Minä olen 30-vuotias lapseton nainen. En erityisemmin pidä lapsista, joten siksi en niitä halua. Olen kummallinen tapaus - naiseksi. Naisenhan kuuluu tehdä lapsia, jos siihen pystyy. Ihmiset kyselevät välillä "No millonkas sinä?" Kunnes toteavat perään, että "eihän sinulla ole miestäkään". Ihan kun minussa olisi jotakin vikaa kun en tee asioita samalla tavalla kuin muut.

Eli tässä kaksi asiaa, jotka saavat minut kiehumaan. Naisen pitää tehdä lapsia, koska sattuu olemaan nainen. Ja lapsia tehdään vaan miehen kanssa yhdessä.

Lähipiirissäni ikäisilläni on jo perhettä tai vähintäänkin ollaan tulossa raskaaksi. Puheenaiheet pyörivät vaan perheen perustamisen ympärillä ja minä olen ulkopuolinen, koska aihe ei kiinnosta minua.

Minua ei ainakaan vielä ole kartettu lapsettomuuteni takia, saa nähdä miten käy tulavaisuudessa kun ikää tulee lisää. Ärsyttää vaan se oletus, että minäkin hankkisin itselleni miehen ja tekisin lapsia.

Oli niin uudenlainen näkökulma asiaan, että piti ihan alkaa kommentoimaan. Minä siis olen perheellinen ihminen. Minulle ei koskaan ole tullut mieleen, että lapsettomat olisivat jotenkin poikkeavia.

Meillä on tuttavapiirissä parikin lapsetonta pariskuntaa. Myönnän, että heidän tapaamisensa on vähentynyt lastemme syntymän myötä, mutta syy on ihan toisaalla. Nimittäin lasten myötä elämä muuttui valtavan kiireiseksi ja kyläily paljon työläämmäksi verrattuna siihen aikaan, kun itsellä ei ollut lapsia. Ennen lapsia oli helppo lähteä kylään sen suuremmitta suunnitelmitta. Lasten kanssa pitää huomioida ruoka-ajat, nukkuma-ajat, ulkoilut, pukemiset, riisumiset jne. Toki joillakin voi olla superrauhallisia ainakaikkeentyytyväisiä lapsia, mutta vähänkin villimpi ja temperamenttisempi tenava on ihan oma haasteensa, erityislapsista puhumattakaan.

Lapsettomissa perheissä kyläily voi olla myös ”hankalaa” (etenkin pienten lasten kanssa), koska lapsettomassa kodissa ei ole tarvinnut muokata kotia lapsille sopivaksi (esim. koriste-esineitä on alhaalla yms.). Eli kun menee kylään lapsettomaan perheeseen, pitää koko vierailun ajan katsoa perään omia lapsia haukan lailla, etteivät he riko mitään tai tutki heille kuulumattomia paikkoja. Tuntuu että hiki valuu vahtimisesta ja rentoutumisesta ei ole tietoakaan. Sen sijaan jos menee kylään toiseen lapsiperheeseen, siellä on valmiina lasten oma huone/nurkkaus, jossa riittää sallittua puuhaa ja kiinnostusta lapsille. Lisäksi lapset leikkivät mielellään keskenään, jolloin aikuinen voi rauhassa jutella aikuisten kanssa.

Paljon mieluummin kutsun lapsettomat tuttavat meille kylään, koska silloin on ympärillä oma koti ja tutut ympyrät. Mutta silloinkin täytyy hoitaa vanhemman hommat siinä sivussa. Jos vieraat eivät tuo mukanaan omia lapsia, on aika takuuvarmaa, että oma lapsi käy vähän väliä hinkumassa huomiota vierailta: haluaa näyttää nukkensa, rekka-autonsa, haluaa tehdä esityksen yms. Meidän lapsettomat vieraat ovat oivaltaneet jutun ja käyneet ihastelemassa piirustukset, nuket yms. Tällaisen esittelykierroksen jälkeen lapsi yleensä tyytyväisenä jää puuhastelemaan omiaan eikä hingu huomiota koko vierailun ajan.

