Lapsen masennuksen kautta oma sairastuminen
Tässä tarinani alku…..
Vanhempi prototyyppini siis neitokaiseni sairastui koulukiusaamisen
takia anoreksiaan n.3 vuotta sitten ja siitä tämä pitkään kestänyt piina on alkunsa saanut. Neiti oli mm. osastojaksolla samaisena keväänä 6 viikkoa ja pikkuhiljaa syöminen saatiin taas kuntoon ja mielialalääkitykset käyttöön. Seuraava syksy menikin sitten vähän paremmissa merkeissä koulun suhteen,mutta neidin masennus se vaan jatkui ja jatkui.
2011 keväänä ongelmat tulivat koulun kanssa taas esiin ja mun juokseminen kaikenmaailman psykpolin palavereissa alkoi oikein todenteolla, kun yritettiin hakea ratkaisua tilanteeseen, ilman sen parempia tuloksia.
Sitten tuli huhtikuu -11 ja minä innoissani töissä (määräaikainen työ) katkaisin kourutaltalla sormen jänteen poikki, noh leikkaukseenhan se johti sekä reilun 3kk sairaslomaan (siis toissa kesäkin meni ihan perseelleen). Elo neidin kanssa oli kesällä ihan ok.
Elokuun lopulla -11 sainkin sitten eräästä koulusta puhelun ja pyynnön töihin. Se oli siihen tilanteeseen todellinen pelastus, kun kaipasin oikeesti muuta ajateltavaa, kun neidin asiat.
Työthän lähti hienosti käyntiin ja olo tuntui pitkästä aikaa mahtavalta, kunnes talvi teki tuloaan ja neitokaisen koulukiusaaminen eteni niin pahaksi, etten saanut häntä enää kouluun ollenkaan. Jatkuvat puhelut kesken työpäivän milloin kuraattorilta milloin luokanvalvojalta ja milloin joltain muulta taholta alkoi piinaamaan työpäiviä ja juttelin usein työpaikkani rehtorin kanssa mitä mun pitäis tehdä. Sain voimia ja kannustetta niistä keskusteluista.
Viime keväänä -12 palavereissa juokseminen ja töihin tulevat puhelut vain lisääntyi entisestään ja hermot alkoi kiristymään ihan toden teolla, kun lastensuojelu tuli mukaan kuvioihin ja mahdollinen neitokaisen sijoittaminen lastenkotiin tuli vaatimukseksi. En halunnut antaa periksi. Työ sekä liikunta oli edelleen mulle parasta terapiaa. Oli aikas ahdistavaa istua palavereissa missä oli mun lisäksi kuraattori, kaks tyyppiä sossusta sekä psykpolin lääkäri ja hoitaja. Ja niitä palavereita oli useita… viimeisissä palavereissa ne alkoivat olla enemmin
huolissaan mun jaksamisesta, kun itse olennaisesta asiasta ja minähän itkin siellä lähes joka kerta, kun ne alkoi kyselemään miten ihmeessä mä oon voinu jaksaa taistella tän kanssa yksin. Nyt asiaa ajatellen, ihmettelen itekkin mistä ihmeestä oon voimia kaikkeen paskaan saanut.
Neitihän ei keväällä käynyt koulussa, kuin 5 tuntia viikossa ja loput kouluaineet kävi tenttimässä koululla. Jännitys siitä, saako hän päättötodistuksen vaiko eikö sai aikamoisen ahdistuksen aikaan… saihan se kuitenkin totarin, tosin lähes kaikki aineet oli vitosia, mutta pääasia oli että sai.
Viimisen kouluviikon tiistaina mulla oli palaveri sossussa, missä käytiin läpi koko kevään jutut ja ahdistus vaan lisääntyi entisestään ja sain siellä karmean itkukohtauksen ja ne jo ehdotti, etten lähtisi sieltä töihin vaan menisin lääkäriin.
En vaan halunnut antaa edelleenkään periksi.Työpäivätkään ei enää tuntuneet hyvältä.Olis vaan tehny mieli sulkeutua
jonnee, missä saisin olla rauhassa.
