Lamaannuttava ujous ja epäluottamus muita kohtaan
Olen 27-vuotias nainen, ja kärsin ihmisiä kohtaan tuntemastani luottamuspulasta. Asia nousi taas pintaan, kun erään ystäväni tuore tuttavuus oli sanonut minun olevan ”outo”.
Pidän itsestäni huolta, minulla on korkeakoulututkinto, useita harrastuksia ja tätä nykyä myös ystäviä. Mutta minua itseäni kiusaa valtavasti se, että aina kun olen uusien ihmisten seurassa, sulkeudun, ja alan miettiä ihmisten motiiveja, sitä mitä he minusta ajattelevat jne.
Luottamuspulaani lienee monia syitä. Ollessani pieni, ehkä 4-5-vuotias, jouduin isäni pahoinpitelemäksi. Tuo hetki on syöpynyt mieleeni vahvasti, sillä se jotenkin romutti luottamukseni läheisten ihmisten hyvyyteen. Isäni on alkoholisti, ja lapsuuttani leimasi muutenkin hänen sairauteensa liittyvä häpeä, peittely ja huoli. Hän mm. teki usein lupauksia joita ei pitänyt, nolasi minut olemalla humalassa kun 16-vuotiaana toin ensimmäisen poikaystäväni ensimmäistä kertaa kotiini jne. Nykyisellään meillä on kyllä lämpimät välit, sillä olen aikuisena alkanut ymmärtää hänen alkoholisminsa kumpuavan hänen lapsuutensa oloista. Vaikka ei tämä tietysti tee hänen käytöksestään lainkaan sen hyväksyttävämpää.
Kärsin myös peruskouluaikoinani yhteensä kahdeksan vuoden ajan koulukiusaamisesta. Kiusaaminen oli syrjimistä ja haukkumista. Minulle on mm. sanottu, että ”olet rumin näkemäni tyttö”. Parin luokan ajan ala-asteella kiusaamiseen osallistui myös opettaja, joka piti minua silmätikkunaan.
Teininä ja aikuisena olen joutunut jätetyksi kaikissa seurustelusuhteissani. Yksi poikaystävistäni meni kihloihin uuden naisen kanssa vain kuukausi eromme jälkeen, ja toinen alkoi seurustella uuden naisen kanssa viikko erostamme. Olen tullut lukuisia kertoja petetyksi. Poikaystävilläni on ollut päihdeongelmia, suuria talousvaikeuksia, persoonallisuushäiriöitä sekä huonosti hoidettuja kroonisia sairauksia, joiden vuoksi jouduin ajoittain kestämään hyvinkin paljon.
Minulla on siis sellainen olo, että epäilen jatkuvasti kaikkia. Jos olen parisuhteessa, etsin jatkuvasti merkkejä siitä, että toinen on jättämässä minua. Pelkään ystävieni puhuvan minusta selän takana pahaa, ja pelkään päätyväni ystäväporukassani asemaan, jossa olen ”vähäisempi” kuin muut. Jos tapaamme uusia ihmisiä ulkona ollessamme, minun on vaikea kommunikoida heidän kanssaan, ja esimerkiksi välttelen katsekontaktia. Tämän vuoksi ihmiset saavat minusta kylmän kuvan. Olen esimerkiksi huomannut, että joku joka on ”vapaaehtoisesti” jutellut kanssani jossain tilanteessa, ei tee niin enää toiste.
Toisaalta minut tuntevat ihmiset sanovat, että minut pitää oppia tuntemaan. Pystyn aika ajoin rentoutumaan. Minusta ujous ei ole sairaus, vaan pikemminkin ominaisuus. Ja olen sitä mieltä, että ujous ei tee kenestäkään huonoa ihmistä.