Sitä ei voi kieltää, että tietyssä elämänvaiheessa keskustelu pyörii tiettyjen asioiden ympärillä. Kun on pieniä lapsia, keskustelu tuppaa väkisin kääntymään lapsiperheen arkeen: vaippamerkki, korvatulehdus, uhmaikä, päiväkoti, koulunkäynti, murrosikä jne. Ne vain yksinkertaisesti ovat niin pinnalla koko ajan. Tällöin toista vastaavassa elämänvaiheessa elävää perhettä kiinnostaa juuri samat asiat. Toki on paljon muitakin keskustelunaiheita, mutta lapsiperheen arki nousee hyvin nopsaan ensimmäiseksi keskustelunaiheeksi, jos kaksi lapsiperhettä juttelee.

Syynä voi olla myös väsymys. Monessa lapsiperheessä on suurta ylellisyyttä jo se, että saa nukkua kunnon yöunet. Kun viikko kilahtaa loppuun, voi olla, että viikonlopulta toivoo vain hetken lepoa. Ei jaksa ajatella, että siivoaisi kodin sellaiseen kuntoon, että yleensä ottaen ilkeäisi kutsua jonkun kylään tai että jaksaisi leipoa jotain. Silloin voi myös tulla mieleen, että toisen lapsiperheen kutsuminen kylään on helpompaa, koska heilläkin on ihan sama kaaos kotona – oma kaaos ei hävetä niin paljon.

Vieraiden suhtautuminen lapseen voi myös vaikuttaa kyläilyyn. Jos vanhempi vaistoaa, ettei joku ei oikein innostu lapsista, niin silloin tulee itselle ehkä vaivautunut olo, että mihinkäs minä tuon lapsen tästä lykkäisin. Vanhempi ja lapsi ovat usein sen verran tiivis parivaljakko, että jos vanhempi kokee lapsen jotenkin ei-tervetulleeksi, niin silloin vanhempi itsekin voi kokea olevansa ei-tervetullut. Sama päinvastoin: kun lapsi kaikkine asioineen on vieraasta innostava ja kiinnostava, myös vanhempi kokee tulleensa hyväksytyksi.

Joskus takana voi olla myös perusteetonta ”suojelua”. Ehkä jotkut luulevat lapsettomien kovasti haluavan lapsia ja yrittävät säästää heitä lapsiperheen arjelta, etteivät tuottaisi heille lisää haikeutta ja mielipahaa. Varmaan pelkkä keskustelu auttaisi asiaa tällaisissa tapauksissa.

Tässä vain muutamia näkökulmia. En kuitenkaan jaksa uskoa, että kovin moni tarkoituksella hyljeksisi lapsettomia ja pitäisi heitä epänormaaleina. Ihan samanlaisiahan me olemme kaikessa erilaisuudessamme, olimme sitten lapsellisia, lapsettomia tai seksuaalisesti eritavalla suuntautuneita. Ainakaan itselleni ei tulisi mieleen arvottaa ihmisiä eritavalla.

Kiitos mielipiteistä, Leijonamieli ja Kamelinselkä!
Leijonamieli on ihan kuin minä nuorempana. Tosin minusta oma mies on kyllä ihan kiva. Lastenteon "pakko-oletusta" olen minäkin aina ihmetellyt. Mutta nyt vanhempana alan ehkä sitäkin ymmärtää, koska ainakin omalla kohdallani se olisi ollut ainoa tapa saada sukulaisia.
Kamelinselälle kiitos, että olet ehtinyt / jaksanut selittää lapsiperheiden tilannetta noin pitkästi! Tuollaista se varmasti on, kun panit tarkemmin ajattelemaan. Sitten, kun lapset kasvavat ja itsenäistyvät, alkaa lastenlasten hoito, niistä puhuminen jne. eikä edelleenkään ole samoja "harrastuksia" , joten jatkuvasti säilyy ero "lapsellisten" ja lapsettomien välillä.
Mutta näissä käytännön asioissa on varmasti todella erottavia tekijöitä.

Olen 25-vuotias yhden lapsen äiti, minulla on ystäviä joilla ei ole lapsia, eikä niitä ole suunnitteillakaan. Minulle on taas käynyt lapsen saannin jälkeen niin, että kaverit ei enää käy kylässä, eikä pyydä kylään, muuta kuin yksinään (siis ei lapsen kanssa).
Kai tässä sitten huomaa ketkä on todellisia ystäviä, onneksi niitä on muutama jäljellä.