Sitten päästäänkin työpaikan palaveriin (Rehtori oli tietoinen, että aloin olemaan ihan loppu), siellä ei sitten tarvittu, kun kohta, missä reksi sanoi, ettei kenenkään tarvitse jaksaa tehdä töitä, jos ei henkisesti jaksa (tai jotain sellasta, en ihan tarkkaan muista). Mun pää ei kuitenkaan sen enempää tarvinnut, kun se itku alkoi. Sieltä mä menin lähinnä olevaan tyhjään luokkaan rauhottumaan ja hetken jo tuntuikin helpottavan ja päätin lähteä muiden työkavereiden perään syömään, mutta en ehtinyt kun saada tarjottimen eteen ja istahtaa pöytään, kun tuli taas tarve paeta paikalta ja sit miéninkin rehtoria oottelemaan sen oven luokse. Hetki juteltiin rehtorin kanssa ja mun oli aika poistua työmaalta….
Käyn edelleen säännöllisesti psykpolilla 2krt vkossa sekä minulla on päällä mielialalääkitys sekä rauhotttavia tarvittaessa…. Lisäksi perhetyöntekijät vierailevat kotonamme kerran viikossa.
Mä oon ollu aina niin vahva persoona, että mua hävettää näyttää heikkouteni…..
…. jatkuu toisella kertaa… edelleen sairaslomalla….
Hei.Tuntuipas tutulta.Olen käynyt saman tapaista taistelua läpi n.6vuotta sitten.Silloin pääsin itse Depressioryhmään,vaikka en tuntenut itseäni niin masentuneeksi,kuin ne muut olivat.Jouduin itse pyytämään apua ja sainkin.Itse sitä vaan haluaa pysyä kovana ja lujana.Mutta kaikkeen ei pysty,jossain kulkee se raja.Ei se paljoa tarvitse,kun mieli järkkyy.Hyvä,että sait apua itsellesi.Sitä tekee melkein mitä vaan oman lapsen vuoksi.Mun lapsi valmistu 2010v ja tuntu,että valmistuin siinä itse samalla.Niin paljon mä niitä koulujuttuja kävin läpi.🙂🌻🙂👍 voimia.
Kiitos Propeli myötätunnosta. Voi kumpa kiusaajat voisivat ymmärtää tekojensa vääryyden ja sen miten se vaikuttaa koko perheeseen. Minun tapauksessa, kun olen 2 lapsen yh äiti, niin pitkän sairasloman takia ansiotulot pienenivät roimasti ja sitä kautta masennusta syvensi myös taloudellinen tilanne. 😞
...tarinani jatkuu....
Työmaalta lähdettyäni, soitin matkalla lastensuojelun tukihenkilölle ja sainkin ajan sinne heti seuraavana aamuna. Töistä kotiin päästyäni minä vain itkin kokoajan, eikä loppua ollut näkyvissä. Ja itseasiassa pelkäsin, että mitä helvettiä mulle on tapahtunut. Minä joka en oikeastaan koskaan ole itkenyt (ainakaan julkisesti), vaan piiloutunut kovan kuoren taakse, itken nyt vuolaasti.
Seuraavana aamuna menin lastensuojeluun juttelemaan tilanteesta ja tukeni siellä soitti minulle ajan lääkäriin, koska minusta itestäni ei siihen ollut. Lääkäriajan sain heti sossun käynnin jälkeen, joten käänsin keulani kohti tohtoria. Itku vaan jatkui ja jatkui. Lääkäriltä sain sitten rauhottavia sekä nukahtamislääkkeitä, jotta vähäiseksi jääneet yöunet ei ainakaan tilannetta pahentaisi. Sekä viikon sairaslomaa. 😞
Seuraavat päivät meni ihan kuin olisin seurannut itseäni ulkopuolisen silmin.. pää oli ihan jumissa lääkkeiden ja syvän ahdistuksen takia. Mikään ei kiinnostanut ja itku oli tosi herkässä ja kun viikonloppu oli ohi varasin maanantaina lääkärille ajan. Sillä kertaa aloitettiin mielialalääkitys (citalopram) edellisten lääkeiden lisäksi. Viikko sairaslomaa lisää sekä lähete depressiohoitajalle. Minun oli myös oltava joka päivä yhteydessä lastensuojeluun, joko käymällä paikan päällä tai soittamalla sinne... jos en soittanut niin sieltä soitettiin perään.
Voi voi, ollaan vasta kesäkuun alussa -12 ja pitkän pitkä loppuvuosi edessä..... tämä kirjoittaminen vaan tuntuu niin terapeuttiselta puuhalta, joten jatketaan...
