Lannistettu monelta taholta
Olen keski-ikäinen, eronnut ja pitkäaikaisesta työstä poispotkittu. Olen ylijäämä kamaa, joka ei kelpaa enää mihinkään. Olen hakenut töitä monesta paikkaa. Kuitenkin puhutaan yli 55-vuotiaiden palkkaamisesta.
Mä olen ylipainoinen ja masentunut. Olen melkein erakoitunut kotiin, kun en kestä mennä ihmisten ilmoille. Olen menettämässä kiinnostuksen elämään. Ei ketään kiinnosta, jos mua ei olisi. Olisi ihana tuntea olevansa tarpeellinen ja, että olisi syy herätä joka päivä.
Exäkin jätti vuosia sitten ja lähti toisen matkaan. Luulin, että olemme tiimi, joka kulkee yhdessä pitkän matkan. Se jätti jälkeensä suuren surun. Se oli kuin pieni kuolema. Olen ehkä oppinut olemaan yksin, muttei se kivaa ole.
Moi!
Itse olen 30-vuotias ja myös aika yksin. Toki tämä on tietoinen valinta. Välillä ajattelen minäkin tuollaisia ajatuksia.
Luulen että yksinäisyydessä kuitenkin parasta on vapaus. Vaikka välillä se onkin melkein pahinta siinä.
Itselläkin tuota masennusta. Juoksen niitä ajatuksia karkuun. Koko elämä ollut yhtä pakenemista.
Ei kurjuutta kummempaa. Kun sitä itsekin pääsisi töihin, niin varmasti asiat olisivat paremmin...
Itse olen 30-vuotias ja myös aika yksin. Toki tämä on tietoinen valinta. Välillä ajattelen minäkin tuollaisia ajatuksia.
Luulen että yksinäisyydessä kuitenkin parasta on vapaus. Vaikka välillä se onkin melkein pahinta siinä.
Itselläkin tuota masennusta. Juoksen niitä ajatuksia karkuun. Koko elämä ollut yhtä pakenemista.
Ei kurjuutta kummempaa. Kun sitä itsekin pääsisi töihin, niin varmasti asiat olisivat paremmin...
Kiitos minäitse89, kun kirjoitit tähän mulle. Kiva juttu on, jos koet, että yksinäisyys on hyvästä. Onhan siinä vapautensa. Eikä ole kiinni muiden vaatimuksissa.
Parisuhdetta en enää halua. Seurustelusuhdetta en pistäisi pahitteeksi. En enää ottaisi ketään kanssani asumaan.
Kävin lääkärillä vähän aikaa sitten. Mulla on masennus, johon sain lääkityksen. Sitten on yksi juttu, mistä pitäisi päästä puhuu. En pysty. Enkä tiedä, mihin olen pääsemässä puhumaan asiasta. Olin lääkärillä sen verran tiloissa paljastuksen jälkeen. On kyse semmoisesta, mistä ei kevyesti puhuta kahvipöytäkeskusteluissa. Olisi kai pitänyt vaieta iäksi. En vaan pystynyt, kun se on tullut uneen. Kyseessä on niin iso juttu, etten pysty yksin sitä käsittelemään.
Perjantaina pääsin ekaa kertaa psykologille. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Jännitin ja pelkäsin etukäteen sitä. Psykologi oli hymyilevä ja ystävällinen. Jännitys ja pelko käyntiä kohtaan lieveni siinä psykologin kysellessä mitä mulle kuuluu ja miten voin. Sain sentään jotain sanotuksi. Ei ollut helppoa kertoa koetusta väkivallasta ja omasta pahasta olosta. Mun on aina pitänyt pärjätä minäitse. Nyt on tarve turvautua tarjottuun apuun. Vielä mietiskelen psykologikäyntiä. Mitä jos mä sanon siellä jotain väärin. Mua pidetään varmaan hulluna. Kunhan en seuraavalla kerralla enää änkytä. Osa mun jutusta tuli änkyttäen. On asioita, mitä on pahasta sanoa ääneen.
Hei Yksinäinen sydän! Hienoa, että olet kyennyt hakemaan apua.
Psykologille voi puhua mistä tahansa. Hänellä on vaitiolovelvollisuus. Et voi sanoa mitään väärin; se on jo lähtökohtaisesti mahdotonta. Jos koet, ettet pystynyt puhumaan jostain tai huomaat jälkeenpäin haluavasi korjata jotain, mitä sanoit, voit sen tehdä koska tahansa seuraavilla kerroilla. Änkyttäminenkään ei haittaa yhtään. Eikä se, jos alkaa vaikka itkeä. Psykologit yleensä ovat kuulleet valtavasti kaikenlaisista ihmiskohtaloista ja itsestä oudoiltakin tai aivan hirveiltä kuulostavista asioista. Asiat vaikuttavat omasta mielestä yleensä monin verroin pahemmilta kuin miltä ne kuulostavat ammattilaisen mielestä.
Varmasti myös jokainen muukin myös jännittää ensimmäisiä käyntejä psykologin tai psykoterapeutin tai muun hoitavan henkilön luona. Minusta se oli aikanaan ihan kauheaa, koska olin aina pärjännyt itse. Olet kuitenkin selvästi rohjennut mennä ensimmäisen ison kynnyksen yli psykologin vastaanotolle, ja sitä ennen lääkäriinkiin. Onnittelut näistä valtavan suurista uusista askeleista!
Et ole 55-vuotiaana mitään ylijäämäkamaa. Kukaan ei ole. Jos olet masentunut, kuten edellä kuvasit, voi todella aidosti tuntua juuri siltä, että olisi tarpeetonta ylijäämäkamaa. Se johtuu masennuksesta. Masentuneena mikään ei kiinnosta ja tuntuu, ettei itsestä ole mihinkään.
Toivon, että saamasi lääke alkaisi auttaa masennukseen ja että saisit psykologin kanssa helpotusta vaikeina kokemiisi asioihin.
Kiitos Purjevene rehellisestä ja kannustavasta mielipiteestä. Olen tainnut liian pitkään pärjätä vaan itsekseen. Ei ollut alunalkaenkaan luottoa lapsena lähimpiin aikuisiin.
On vaikeaa luoda luottamusta vieraisiin. Se koskee myös hoitohenkilökuntaa. Toivon, että mm. psykologila riittää kärsivällisyyttä kuunnella mua. Toivon myös kovasti, että löytyy ns. yhteinen sävel päästä eteenpäin. Olen rakentanut ympärilleni suojamuurin. En haluaisi vielä kuolla vaan selvitä eteenpäin.