Mutta kärsin itse hyvin paljon tästä ongelmasta. Nytkin tuo kaverini tuttavan kommentti satutti minua, vaikka olen vain jutellut hänen kanssaan pari kertaa, eikä hänen voi sanoa tuntevan minua. Hänellä ei siis ole mitään oikeutta sanoa sellaista, mutta satuttaa se silti. Tämä korostaa jo entisestään sitä tunnetta, että koen ettei vastakkainen sukupuoli kiinnostu minusta. Olen seurustellut elämässäni kolme kertaa, ja olen tutustunut miehiin netissä. Nyt haluaisin tutustua ihmisiin nimen omaan kasvotusten, mutta huomaan ettei kukaan lähesty minua, ja jos juttelenkin jonkun kanssa, ei se johda mihinkään. Minulla on koko ajan mielessäni epäilykset siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, olen epävarma ulkonäöstäni ja olemuksestani. Ystävistäni moni on alkanut viime aikoina seurustella, ja olen paljon yksin heidän viettäessään aikaa seurustelukumppaniensa kanssa. Tämä vain korostaa huonouden tunnettani. En ole käynyt kenenkään kanssa treffeillä vuosiin, eikä tarjouksiakaan ole ollut. Minulla on sellainen olo, että olen jotenkin viallinen ja vähemmän viehättävä kuin ystäväni, ja jään siksi hyllylle.
Huomaan myös usein tyytyväni huonoon kohteluun, ja jääväni ihmisille näkymättömäksi. Esim. nimeni ei jää ihmisille mieleen, minua ei odoteta jos ollaan menossa porukalla jonnekin, minua unohdetaan informoida asioista jne. Olen vain jotenkin niin tottunut siihen että saan vähemmän kuin muut, etten enää jaksa taistella vastaan. Vaikka osa minussa huutaa, että näin ei pitäisi olla.
Miten pystyä taas luottamaan ihmisiin, ja saada arvostusta itseä kohtaan? Olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti lapsipuolen asemassa omassa elämässäni!
Minulla on samanlaisia tuntemuksia kuin sinullakin, olen kärsinyt tästä jo n. 10vuotta, ellen enemmänkin. Olen sinua muutaman vuodenvanhempi nainen.
Minulla on todettu keskivaikea masennus hiljattain, ja syitä siihen on monia. Mm. tuo mistä sinäkin kirjoitit. Haluan korostaa, että hae apua ongelmaasi ennen kuin se menee pahemmaksi, hae sitä heti!
Kuten jo sanoin, minulla on ollut samanlaisia riittämättömyyden tunteita jo useita vuosia. Jos oikein alkaa miettimään niin jo kouluajoista asti, meidän lapsilla oli huonompia vaatteita kuin muilla, vanhemmat jotka käyttivät alkoholia niin, että se vaikutti meidän lapsien elämään aikalailla. Saimme hävetä vanhempiamme koulussa. Puhumattakaan siitä mitä se oli kotona.. Mutta takaisin aiheeseen.
Koulussa minulla oli muutamia tosi ystäviä, joiden "varjoon" jäin, tai ainakin niin ajattelin. Ok, oli ystäväni minua kauniimpia, mutta en eronnut joukosta räikeästi. Jälkeenpäin tiedostin sen, että en jäänyt varjoon, vaan olin yksi porukasta, kyllä minut muistetaan nimeltä.
Kuitenkin tuo ajattelu on jäänyt päälle, ja se on voimistunut tässä muutaman vuoden aikana.
Raskaana ollessani mieheni petti minua, siitä lähti kierre jolloin ajattelin, että olen jotenkin huono ja epäonnistunut. Tästä seurasi se, että olen epäonnistunut myös vanhempana, en ole koskaan niin hyvä kuin naapurin lasten äiti. Olen kamala äiti, en haluaisi itsellekään tälläistä äitiä, en minä osaa olla äiti. En osaa huolehtia lapsestani, vaikka olemme eläneet kaksin yli 10vuoden ajan. Yritän kuitenkin ajatella, että parempi tämäkin on kuin esim. huostaanotto tai alkoholiongelmainen äiti. Tosin tiedän, (mitä en todellakaan haluaisi) että lapseni kärsii tästä minun olosta, lapseni ei kehity yhtä tasapainoiseksi kuin muut lapset.