Kesäkuun alku meni sitten totutellessa mielialalääkkeeseen sekä mietiskellen mennyttä aikaa. Mielialat heittelehti ja yhtenä päivänä väsytti, eikä mikään kiinnostanut ja toisena päivänä olinkin sitten melkoinen tehotyttö. Kävin kerran depressiohoitajan luona, mutta lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, etten saa hoitajalta sitä apua mitä oikeasti tarvitsen vaan seuraavaksi tuli lähete psykiatriselle poliklinikalle. Yritin myös käydä muutaman kerran työmaalla ihan vaan totuttelemassa ajatukseen, että vielä kesällä pääsisin takaisin töihin. Ensimmäinen työmaavierailu meinasi jo tyssätä etuovelle, koska ahdistus kasvoi aivan mielettömäksi ja kynnyksen yli astuminen tuntui ylitsepääsemättömälle. Onneksi rehtori oli niin hyvä tsemppari, että kynnyksen ylitin ja jopa vähän koulua kiersinkin. Tosin tärinä ja vapina oli jotain ihan kauheeta. Seuraavat kerrat koululla olivat jo vähän helpompia, paitsi se tila missä tämä paska laukesi on minulle edelleen tila, jonne en vaan voi mennä. Itkua pukkaa siellä vieläkin 😭
Sain silloin depressiohoitajalla käydessäni mielialapäiväkirjan täytettäväksi ja sitä olenkin täytellyt suht ahkerasti edelleen... Siitä on hyvä seurata miten on milloinkin mennyt.
Kesäkuun lopulla oli sitten ensimmäinen käynti psyk.polilla ja sehän jännitti ja ahdisti ihan mielettömästi. Ahdistusta ei helpottaanut yhtään psykiatrin ensimmäinen toteamus ennen kuin edes pääsin huoneeseen sisään "mehän tunnetaankin ennestään". No huh huh, en todellakaan aio puhua ongelmistani jollekin joka tuntee minut. Joten alkuun käynnit siellä eivät vastanneet odotuksiani, mutta pikkuhiljaa kuitenkin aloin availla solmuja ja sitä kautta saatiin keskustelua aikaan. Ajatus työntekijän vaihdosta oli kuitenkin kokoajan mielessä.....
Tässäpä tarinaa tälläkertaa... pitkä on matka vielä tähän päivään......
.. taas aika jatkaa tarinaa...
Siirrytäämpä heinäkuuhun, joka meni alkukuun itkuisuutta lukuunottamatta yllätävän hyvin. Johtuiko kenties, kun olisin ollut siinä vaiheessa kesälomalla, mutta edelleen pukkas sairaslomaa. Tosin koiran sairastelut tulivat vuorostaan huolen aiheeksi. Onneksi kuitenkin koiruus sai asianmukaista hoitoa ja voi nyt hyvin. Mielialat tosin heittelehti edelleen ihan hetkessä aurinkoisesta täyteen paskaan.
Rullaluistelu ja pesäpallo olivat mun henki ja elämä... välillä tuli rullailtua ittesä niin piippuun, että piti oksennella matkan varrella. Ei kovinkaan tervettä meininkiä, mutta se tuntui vaan niin hyvältä. Ja kun olin liikunnasta niin väsynyt, unikin maistui makoisalta. Rullailtua tuli semmoset 200 km viikossa. Välillä "vähän" polvi vaivasi, mutta asianmukaisella teippauksella harrastusta ei tarvinnut keskeyttää. 😀 Lääkityksenä silloin 1 1/2 citalopram, 2 venlaflaxin sekä 1 oxamin.