Jaa-a, teenkö johtopäätöksen, että epäilyni on kuitenkin suurimmaksi osaksi oikea????
Kirjoitin sen tälle palstalle 3.6.09 ja tähän mennessä (16.7.) eli yli kuukauden aikana se on luettu yli 300 kertaa, mutta vain 3 (KOLME) henkilöä, kun vähennän oman aiemman vastaukseni, on jollakin lailla kumonnut väitteeni!!
Sanotaan, että vaikeneminen on myöntymisen merkki.....

Minä olen kanssa jäänyt lapsettomaksi, en omasta tahdosta. Ja parisuhdekin katosi tässä matkan varrella.
Kaikki ystäväni ovat yksinasuvia naisia. Yksi ystävä on, joka on lapsellinen. Lapset alkavat nyt olla teinejä.

Valitettavasti vain puheenaiheet kun poikkeavat paljon toisistaan. Lapselliset puhuvat vain lapsistaan. Tuntuu oikein, että yhteistä ei ole. En usko kuitenkaan, että kyse siinä on mistään seksuaalisista pohdinnoista. Toisaalta minua ei koskaan kutsuta esim. illanviettoihin tai jos mies on kotona. Tällaiset ystävät olen karsinut pois. Koska en halua olla mikään hätävara.

Se että en kutsu lapsia erityisesti pieniä lapsia kotiini on se, että kotini ei yksinkertaisesti ole turvallinen lapsillen. Tavaraa pursuaa kasoina siellä sun täällä. Siellä seassa on vaikka mitä. Pahinta varmaan nämä lääkeliuskat. Aspiriinit, vanhat efexorit, Rittalinit, diabeteslääkkeet, vitamiinipillerit siellä sun täällä. Saattaapi yknäinen tabletti olla vierähtänyt jonnekin kaapinkin alle, jonka olemassaoloa en edes tiedosta. Kauhutta ajattelen, että tänne päästäisi kaksivuotiaan irti. Pääsisi varmaan hengestään parissa tunnnissa. 😀

Sensijaan mielellään tapaisin jossain turvallisessa paikassa, vaikka lastenpuistossa tai vastaavassa.

Joo, tuli se itsenikin huomattua, kun eräs villeistä kävi luonani. Huushollini ei ole suunniteltu pikkulapsia ainakaan villejä sellaisia varten. toisaalta mietin, että onko se nyt sitten niin kamalaa jos akvaario kaatuu...ei kai silti maapallo lakkaa pyörimästä...joskus ajattelen, että mitä elämässä ei voi korjata paitsi jos on toisen murhannut 😮 ainahan tätä materiaa saa uutta.

Kai sekin on totta että perheet pyörivät lastensa ympärillä. näin ainakin yksinelävät ystäväni valittavat. mä kai oon kovapäinen ja yritän pitää ystävissäni molempia. tietysti yksinäisten kanssa on helpompi sopia menoja. he voivat tehdä joskus asioita myös ex tempore...

aika loppuu sori

Vielä joitain ajatuksia poiki...

Olen kokenut itse rikkaudeksi sen, että voin ystävieni lasten kautta elää hiukan lapsellistenkin elämää. Olen kylläkin ollut keinoemona exäni lapsille, ja olen sitä erostamme huolimatta vieläkin sen, mitä minun sallitaan. Mutta siitä lapsellistaloudessa elämisestä on jo ikuisuus, siltä tuntuu. Toivon joskus mielessäni, että löytäisin lapsellisen isän, jonka kanssa lyödä hynttyyt yhteen, kun ikä on armotta tullut haaveeni ja minun väliin. Jotenkin vaan koen, ettei arki ole aivan sitä mitä sen pitäisi olla - ei sillonkaan kun elin toisen exäni kanssa kahden. Koin, että siitä puuttui jotakin luonnollista parisuhteeseen kuuluvaa eli lapset.