Tietysti parisuhteissanikin olen epäonnistunut. Olin todella kauan sinkku, ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Kaikki ihanat miehet olen työntänyt pois koska ajattelin niiden jättävän minut kuitenkin, eihän minulla ole mitään tarjottavaksi heille. Nykyisen miehen uskon rakastavan minua todella, mutta varoivaisuus on läsnä jatkuvasti, ei tiedä koska pettää tai jättää.
Olen kuitenkin OPETELLUT luottamaan, en anna itselleni lupaa epäillä niinkuin aiemmin. Jos toinen lähtee esim. harrastuksiin, en tarkasta tätä niinkuin aiemmin on ollut tapana. Opettelen luottamaan siihen että rakkaus on aitoa, ja opettelen myös itse rakastamaan, en osaa sitä. Todellisia pinnistelyjä tämä on vaatinut, mutta pakko yrittää jos haluan pitää tämän suhteen.
Töissä onnistuin tuntemaan itseni arvostetuksi kun painoin pitkää päivää, ja kulutin itseni loppuun. Olin sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Sen jälkeen olen tehnyt vain "oman osani" töissä, mutta SE EI RIITÄ. Olen huono kun en saa enempää tehtyä, minunhan pitäisi olla se duracel pupu joka teki aina kaiken ja onnistui kaikessa.
Pomo vaihtui pari vuotta sitten, siitä lähtien olen saanut kuulla rivienvälistä, että en ole riittävän hyvä; "yrittäisit edes, tekisit enemmän, miksi et tiedä, etkö osaa.." jne. Enkä enää tiedä onko se totta vai kuvittelenko vain. Puhumattakaan muista työntekijöistä, ajattelen heidän puhuvan minusta seläntakana pahaa. Nyt työt on mennyt siihen pisteeseen, että olen sairaslomalla masennuksen takia.
Minulla ei ole yhtään ystävää, ei yhtään. Ainoan todellisen ystävän menetin vuosi sitten enkä tiedä siihen syytä, hylkäsi vain, olen kuin ilmaa.
Kukaan ei pidä yhteyttä, ei kysele kuulumisia. Samoin on perheen kanssa, olen aina viimeinen joka kuulee asioista. Ei minulle kerrota vierailuista tms. "Kaverit" ei kutsu minua illanistujaisiin, syömään, leffaan tms. Olen yksin kotona mieheni ja lapseni kanssa. En halua nähdä ihmisiä, haluan olla vain kotona koska ei kukaan tarvitse minua mihinkään. En voi antaa ihmisille mitään. Olen todellakin epäonnistunut kaikessa.
Olen nyt siis hakenut apua, mutta se on aika pitkässä kuusessa. Keskustelemaan pääsee vasta kuukausien päästä.
Haluankin sanoa sinulle, että HAE APUA nyt kun vielä voit toimia päivittäin suht normaalisti! Älä päästä sitä tähän vaiheeseen kuin minä päästin, en selviä edes päivittäisistä asioista.
Voimia!!
Minullakin tuo epäluottamus ihmisiin johti hankalaan masennukseen. Tai uskoisin sen olevan pääsyy. Olen kyllä huomannut selviä kommunikaatio-ongelmiakin, minut ymmärretään usein väärin ja puheissani tulkitaan olevan motiiveja, joita niissä ei ole. Olen niin jännittynyt sosiaalisissa tilanteissa, etten edes kykenisi mihinkään monikerroksiseen viestintään. Toiseksi pyrin aina yksimielisyyteen keskusteluissa ja hätäännyn, jos toinen on eri mieltä tai vielä pahempaa, kiivastuu jostain.