Elokuun alussa muokattiin lääkitystä, kun edellinen setti ei sitten sopinutkaan mulle, vaan aiheutti hirveät sivuvaikutukset mm argessiivisuutta ja vauhtia... Kaikki edellä mainitut lääkkeet pois ja tilalle mirtazapin. Se vasta hassun hauska lääke olikin. Adhd oireita alkoi esiintyä ihan toden teolla... jopa niin paljon että päätin sitten tekemisen puutteessa remontoida koko meidän asunnon. (Se tosin on edelleen vähän kesken) Alkukuun fiiliksetkin olivat sen verran hyvät, että kävin kokeilemassa yhden päivän töissäkin. Se työpäivä tosin meni ihan perseelleen, kun jännitys ja ahdistus sai vallan. Olin kuitenkin sen ajan töissä mikä oli etukäteen sovittu, mutta ihan heti ei tarvinnut ajatella uutta yritystä. ☹️ Päivät kuluivat pitkälti luistellessa ja remontoidessa. Mielialat heittelehti kuitenkin edelleen itkusta adhd -oireisiin (testit mulle tehdään jossain vaiheessa tätä kevättä, kunhan nää pöllöt pysyis pöntössä, että kykenen niihin)
Jossain vaiheessa elokuuta sain myös tahtoni läpi ja vaihdoin psyk.polin työntekijää. Samalla käyn edelleen. Kyllä sillä vaan on väliä kenen psykologin luona käy. Jos kemiat ei kohta niin vaikeeta se puhuminen on.. Tää nykyinen on ihan huippu 😀
Lisäksi loppukuusta neitokainen muutti opiskelija-asuntoon ja aloitti opinnot 10 luokalla. Ja neitokaisen siellä viihtyminen ja pärjääminen aiheutti aikamoista hermostumista ja ahdistusta, mutta kaiken kaikkiaan koulu lähti oikein hyvin käyntiin. Välillä soittoja ja viestejä, että haluaa kotiin ja keskeyttää koulun, mutta edelleen hän siellä on 🙂
Siirrytäämpä syyskuuhun... Päätin alkukuusta sairasloman aikana mennä töihin muutamaks päiväks viikossa totuttelemaan taas niihin ympyröihin. Ja meninkin. Eka työpäivä meni tosi hienosti. Illalla olikin sitten kauden viimeinen pesispeli ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä kauden ensimmäiseen sählyyn (mun rakkain talviharrastus). Peliä ehti kulumaan noin vartti, kun mulle sattui onnettomuus ja polven eturistisiteen pamahti paskaks. Siis just mun tuuria.. just kun kaikki alkoi tuntumaan suht hyvältä niin kroppa sanoo butum!!! 😞 Siitä sitten poliklinikalle hakemaan kepit ja kasan särkylääkkeitä. Töitä olin kuitenkin päättänyt kepeistä huolimatta jatkaa ja niin teinkin. Rankkaahan se oli kepitellä rappuja ylös ja alas, mutta oli se sen arvoista.
Vitutuskäyrät alkoivat hipomaan huippuja, kun ei pystynyt urheilemaan sekä lääkkeiden (tässä vaiheessa mirtazapin ja ketipinor) ärsyttävä sivuvaikutus elikkäs painon nousu alkoi toden teolla. Lisäksi himo alkoholiin alkoi tulla kuvioihin ja pikkuhiljaa taistelu juomista vastaan alkoi käymään sietämättömäksi (olin ollut 12 vuotta juomatta mitään). Aloin ottamaan lonkeron tai kaksi esim. ennen psyk.polille menoa tai jos oli joku muu juttu mikä ahdisti, niin lonkero lievitti oloa. Töitä kuitenkin jatkoin ihan normaalisti lähes koko loppukuun.
Loppukuussa kävin psyk.poli lääkärin luona jutustelemassa lääkkeistä ym ja oli tarkoitus suunnitella adhd -testejä, kunnes lääkäri rupes kalastelemaan multa juttuja kaukaisesta lapsuudesta. Siinä napsahtikin takapakkia oikein roppakaupalla ja sairaslomailu sai taas jatkoa..... Siinä samassa lensi kyynersauvat nurkkaan ja tämä tyttö alkoi treenata taas järkyttävistä kivuista huolimatta... kivut sisällä oli niin paljon suuremmat......
...tässä tarinaa tällä kertaa....
...stoori jatkukoon....
Syyskuun viimeiset päivät menivät kuin sumussa... hirveesti ei muistikuvia ole, mutta mielialapäiväkirja auttaa muistamaan (asioita jotka haluaisin unohtaa) Minä vain itkin ja raivosin, kunnes lääkäri laittoin TAAS lääkityksen uusiksi. Tällä kertaa satsina oli 3xketipinor, 1/2x mirtazapin ja takaisin lääkitykseen tullut venlaflaxin x1. Yritin vain unohtaa kaiken minkä lääkäri oli minusta esiin kalastellut. Loppukuun pidin rästiin jääneitä kesälomapäiviä, että saisin ajatukset siihen malliin, että töitä pystyisin taas jatkamaan.