Mutta sitten olen kokenut ikävällä tavalla senkin, kuinka lapselliset ovat mustasukkaisia lapsistaan. Minä kun olen loisen tavoin yrittänyt nauttia toisten lapsista, kun omia en ole saanut. Eli näin kävi exä1 kanssa erovaiheessa. Hän ei sietänyt sitä, että minä olin väleissä hänen poikansa kanssa huostaanoton jälkeenkin, mutta poika ei halunnut olla häneen yhteydessä. Eikä sitten osannut suhtautua asiaan kypsästi ajatellen, että edes minä olisin se yhteyslenkki. Ja että olisin ollut - ja olen varmaan vieläkin kuitenkin paras hänen puolestapuhujansa poikansa silmissä...etenkin nyt kun hän on kuollut. Veljeni vaimo on myös ollut härkäpäisen mustasukkainen lapsistaan. En tiedä millainen vamppi sitten hänen silmissään olen ollut, kun hän katkaisi yhteyteni totaalisesti lapsiinsa jossain vaiheessa. He eivät saaneet tulla luokseni käymään, enkä saanut heitä tavata, kun kävin kotikonnuilla...aih ja voih kuinka se sattuikaan silloin, sillä olen aina ollut heihin verisukulaisuudesta johtuen todella kiintynyt. Ja toisaalta on kokenut hyväksi sen sukupolvien ketjun kokemuksen ja heidän tukemisensa näissä suvun sisäisissä ristiriidoissa. Olla rakentamassa heidän minuuttaan tätinä. Kun taas näen perheen konfliktit muualla asuvan ulkopuolisen ja silti kuitenkin verisukulaisen silmin. Eli jossain vaiheessa olin pakahtua, kun nekin luontevat kontaktit lapsiin heidän vanhempiensa mustasukkaisuuden takia olivat tyrehtyä. Onneksi ystävieni kanssa on toiminut paremmin. He sentään eivät ole yrittäneet omia lapsiaan ihan yksinoikeudekseen ja olen saanut olla mm. lapsenlikkana.

Uskon, että lapsellisten elämä on paljolti arjen ympäri juoksua. Toisaalta olen varmaan senkin täällä jo muualla kertonut, ennen annoin anteeksi perheellisille, etteivät pitäneet yhteyttä. Nyt minulla on kaksikin perheellistä ystävää, toinen ikivanha ja toinen melko tuore. Kumpikin heistä pitää yhteyttä ja tapailemme aika ajoin. Eli he ovat osoittaneet minulle sen, että tärkeysjärjestys sen ajan määrää. Jos ystävät ovat tärkeitä, heille löytyy aikaa. Toki heidän kanssaan olen ollut tuettavana oman kriisini takia, mutta tilanne on kääntynyt väliin jo toisinkin päin. Eli vaikuttaisiko se tosiasia, että he ovat ymmärtäneet sen, ettei lapsellinenkaan ystävittä elämän kolhuissa jaksa. Tukea me tarvitsemme kaikki tyynni. Joitakin lapsellisia suren, kun he työntävät ystävät pois luotaan vetäytyen kotikoloihinsa eli perheensä pariin. Omissakin tuttavissa niitä löytyy. Kerran luennoitsija puhui vanhusten yksinäisyydestä ja siitä, kuinka tärkeää elämän varrella on säilyttää ystävyyssuhteita. Että se ainoa ystävä ei ole oma puoliso. Enkä totta puhuen ymmärrä, kuinka perheelliset jaksavat, ellei ole sitä parisuhteen ulkopuolista henkireikää, jossa vähän suhteuttaa niitä arjen ongelmia väliin...ja ehkä siihen olisi hyvä myös, että me lapsettomat ja lapselliset tapailemme toisiamme ja saamme uusia ulottuvuuksia omiin ympyröihimme molemmat 😋

Itse olen lapseton nainen ja seksuaalisesti poikkeava. Kumpikaan ei oman sukupolveni ystäville ole ollut ongelma - ensimmäisen tietysti jokainen huomaa ja jälkimmäisestä olen kertonut avoimesti. Ystävilläni on nykyään paljon pieniä lapsia ja edelleen ollaan ystäviä, mutta toki on huomioitava lasten mukanaan tuomat rajoitukset elämässä.

Vanhempieni tuttavien ja iäkkäämpien sukulaisten kanssa tilanne on vähän toinen. Mutta heitä ei onneksi tarvitse tavata kovin usein.