä kohtaan.
kiitos kun kirjoitit, sain itselle siitä hyviä oivalluksia juuri tuon takia, etten yritä enää muuttaa muita, niin on helpompaa elää🙂
Kiitos itsellesi kun laitoit viestiä, on kiva kun joku sanoo jotain asiaan 🙂
Moderaattoreille viestiä myös että kiitos kun huomautitte että täältä löytyy tukihenkilöitä vähän pidemmäksikin aikaa tarvittaessa, hieno homma. Kiitos! Odottelen nyt sitä tässä ja katselen miten homma kehittyy.