Lokakuu alkoi todella ahdistavissa merkeissä. Olin päättänyt avata sanaisen arkkuni lapsuuden asioista...(Vain eräs minulle erityisen rakas ihminen oli tämä suuren salaisuuden tiennyt) Eräänä kertana psykiatrilla käydessäni kerroin kaiken mitä muistin, ehtona oli ettei asiaan tarvitse koskaan ikinä enää palata. Se oli todella vaikea käynti ja sitä itkun ja ahdistuksen määrää on vaikeaa edes sanoin kuvailla, niin kauheeta se oli. Pidin sen jälkeen taas loppuviikon kesälomaa. Samaisena päivänä, kun psyk.polilla jutusta kerroin, kerroin myös tarinani (tai siis kirjoitin viestin, koska en edelleenkään voi asiasta puhua) eräälle läheiselle ystävälleni. Joka "järkyttyi" kokemuksestani ja piti minusta huolta koko sen illan. En halunnut mennä kotiin, koska se mitä siellä tapahtuisi olisi voinut järkyttää monet muut. 😭 Lisäksi olen jakanut tarinani muutaman muun rakkaan ystävän kanssa ja kaikki on olleet hyvinkin hämmästyneitä siitä kuinka "hyvin" olen asian kanssa pystynyt elämään.
Usein sanotaan että ongelmien jakaminen pienentää taakkaa.. siinä olen täysin samaa mieltä. Kaikki se paska mitä olen joutunut lapsuudessani kokemaan tuntuu nyt jotenkin pienemmältä, kun sen kanssa ei tarvitse elää yksin.
Jatketaampa päiviä eteenpäin, että edes joskus pääsisin tähän päivään... oli siis ahdistusta, hermostuneisuutta sekä vaikeita adhd oireita.. Remontti eteni vauhdilla, koska se oli ainut mihin sain pahaa oloa purettua, kun en tuon polven rikkoutumisen takia rankkaa liikuntaa voinut harrastaa. Rempatessa ajatukset pysyivät hyvin kasassa eikä juurikaan karanneet vaikeisiin asioihin. Töissäkin kävin muutamia päiviä viikossa sekä lonkero alkoi maistumaan entistä enemmin...Kävin valtavilla kierroksilla, etenkin sen jälkeen kun venlaflaxin annos nostettii 2/pv. Lisäksi sivuvaikutuksiin liittyi agressivinen käytös, josta lapseni valitettavasti joutui kärsimään. 😭 Tässä vaiheessa olin jo kierrellyt auton kanssa etsien kalloita mihin olisi hyvä törmätä. Paikka löytyi, mutta sopivaa hetkeä ei tuntunut löytyvän. En vaan voinut jättää lapsiani yksin tähän paskaan maailmaan...
Puolenkuun tienoilla alkoi agressiivisuus jo haittaamaan työntekoa siinä määrin, että työpäivät olivat suurta tuskaa taistellessani raivareita vastaan. Pelkäsin, että tarttuisin johonkin oppilaaseen kiinni ja vielä pahemmassa tapauksessa löisin. Jutelin asiasta alkuviikosta luokkani opettajan sekä rehtorin kanssa ja keskiviikkona tuli rehtorilta käsky lähteä kotiin viettämään taas kesälomaa. Sain reksin huoneessa kunnon itkupotkuraivarit, josta en muista paljoakaan. Olin aamulla ottanut yhden alproxin, kun lääkäri määräsi niitä rauhoittamaan mun agressiivisuutta. Se lääke ei näköjään oikein sovi mulle. Nyt on tarvittaessa diapamit käytössä. Kaikeksi onneksi mitään ei ehtinyt oppilaiden tai muiden työkavereiden nähden tapahtumaan. Näin jälkeenpäin asiaa mietittyäni se oli todellinen onni. Jos olisin väkivalloin kohdellut jotain oppilasta ei olisi koskaan enää mahdollista työskennellä lasten kanssa. Lapset on kuitenkin lähellä mun sydäntä ja haluan tehdä töitä heidän kanssaan.
Sunnuntaina keskustelin rehtorin kanssa puhelimessa, olisin halunnut palata töihin, mutta rehtori käski mun mennä lääkärille ja hakea sairaslomaa. Sain lääkärillä käydessäni tietää, että rehtori oli ollut häneen yhteydessä ja kertonut huolensa minusta ja siitä jaksanko pysyä hengissä tämän kaiken keskellä. Olin jo ollut niin paljon sairaslomalla että palkka oli enää kelan sairaspvraha. Ei siis juurikaan naurattanut sairaslomapakko 😞 Tällä kertaa ei tehnyt mieli enää ajaa päin kalliota vaan eräänä päivänä havahduin kuumaan veteen lavuaarissa veitsi kädessä. Siitä mulla ei ole juurikaan muuta muistikuvaa. En muista laittaneeni vettä tai mitään muutakaan, mutta en myöskään tiedä mikä minut havahdutti tähän päivään.. Se tuntui tosi pelottavalta, miten voin tehdä "juttuja" ymmärtämättä mitä teen. ☹️
Syyslomalla minulla oli aika lastensuojeluun, johon koulun ihana rehtori lähti mun mukaan keskustelemaan mun työolotilasta (hän oli hyvinkin huolissaan minusta sekä lapsistani)sekä taloudellisesta tilanteesta. Kyllähän minä sieltä sitten apua sainkin ja voin paremmalla mielellä olla sairaslomalla. Lisäksi lastensuojelun määräyksestä minun piti joko muuttaa nuoremman lapsen kanssa perhekotiin toistaiseksi asumaan tai ottaa vastaa kotiin perhetyöntekijät kahdesti viikossa.