Usein ihmisten kanssa huomaa, että mikään ei niin sanotusti ole hyvä: jos esimerkiksi töissä varmistat, onko työkaveri muistanut hoitaa jonkin asian, vastaus on joko kiukkuinen "No olen, olen!" tai nolo "Oho, en." Mikseivät ihmiset voi vaikkapa vastata joko "Muistin, mutta hyvä kun varmistit" tai "En muistanut, hyvä kun muistutit." Tämä siis vain yhtenä esimerkkinä ihmisten reagointitavoista. Tällaisten syiden takia olen päättänyt, että on parempi, kun olen vain hiljaa.
Minusta ihmiset ovat arvaamattomia ja hermostuttavia. 🙄
Minullakin samoja ongelmia. Kommunikointi ihmisten kanssa vaikeaa.
En osaa selittää asioita. Siksi minut ymmärretään usein väärin.
Tuntuu että minun mielipiteet kiinnosta. Useimmiten töissä uskalla ottaa
kantaa asioihin. Niitä kuitenkaan noteerata. Ajatellut että syynä lapsuus. minua
kiusattiin koulussa. Mieleeni iskostunut. En ymmärrä enkä osaa mitään.
Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Kaiken lisaksi olen ujo ja arka.
Minulla on melko samankaltainen tilanne. Mi2:n viesteistä tunsin itseni. Olen 46-vuotias mies ja töissä on todella vaikeaa. Tilanne tuli vakavammaksi nyt kesän jälkeen, kun työpaikalla on aika paljon muutoksia ja yt-uhkakin on ilmassa.
Esimerkiksi tänään oli kauhea päivä töissä kun mietin taas mitä ihmiset minusta ajattelevat ja näkevät.
Itse yritän pitää päiväkirjaa, ja toivon sen auttavan ajatusteni selvittämisessä. Kävin 3 kertaa työterveyspsykologilla, josta oli jonkin verran apua ja nyt odotan psykiatrin aikaa, joka on tämän viikon lopulla. Tarkoitus on käydä siellä kolme kertaa, että hän voi lähettää Kelalle suosituksen psykoterapiakorvauksesta.
Syön masennuslääkkeitä, joista ei tunnu olevan mitään ihmeellistä apua, turhauttaa tämä tilanne Suomessa, että hoitoon on mahdoton päästä nopeasti. Tuntuu kuin olisi löysässä hirressä.
Anteeksi, että kerroin tässä vain omaa tarinaani, mutta olis hienoa, jos voisimme jotenkin auttaa toisiamme täällä.
Aloitit hyvän viestiketjun. Täytyy sanoa, että ymmärrän omasta kokemuksestani sen, että tuntemattomat tai ne, jotka eivtä kunnolla tunne sinua luulevat sinua kylmäksi. Tuon luottamuspula juuri aiheuttaa. Juuri kun ihminen on alkanut luottaa, että se jokin ei toistu, niin pienikin väärä äänensävy tai katse, lähestyminen tai asenne voi taas aiheuttaa sen, että tuntuu että ihmisiä ei vain voi päästää lähelleen. Jos miettii pientä lasta, niin hehän luottavat. Jossain vaiheessa se luottamuksen pettäminen sitten alkaa ja siitä tuo ikuinen ongelma taas jatkuu. Outous on minusta ryhmäilmiö. Me projisoimme sen oudon aina muihin. Suorastaan sietämätön ryhmäilmiö. Jos ihminen saa näitä outousviestejä riittävästi, niin kyllä siihen aina reagoi. Kukaan ihminen ei halua ihmisenä olla outo.
Se että, yksi ihminen jätetään aina joukon ulkopuolelle jos se on aina se yksi ja sama on kyllä niin sietämätön ilmiö, että ei sellaista tarvitse ymmärtää. Ihmiseelämä persutuu kuitenkin siihen, että on oltava ihmisiä joihin luottaa. Minullakin on tänä päivänä joitakin joihin luotan. Luottamuken takaisin saaminen kestää todella kauan ja siinä mennään aina petetyn ehdoilla.