Olihan minulla onneksi vielä kämpässä remontoitavaa, jotenkas hommat jatkuivat sitten kotona, kun töissä en saanut käydä. Fiilikset olivat tosi hermostuneet ja lääkärin poistama venlaflaxin alkoi pikkuhiljaa saamaan aikaan vähän seesteisempääkin menoa. Oli kivaa, kun voin jopa makailla sohvalla, niin ettei tarvinnut jatkuvasti kiikutella jalkoja tai muuten vaan heilua.
Lokakuun puolenvälin jälkeen tutustuin myös paremmin erääseen tällä hetkellä erittäin rakkaaseen työkaveriin. Hänen kanssaan oli heti tosi helppo jutella asiasta kuin asiasta. Sekä itkeminen hänen läsnäolleessaan tuntuu luontevalta.. ihanaa kun ei tarvitse pelätä tunteita, vaan saan olla herkkä oma itseni. (Tiedän, että luet tämän, joten Suuri Kiitos Sinulle 🙂👍 )
Loppukuu meni remppaa tehden ja koiruuden kanssa lenkkeillen, välillä jopa päivistä nauttien. Vain päivät jolloin oli käyntejä psykpolilla tai perhetyöntekijät tulivat, saivat hermoilua aikaseksi. Olin kuitenkin sen verran "kiero", että ajoitin nämä käynnit samalle päivälle. (Niiden olisi pitänyt olla eri päivinä, kun perhetyön tarkotus oli viettää mun kanssa päivisin aikaa, etten olisi yksin ja tekisi mitään "tyhmää"). Mutta hienosti pärjäsin ja hengissä selvisin ☺️❤️
... vielä jatkuu, ei enää kovinkaan pitkä matka tähän päivään....
...Siirrytäämpä marraskuuhun, joka alkoi hyvinkin ärtyneissä merkeissä. Sain tietooni erään ystävän soittaneen psykpolin työntekijälleni ja kertoneen huolensa minun ja lasten oloista tai lähinnä minun juomisesta sekä silloin tällöin auton rattiin menemisestä humalassa. Tyhmäähän se oli, se täytyy myöntää. Olen sitäkin tässä parhaina aikoina ajatellut monesti että MIKSI!!! Onneksi kuitenkaan en kenellekään aiheuttanut mitään pahaa, jos siitä nyt jotain positiivista vain voi löytää.
Raivostuin ystävälleni niin kovin, että taas alkoi käytökseni pelottamaan jo ihan minua itseänikin. Uskon, että jos olisimme olleet jossain kahden olisin mitä suurimmalla todennnäköisyydellä hakannut ystävän, joten parempi oli, että tapasimme hänen kotonaan lasten läsnäollessa.... Asiat saatiin selvitettyä ja ollaan ystäviä edelleen. Hän sanoi myöhemmin, ettei uskaltanut lähteä kanssani, koska olin niin uhkaavan kuuloinen puhelimessa ☹️
No mutta se siitä..
Olin koko marraskuun sairaslomalla. Remontti jatkui aina fiiliksen mukaan sekä ostin kitaran, jota soittelin, kun siltä tuntui.. alkuun itseasiassa aikas paljon ja fiiliksien parantuessa soittelut jäi vähemmälle.. Nyt soittelen kun siltä tuntuu.
Kuun alkupuolella sairastuin myös keuhkoputken-, poskionteloiden- sekä korvatulehduksiin, jota kierrettä jatkuikin sitten vielä lähes koko joulukuu... neljä antibioottikuuria putkeen 😞 Jotenkin olo tuntui hirveän epäreilulta, miten kaikki paska sattuu mun kohdalle...ihan kun en olis kärsiny jo tarpeeks.
Sairastelun ohella remppa eteni jo keittiön puolelle. Eihän mulla muutakaan tekemistä ollut... Tai no oli, koiran kanssa lenkkeily. Koira onkin ollut minulle se kipinä (pakko) lähteä ulos neljän seinän sisältä.
Tavoitteenani oli saada hommat siihen malliin valmiiksi jouluksi, että voisin edes yrittää nauttia siitä. En tosin pidä joulusta... (10 vuotta sitten sairastuin edellisen kerran masennukseen juuri joulun alla) ... joulut kummittelee mulle, enkä osaa nauttia siitä syömistä lukuunottamatta.
Marraskuunkin fiilikset heittelehtivät edelleen todellisesta paskasta rajuihin adhd- oireisiin..... 2krt viikossa psykpolilla sekä 2 krt viikossa perhetyöntekijät.. viikot olivat siis hyvinkin kiireisiä....
..tässä tällä kertaa....
..Tarinani saa pitkän tauon jälkeen jatkoa....
Siispä siirrytään joulukuuhun, joka alkoikin sairastelun merkeissä. Jatkuva väsymys ja vitutus oli riesana, kun ei flunssa helpottanut ei sitten millään. Remppakaan ei edennyt, päivät meni vaan makoillen ja kiroten.
Puolen kuun tienoilla pääsin vihdoin pitkä tauon jälkeen töihin pariksi päiväksi viikossa ja pikkuhiljaa elämällä tuntui olevan jonkunlainen tarkoitus. Tosin työt jäivät vähiin, koska edelleen oli käyttämättömiä lomapäiviä ja työsuhteen päätöspäivä läheni. Samoihin aikoihin kävin myös ortopedille näyttämässä syksyllä loukkaantunutta polvea ja sain lähetteen leikkaukseen. (Jota ei vielä tähänkään päivään mennessä ole ollut) Fiilikset vaihtelivat edelleen itkusta seesteiseen menoon, sekä pikkuhiljaa alkoi joulunodotuksen ahdistuskin vaivaamaan.
Mitä lähemmäs joulua päästiin, sen pahemmalta alkoi tuntumaan. Ahdistus lisääntyi ja pelko pahemmasta alkoi kalvaamaan mieltä. Mä vaan niin vihaan joulua 😞 Edes lasten takia en pystynyt skarppaamaan vaikka kuinka yritin.... Siitä kuitenkin hengissä selvisin ja seuraava ahdistuksen aihe olikin jo ovella.. nimittäin uusi vuosi. Siinä lähinnä se, että silloin oli pojan synttärit ja minun oli pakko jaksaa siivota ja järjestää kutsuja, vaikka voimat olivat ihan loppu. Sukulaisten näkeminen ei ollut se mitä olisin siinä vaiheessa kaivannut... Edelleen minun piti tavata niin perhetyöntekijöitä, kuin psyk.polin työntekijää kahdesti viikossa. Lääkityksenä oli ketipinoria 1aamulla, 2päivällä ja 2 illalla sekä 1 30mg mirtazapin illalla.
Kun uusi vuosi oli alkanut olo koheni ihan hetkessä. Kaikki tuntui harvinaisen hyvältä. Voimat eivät kylläkään palanneet toivomallani vauhdilla. Vauhdikkaan ja ahkeran päivän jälkeen oli pakko pitää pari sohvaperunapäivää kerätäkseni voimia seuraavaan rupeamaan. Suht hyvä fiilistä jatkui kokonaiset kaksi viikkoa, sitten oli aika seuraavan takapakin.......
Siitä sitten ensi kerralla.....
.....
Tullankin sitten tammikuun puoleen väliin, jossa vastaan astui seuraava aallonpohja. Ilman sen suurempia syitä olo vaan paheni ja mm. itsetuhoajatukset tulivat kuvioihin. Tai siis olihan mulla murheita... taloudellinen tilanne oli todella heikko ja kahden muksun yksinhuoltajana sitä rahaa tarvitsi välttämättä ruokaa ja vaatteisiin. Lisäksi Mirtazapinin aiheuttama painonnousu (20 kg) huolestutti, kun ei etenkään leikkauseen menossa oleva polvi tahtonut kantaa enää alla. Sekä vielä jatkuva odotus sinne leikkaukseen pääsystä painoivat mieltä.
Päivät kuluivat lähinnä sohvannurkassa nyhjätessä ja omien kauheiden ajatusten kanssa painiessa. Mikään ei kiinnostanut ja kaikki kotityöt jäivät tekemättä.... Joka aamu yritin potkia itseäni perseelle ja saada ponnisteltua jotain aikaiseksi, mutta aina ne jäivät vaan yritykseksi ja sohva voitti.
Tammikuun loppupuolella olo kuitenkin helpotti, kun lääkitystä lisättiin, mutta mun asenne lääkkeisiin ja niiden kautta mielen hallintaan painaa edelleenkin mun mieltä. Olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää, että kaikki ne lääkkeet joita joudun popsimaan on vaan mun omaksi parhaaksi.
Helmikuuhun tultua olikin suht hyvä meininkin ja energiaa päiviin tuntui löytyvän ja oli ihanaa jaksaa taas olla ja elää.. etenkin elää. Sainkin kodin kuntoon ja valo tunnelin päässä näkyi jo hyvinkin selvästi..... Sitä riemua kestikin taas vaan muutaman viikon, kunnes pää ja kroppa sanoi itsensä irti ja piinaavat ajat palasivat. Uskomatonta, miten mielialat voikin vaihdella noin nopsaan. Tässä vaiheessa pääsinkin eroon Mirtazapinista omasta tahdosta, kun tuo jatkuva lihominen kävi niin hermoille ja tilalle sain Valdoxanin. Uuden lääkkeen kanssa oli aika vaikeaa alkuaikoina ja taas tuli mieleen, että halua päästä pois tästä paskasta ja mikä olisikaan "parempi"keino, kun kuolla. Mutta edelleen täällä porskutellaan.. onneksi nuo ovat olleet vaan ajatuksia, vaikkakin halu on ollut suuri.. uskallus vaan loppunut kesken.
Itku oli kokoajan tosi herkässä ja kotona ollessa lasten kanssa päivät olivat sinänsä vaikeita, kun en lasten nähden itke ja jouduin näyttelemään iloista äitiä. Näytteleminen oli tosi työlästä ja väsyttävää puuhaa... Onneksi kuitenkin mulla oli hetkiä, että sain purskautettua pahaa oloa pois koiruuden kanssa lenkkeillessä metsässä.
Loppukuusta mielialat taas helpottui, mutta kaikki energia oli kulunut jatkuvaan skarppaamiseen ja väsymys oli jatkuvaa... aamun ensi ajatus oli, kumpa olisi iilta, että pääsisi nukkumaan. Jos sain vähänkin kotihommia *(ihan pieniäkin) tehtyä tuloksena oli hirveä väsymys.
Pikaisesti vielä tullaan tähän kuuhun, mikä ei tämäkään ole kauhean ruusuilla tanssimista ole ollut...Nyt kun tätä tarinaa on kirjoitellut olen huomannut, miten lähinnä alkukuun päivät menevät seesteisissä merkeissä ja puolessa kuussa on notkahdus. Niin kävi tässäkin kuussa. Ja taas on ollut ajatuksia pääsystä pois tästä helvetillisestä elämästä.....
Mä olen ylpeä teistä, ketkä olette jaksaneet taistella vuosia masennuksenne kanssa, koska mulle tämä vajaa vuosi on tuntunut ikuisuudelta. Onneksi on kuitenkin ystäviä joille voin jakaa tunteitani ja he auttavat mua ymmärtämään monia asioita.. lähinnä sitä miksi tätä elämää pitää jatkaa, ja kun aallonpohjia tulee, ne eivät yleensä kestä kauaa............
Tässä oli siis tarinani, loppupuoli vähän oikaistuna. Nyt minä tulostan tamän stoorin ja joku kaunis päivä, kun helvetti on kärsitty poltan tämän ja aloitan uuden elämän
Tahdon kiittää kaikkia, jotka olette tämän maratonitarinani jaksaneet lukea.... Se ei ehkä teistä tunnu miltään, mutta mulle tämän tekstin kirjottaminen on ollut suuri osa toipumistani.
Aurinkoista kevättä
☺️❤️
Vau. Uskomattoman luja psyyke sinulla on! Luin kokoko tarinan. Täällä ihmisten kirjoitukisa lukiessa ja varsinkin tätä lukiessa, omat ongelmat tuntuu jotenki pienemmiltä, ehkä mitättömiltäkin jopa, sunkin tarinan lukeminen avartaa ja auttaa ainaki mun ajattelua. Joitakin asioita mihin osaa samaistua vaikka ongelmat ja elämät on erillaisia. Voimia kovasti sinulle. 🙂🌻